töitä ja tohtorikoulutusta


Tällä viikolla kaksi työkaveriani pysäyttivät minut kysymyksellään. Molemmat ovat aloittelemassa väitöskirjojaan. Juuri nyt työskentelemme samassa hankkeessa, ja työporukastamme on tullut varsin läheinen ja tiivis. Pidän näistä nuorista naisista valtavasti, ja haluaisin kaikin mahdollisin tavoin auttaa heitä alkuun työurallaan.

Mutta sanattomaksi menin, kun he kysyivät keskeltä apurahahakemusten vääntämisen tuskaansa: Miten minä jaksoin sitä? Miten motivoin itseni aloittamaan ja tekemään väitöskirjan, kun rahoituksen hakeminen oli niin vaikeaa, saamisesta puhumattakaan? Miten jaksoin ja halusin jatkaa, vaikka tulevaisuus oli antamassa vain epävarmuutta, pätkätöitä, pieniä tuloja. eikä tekeillä oleva tutkinto edes välttämättä hyödyttäisi työmarkkinoilla?

Minä en muista.

Muistan monenmonituiset epätoivon hetket väitöskirjapolultani, mutta muistini mukaan ne liittyivät yleensä omaan huonouden kokemukseen, huonoon itsetuntoon, väsymykseen, epäonnistumiseen tai sen pelkoon ja – noh – ihan vain osaamattomuuteeni. Muistini ehkä tekee tässä kyllä tepposet, sillä jotenkin olen kadottanut mielestäni epävarmuuden tuskailun. Mutta varmaan sitäkin on ollut.

Hämmennyin kovasti näistä kysymyksistä, ja olen miettinyt asiaa monta päivää. Selasin blogiarkistoani – olenhan blogannut koko tutkijanurani alkumetreiltä asti. Jaoin kysymyksen myös facebook-ryhmässä, johon kuuluu neljä läheistä, samoihin aikoihin tohtorikoulua käynyttä ystävääni, ja pohdimme asiaa yhdessä.

Yhtä vastausta, yhtä ainoaa selviytymiskeinoa ei tietysti ole, mutta muutamia löytyi. Yksi vastaus oikeastaan sisältyy tuohon edelliseen asiaan: ystävät, joilta voi kysyä neuvoa, ovat kultaa kalliimpia. Minulla oli alusta asti samalla laitoksella akateeminen siskoni. Hän oli kyllä hyvin monta kertaa se, joka käänsi kurssin taas eteenpäin, kun olin jo antamassa periksi. Hänellä on uskomaton innostamisen taito: joka kerta, kun en nähnyt edessä valoa, kahvihetki hänen kanssaan sai minut taas suunnittelemaan uusia hankkeita, uusia työryhmiä, uusia kirjoitusaiheita ja niin edelleen. Hänen rinnallaan minäkin uskoin, että voisin olla jotain, ja vähitellen sitten aloin uskoa myös omiin siipiini ja huomasin niiden kantavan.

Myös muu työyhteisö on ollut tärkeää. Olen tiennyt, että saan apua jos vain pyydän, eikä aina ole tarvinnut pyytääkään. Eikä asian tarvitse aina olla vakava: seuraa jäätelölle, kahville, lukupiiriin, ompelukerhoon, työryhmään, seminaariin tai mihin vain löytyy aina. Ilman toisten, samanlaista työtä tekevien kumppanuutta en usko, että olisin onnistunut saamaan väitöskirjaani valmiiksi.

Motivaatiota tuli siis yhdessä tekemisestä. Tutkijan työ on kaikkea muuta kuin yksinäistä puurtamista. Se on kokouksia, seminaareja, työryhmiä, työpajoja, matkoja ja esitelmiä ja pitkiä keskusteluja. Se on sosiaalinen työ, jossa pitää osata sekä kuunnella että keskustella. Innostusta ovat matkan varrella antaneet erityisesti yhdessä oivaltamisen ja ideoinnin riemu, mutta myös hyvä palaute, silloin harvoin kuin sitä on ollut saatavilla. Siitäkin olen kirjoittanut blogiin monta kertaa, esimerkiksi keskellä kevään 2010 apurahahakua.

Sitten on vielä yksi juttu, nimittäin se projekti itsessään. Vaikka välillä hain muitakin töitä, ja kieltämättä parina ekana vuonna leikin ajatuksella, että jättäisin väikkärin joskus tauolle, niin keskeyttäminen ei jotenkin ollut ikinä aito vaihtoehto. Ajattelin, että vaikka tästä nyt ei mikään tiedemaailman räjäyttävä tuotos tule, niin loppuun asti vedetään. Kuten ystäväni facebookissa totesi, väitöskirja oli hänelle oma projektinsa, johon ei paljon kotoa kannustettu mutta joka oli hänen oma haaveensa. Minäkin ehkä olin sen verran tavoitteellinen, että  halusi saada väitöskirjan tehtyä, vaikka sitten olinkin vuosien ajan ihan varma, että hakeudun sen jälkeen muualle töihin enkä ryhdy tutkijaksi. Niin ja alusta asti haaveilin karonkasta, en niinkään väitöstilaisuudesta…

Eihän se toimeentulon epävarmuus mitään herkkua ole nyt, eikä ollut silloinkaan. Jatkuva rahoituksen hakeminen on raastavaa, eikä se lopu siihen, kun väitöskirja valmistuu – haen rahoituksia koko ajan edelleen. Esimerkiksi syksyllä 2008 olen tuskaillut blogissa apurahahakujen kanssa, ja kun ensimmäinen pidempi apuraha tuli samana syksynä, olin revetä liitoksistani. Myöhemmin olen blogissa suhtautunut rahoitukseen hieman tasaisemmin, mutta realistisesti ja toimeentulon epävarmuutta ehkä sietäen. Sehän se onkin, että epävarmuutta ei ehkä ikinä ole kokonaan hyväksynyt, mutta sen kanssa on oppinut elämään. Olen uskaltanut ottaa asuntolainan ja olen oppinut luottamaan siihen, että jos tekee parhaansa niin asiat järjestyvät.

Niin ja vielä yksi juttu: on ollut tärkeää, että on myös muuta elämää kuin academia. Harrastuksia, ystäviä, mitä vain. Mutta norsunluutornista on hyvä tulla alas välillä, että pää pysyy ehjänä.

Jotenkin haluaisin ajatella, ettei koko väitöskirjaprosessi vuodesta 2008 vuoteen 2014 ollut pelkkä selviytymistarina. Ei se ollut jatkuvaa taistelua tai jos olikin, niin Minna Canthin tavoin sanoisin, että ihanaa taistelua. Kyllä sellaisiakin aikoja oli, jolloin piti vain selviytyä aamusta iltaan ja seuraavaan päivään, mutta suurin osa ajasta oli myös iloa ja tyytyväisyyttä, onnistumista ja oppimista sekä itsensä haastamista hyvällä tavalla. Matkalle alppipolulla osui myös hyviä ja tasaisia osuuksia, ja niistä vaikeista kohdista oli aina ihmisiä auttamassa yli.

Niin että onnea ja kannustusta matkaan vain kaikille, jotka jatko-opintoja suunnittelevat tai aloittavat. Kyllä siitä on mahdollista selvitä hengissä, eikä edes tee koko ajan tiukkaa. Jälkikäteen on helppoa unohtaa erityisesti alkuvaiheessa tuntemani ahdistus, mutta juuri niinhän ihmisen mieli toimii, ja hyvä niin.

Mainokset

Kotiuduin juuri yhdeltä syksyn tiukimmista reissusta – ja samalla ihanimmista. Osallistuin kahteen konferenssiin, joiden välissä en ehtinyt kotiin asti, joten matkapäiviä tuli aika monta (7) peräkkäin. Mutta miten kivoja ja hyödyllisiä tutkijatapaamisia! Olen innoissani, ja kunhan vähän lepään tänään, saan huomenna varmasti tehtyä kivasti töitä uudella motivaatiolla ja uusien ideoiden kanssa.

Viime viikon lopulla matkustin Firenzeen European University Instituuttiin. Siellä järjestettiin Women, Work and Value in Europe, 1945-2015 -verkoston workshop, johon siis kokoontui naisten työn tutkijoita eri puolilta Eurooppaa. Tälläkin kertaa (kuten Worcesterissa syyskuussa), tarpeeksi rajattu teema merkitsi sitä, että tutkijoilla oli paljon puhuttavaa keskenään ja ideoita ja kommentteja vaihdettiin hyvinkin syvällisellä tasolla. Tapasin nuoria tutkijoita ja – jälleen – Twitter osoittautui erinomaiseksi verkostoitumiskeinoksi.

Eur0pean University Institute (EUI) oli hieno vierailukohde. Se on siis tutkimusinstituutti, jota rahoittavat EU-jäsenmaat kukin omalla osuudellaan. Se on tutkimuksen huippupaikka, jossa resurssoidaan erityisesti tutkimusympäristöön, nuorten tutkijoiden ohjaukseen ja tieteidenväliseen keskusteluun. EUI on kangastellut vuosia mielessäni hyvin ihanteellisena paikkana. Nyt sen hohtoa lisäsi se, että kotoa lähtiessä ilmassa oli lumisadetta, mutta Firenzessä lämmin auringonpaiste ja kirkkaan sininen taivas. EUI sijaitsee Fiesolen kylässä hieman Firenzen ulkopuolella; paikka todella tuntui kuin paratiisilta. Onneksi joka ruusussa on piikkinsä: tässä paratiisissa tehdään kovasti työtä ja sinne pääseviin tutkijoihin kohdennetaan paljon myös odotuksia.

Reissu oli aika tiivis: lensimme (siskon kanssa) Milanoon, sieltä junalla Firenzeen ja suoraan bussilla Fiesoleen. Olin kaksi täyttä päivää workshopissa, minkä jälkeen lähdimme lauantai-iltana junalla Milanoon ja lensimme sunnuntaina takaisin Suomeen. Jotta vesisateinen ja harmaa syyssää tuntuisi varmasti vielä väsyttävämmältä Italian auringon jälkeen, jatkoin heti maanantaiaamuna matkaa Helsingistä Tampereelle yhteiskunnan historian huippuyksikön konferenssiin. Vaikka tamperelainen sää tai arkkitehtuuri eivät juuri hurmanneet Fiesolen villojen ja oliivipuutarhojen jälkeen, ilmapiiri ja ihmiset tässä konferenssissa olivat sitäkin mukavempia. Meillä oli mielestäni oikein kiinnostava, korkeatasoinen konferenssi. Keynote-luennoitsijat tulivat Britanniasta, Ruotsista ja – taas – EUI:sta. Workshopeissa käsitellyt paperit olivat hyvin laadittuja ja mielenkiintoisia, ja opin uusia asioita. (Ja suomalainen hotelliaamiainen voittaa mennen tullen italialaisen.)

Vaikka kaksi konferenssia tarjosivat hyviä kokemuksia, tuntuu hyvältä olla myös kotona. Kestänee muutaman päivän ennen kuin saan sulatetua saamani palautteen kunnolla. Kahden kuluneen kuukauden aikana olen ollut neljässä konferenssissa, mikä on vähän liikaa, ja nyt onkin hyvä rauhoittua vähäksi aikaa ihan vain työpöydän ääreen. Kaksi hakemusta vielä, ja sitten tämän syksyn pahin vaihe on käännetty voitoiksi. Sitten on aikaa taas vaikkapa nostaa katse papereista ja huomioida ystäviä… Ja ehkä pitää pari päivää lomaakin.

 

Tasan viikko sitten olin Worcesterissa hotellissa enkä tiennyt mihin tarttua. Mieli oli vähän matalalla, olo oli yhtä aikaa täysi ja tyhjä. Olin juuri hyvästellyt viimeisetkin uudet tuttavat ja epävirallinenkin konferenssiohjelma oli päättynyt; oli aika pakata laukku ja alkaa suunnata kotia kohti. Lievästi introverttina ihmisenä konferenssit ovat minulle yleensä melko raskaita, mutta tällä kertaa asiat menivät toisin: sosiaalisen seuran väsyttävyydestä huolimatta nautin olostani, tutustuin moniin uusiin, kiinnostaviin tutkijoihin ja kuulin paljon hyviä esitelmiä.

Kyseessä oli Women’s History Networkin vuosittainen konferenssi, joka tällä kertaa järjestettiin Worcesterissa. Aiheena olivat kotirintamat: Home Fronts: Gender, War and Conflict. Aihe oli erinomaisesti onnistunut: se oli riittävän laaja houkutellakseen paljon väkeä, mutta riittävän rajattu, jotta osallistujilla oli paljon yhteistä puhuttavaa. Vaikka ensimmäisen maailmansodan muistovuonna pääpaino oli sen tapahtumissa (ja kotirintaman käsite on luotu ensimmäisen maailmansodan aikana), esitelmien aikarajaus kulki antiikista ainakin Falklandin sotaan asti. Järjestelyt olivat erinomaiset ja kaikki sujui osallistujien kannalta helposti ja keveästi – järjestäjät tosin alkoivat jo näyttää nuutuneilta viimeisenä päivänä…

 

Stanbrook Abbey

Stanbrook Abbey

Mikä lie oli syynä, mutta itsekin jaksoin ihmetellä omaa energiaani. Tutustuin moniin ihmisiin, kävin hyviä keskusteluja ja viimeisen lounaan sitten päätti ”We should write a book!” -heitto, jonka ei välttämättä jää vain heitoksi. Tutustuin moniin nuoriin tutkijoihin, joilla oli hyvä tekemisen meininki, avoin asenne ja kunnianhimoa. Yleensä konferenssin lopussa maltan tuskin odottaa pääseväni kotiin, nyt mieli oli jopa vähän haikea, vaikka olin juuri tavannut nämä ihmiset.

Esimerkiksi Hayley Cross tutkii mustan pörssin kauppaa Glasgow’ssa ja Daniel Swan naisten muistoja työstä Portsmouthissa ja Isle of Wightilla, molemmat toisen maailmansodan aikana. Katherine Rossy käsittelee toisen maailmansodan jälkimaininkeja sukupuolen näkökulmasta Berliinin brittiläisellä ja ranskalaisella lohkoilla. Victoria Woodman puolestaan tutkii kotirintamaa Falklandin sodan aikana. Trudy Scütz työskentelee EUI:ssa Firenzessä, mutta on kotoisin Itävallasta, ja amerikkalainen Erika Weiberg on antiikin tutkija.

Home Fronts oli ensimmäinen konferenssi, johon osallistuin aktiivisesti myös Twitterin kautta. Konffajärjestäjät olivat jo ajoissa mainostaneet tapahtuman omaa twitter-profiilia, ja sen ja #HomeFrontsConf -hashtagin ympärillä käytiin vilkasta keskustelua. Ei välttämättä aina niin kovin syvällistä, mutta some-pöhinä oli muulla tavoin merkittävää. Ensinnäkin se madalsi huomattavasti kynnystä verkostoitua – ja tämän tunnustivat jälkeenpäin muutkin kuin minä ujo suomalainen. Kun on ensin paneelin aikana twiitannut ihmisten kanssa, on paljon helpompi aloittaa keskustelu kahvijonossa. Toinen tärkeä juttu on, että Twitterin kautta yhteydenpito jatkuu. Käyntikortteja taisin jakaa muutaman, mutta kaikilla tohtorikoulutettavilla sellaisia ei ole, ja sitä paitsi kortit hukkuvat – twitter säilyy. Sen kautta saamme toisemme kiinni jatkossakin – ja ehkä sen jonain päivänä tehtävän kirjan ensimmäiset ideat vaihdetaan nekin twiitteinä, kuka tietää.

Paluumatkalla pysähdyin pariksi tunniksi Oxfordiin ja voih, rakastuin kerralla. Oxford oli aurinkoisena syyspäivänä niin kaunis, että päätös matkustaa sinne joskus muutamaksi päiväksi on kova kuin kivi. Kuten eilen kirjoitin, se kolahti myös matkalukemisena olleen Hilary Mantelin Susipalatsin kautta. Kaiken kaikkiaan reissu antoi valtavasti itseluottamusta, motivaatiota ja innostusta, joiden kaikkien kautta jaksan taas suhtautua varsin valoisasti tulevaan talveen ja sen mukana tuleviin haasteisiin.

 

Greetings to my new academic friends, if you are reading this! I send my warmest greetings to you all. I wrote a blog post about the Home Fronts Conf, and wanted to mention just a few persons I met in this wonderful conference – that’s why your names are in the middle of a text in Finnish. 🙂 I have linked your name most often on your Twitter profile or academia.edu -profile. Do not hesitate to send a link to your webpages, if you have any! And feel free to use google translator to this post, though I am not sure if it will help at all.

See you all again, some day! Until that, lets keep in touch! All the best for you!

Viime viikon vietin Barcelonassa. Osallistuin International Oral History Associationin konferenssiin, jonka teemana tällä kertaa oli valta ja demokratia – Power and democracy. Edellisen kerran osallistuin saman organisaation konferenssiin neljä vuotta sitten Prahassa. Kuten silloinkin, myös nyt varsin suureksi paisuneen konferenssin järjestelyissä oli toivomisen varaa, mutta sisällöt kyllä aina vain yhtä kiinnostavia.

1-WP_20140711_001Tällä kertaa esitelmäni käsitteli yhtä väitöskirjani palasta: seksuaalihuumoria ja seksuaalista häirintää tehtaissa. Työryhmässäni oli eräs brittitutkija, jonka tapaamista olin odottanut ja toivonut, joten reissu oli hyvin onnistunut jo siinäkin mielessä. Esitelmäni meni jokseenkin rutiinilla, mutta ennen kaikkea verkostoitumisen takia reissu tuntui hyvältä.

Melkoisen raskaan talven jälkeen Barcelona-viikko oli myös ansaittua lomaa. Sisko oli jälleen matkaseurana, ja yhdessä kävelimme kaupunkia ympäri, shoppailimme alennusmyynneissä ja maistelimme cavaa. Ehkä paras museokokemus oli Joan Miro -museo, mutta Gaudin La Pedrera oli myös mieleenpainuvan hieno. Bareclonassa ei ollut tukahduttavan kuuma, sillä hellettä helpotti koko ajan puhaltava merituuli, ja parina päivänä vieläpä satoikin. Majoituimme airbnb:n kautta, mikä oli kyllä onnistunut kokemus. Lisäksi oli kiva löytää kirppariketju, sillä jotenkin oma hohtonsa on minulle siinäkin, että ostaa kirpparivaatteita ulkomailta.

Ehkä Barcelona ei ole kaupunkina elämäni rakkaus, mutta tuntui hyvältä silti käydä sieltä. Lisäksi konferenssireissu oli ihanasti puoliksi työtä, puoliksi lomaa, mistä oli ihanaa ajautua varsinaiselle kesälomalle. Nyt lomailen, ajattelen kyllä töitä koska en voi olla ajattelemattakaan, mutta lomaa tästä tekee se, ettei niitä töitä tarvitse tehdä. Niiden ajattelu silloin tällöin ei tee pahaa. Sunnuntaina palaan hetkeksi työminään kun luennoin entisellä kotipaikkakunnallani, mutta muutoin elän ilman tarkkoja aikatauluja. Elämäni ensimmäinen pitkä kesäloma – hurraa!

 

Se meni juuri niin kuin pitikin, väitöspäivä siis. Jännitys helpotti aamulla, selvisin hengissä väitöksestä ja karonkka oli onnellinen. Seuraavana päivänä juhlimme maalla vielä toisen kerran.

Kunhan kuvia vähän valmistuu, palaan varmaankin päivän tunnelmiin uudelleen. Tällä hetkellä voin sanoa, että olen onnellinen ja tyytyväinen. Vaikka väitöskirjan valmistuminen on erään aikakauden ja elämänvaiheen loppu, tunnen seisovani vahvasti uuden kynnyksellä, valossa ja iloisena. Juuri nyt ei ole liiemmälti tarvetta ajatella mennyttä tai tulevaa, vaan keskityn nautiskelemaan juuri tästä hetkestä.

 

juhannusruusut

Väitöstilaisuus:

Alkamisaika: perjantai 13. kesäkuuta 2014, 12:00

Päättymisaika: perjantai 13. kesäkuuta 2014, 15:00

Paikka: Seminaarinmäki, Musica M103

FM Kirsi-Maria Hytösen etnologian väitöskirjan ”Ei elämääni lomia mahtunut. Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana” tarkastustilaisuus. Vastaväittäjänä toimii professori emerita Kaija Heikkinen (Itä-Suomen yliopisto) ja kustoksena professori Pirjo Korkiakangas (Jyväskylä yliopisto).

 

Etnologi Kirsi-Maria Hytönen tutki väitöskirjassaan naisten muistelukerrontaa ja henkilökohtaisia kokemuksia palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien sekä jälleenrakennuksen ajan Suomessa. Tutkimuskohteena olivat naisten suhde työhön, väsymyksen muistot, yhteisöllisyydestä kertominen, sukupuolen merkitykset palkkatyössä sekä se, miten näitä asioita muistellaan. Talvi- ja jatkosotien kotirintamatyöhön liitetään usein iloisia perunannosto- tai mottitalkoita, haavoittuneiden lempeää hoitamista sairaalassa tai naisia väliaikaisesti miesten töissä. Isänmaallisen innostuksen lisäksi naisten työhön sota-aikana kuului myös näännyttävän pitkiä työvuoroja, niukkaa ravintoa ja syvää väsymystä. Muistot kovasta työnteosta ovat sekä raskaita että onnellisia.

 

Työ oli velvollisuus

Talvi- ja jatkosotien aikana voimassa ollut työvelvollisuuslaki kiinnitti kaikki 15–65-vuotiaat tuottavaan työhön osaksi sotaponnisteluja. Työvelvollisuus ei kuitenkaan ollut vain lain kirjain vaan osa ajan ilmapiiriä.

– Ahkeruus ja työnteko olivat osa kunniallisen kansalaisen määrittelyä, ja työkeskeinen ilmapiiri on muistelukerronnassa esillä paljon enemmän kuin työhön pakottava lainsäädäntö, Hytönen toteaa.

Työ on niin keskeinen osa sota-ajan muistoja, että se toisinaan sekoittuu vapaa-aikaan. Joskus vapaa-ajan muistot jopa katoavat kokonaan. Vaikka vapaa-aikaa ei niin usein muistellakaan, sitä kuitenkin oli, kuten myös lomia. Työ on kuitenkin katsottu lomaa tärkeämmäksi, sillä ahkeruus ja työtä tekemällä uhrautuminen olivat naisten keinoja osoittaa olevansa tärkeitä kansalaisia. Sodan ja jälleenrakennuksen aikaa koskeva muistelukerronta onkin monin tavoin yhteydessä kerrontaan naisten vahvuudesta.

 

Naisten vahvuudesta kerrotaan selviytymiskertomuksina

Hytösen mukaan suomalaiset toistavat monissa eri tilanteissa yhteistä tarinaa siitä, kuinka suomalaisten naisten vahvuus on erityistä ja merkitsevää. Vahvat naiset ovat selvinneet vaikeuksista ja kannatelleet perheitä ja yhteiskuntaa läpi historian. Muistot sodan ja jälleenrakennuksen ajan palkkatyöstä jatkavat monesti tätä kerrontaa, jossa väsymykselle, turhautumiselle ja epätoivolle on hyvin vähän tilaa. Tärkeämpää on muistaa selviytyminen.

– Ihmiselle on luontevaa muistella vaikeita aikoja sen kautta, miten tilanteista selvittiin. Toisinaan selviytymiskertomuksesta jää kuitenkin nostalgian tai unohtamisen vuoksi pois se, että väsytti, itketti tai teki mieli antaa periksi. Työ, ahkeruus ja jaksaminen ovat tärkeitä yhteiskunnassamme, Hytönen jatkaa.

Hytösen tutkimusaineistona on neljään eri arkistoon keruukyselyillä ja -kilpailuilla tuotettua muistelukerrontaa naisten työstä ja arjesta talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana.

 

Lisätietoja:

Kirsi-Maria Hytönen toimii tutkijana Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Leivonmäellä syntynyt Hytönen on kirjoittanut ylioppilaaksi Jyväskylän Lyseosta vuonna 2000. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi Turun yliopistosta vuonna 2007 pääaineenaan Suomen historia. Hytönen on toiminut apurahatutkijana vuodesta 2008 alkaen.

Tutkimusta ovat rahoittaneet Seurasaarisäätiön Emil ja Lempi Hietasen rahasto, Kansan Sivistysrahasto, Oskar Öflundin säätiö, Suomalaisen Tiedeakatemian Eino Jutikkalan rahasto, Suomen Kulttuurirahaston keskusrahasto ja Keski-Suomen rahasto, Ellen ja Artturi Nyyssösen säätiö, Palkansaajasäätiö sekä Koneen säätiö.

Tutkimuksen ohella Hytönen on muun muassa toimittanut yhdessä Keijo Rantasen kanssa tietokirjan Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla (Atena 2013) sekä muita teoksia. Lisätietoja tutkijasta portfoliosta: http://users.jyu.fi/~kianhyto/

Julkaisun tiedot:

”Ei elämääni lomia mahtunut” Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana. Tutkimus on julkaistu Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran Kultaneito-sarjassa numerolla XIII, 282 s, Joensuu 2014. ISBN 978-951-9451-05-03, ISSN 1239-3843. Myynti:

Tiedekirja, Kirkkokatu 14, 00170 Helsinki (http://www.tiedekirja.fi/).

Jotenkin tyhmästi olin ajatellut, että tällä viikolla saisi tehtyä töitäkin, siis ihan oikeasti kirjoitettua konferenssipaperia. Onneksi siihen deadlineen on vielä vähän aikaa, sillä en kyllä juuri nyt voi ajatellakaan kirjoittamista. Lähestyvä väitöstilaisuus on jännittänyt minua kovasti jo viime viikosta asti. Olen levoton, en todellakaan voisi keskittyä tieteen tekemiseen juuri nyt. Onneksi päiviin on riittänyt muutakin puuhaa muun muassa median ansiosta.

Yllättävän hyvin väitöstiedotteeni on mennyt läpi mediassa. Keskisuomalainen lyhensi tiedotetta vähän ja julkaisi sen, haastattelukynnys ei sentään ylittynyt. Eilen olin Yle Keski-Suomen haastattelussa, tänään kuvattiin pieni pätkä televisiota varten; se saattaapi tulla huomenna ulos ihan valtakunnan tasollakin, saas nähdä miten käy, alueuutisissa nyt ainakin. Huomenna tapaan sitten vielä Joutsan Seudun eli kotiseudun paikallislehden toimittajan.

Jännä juttu tuo media. Toimittajille vastaamiseen on ohjattu ja tohtorikoulutettavia valmisteltu, mutta jotenkin viime viikolla tiedotteen julkitultua en sitten kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että siihen kukaan tarttuisi. Tämä huomio tuntuu yllättävältä, mutta on toki tervetullutta. Mielelläni kerron tutkimuksestani myös akateemisen maailman ulkopuolella. Tämän takiahan tätä työtä on tehty: että saa vaikuttaa, että saa ottaa kantaa.

Huomenna vielä asioiden hoitoa pitopalvelun kanssa juhlia varten ja sitten illan verran keskittymistä ja rauhoittumista. Musiikki onneksi auttaa, kuten aina.

Seuraava sivu »