keittokirjoja


Jos en jaksa yhtään miettiä vaihtoehtoja, arkiruoan kanssa lisäke- tai alkusalaatti syntyy vain kurkusta, tomaatista, avokadosta ja salaatista, ehkä pähkinöillä tai siemenillä höystettynä, perusainesten vaihdellessa jääkaapin sisällön mukaan. Välillä tähän perussalaattiin kuitenkin kaipaa vaihtelua. Yksi uusi resepti viikossa -haasteessani olen yrittänyt etsiä myös uusia salaattiohjeita.

Viikolla 9 olin sairauslomalla ja kokkasin melkein joka päivä jotain. Eräs päivällinen koostui uunilohesta (miehelle) ja kanasta (minulle), ja näiden lämpimien rinnalle tein parsa-nuudelisalaattia Yhteishyvän sivuitla löytämäni ohjeen mukaan, koska kaasoille tarjotusta päivällisestä oli jäänyt yli parsaa. Salaatti oli helppo tehdä etukäteen maustumaan jääkaappiin ja odottamaan, että uunilohi oli valmis ja ruokaseura kotiutunut töistä. Kunhan kevät etenee ja parsat ja keväsipulit tulevat maukkaiksi sesonkiruoiksi, uskon tätä salaattia tehtävän toistekin. Tuoreiden yrttien marinoimana salaatti toimi kylmänä lisäkkeenä minusta hyvin, ja tätä tullaan syömään meillä keväällä ja kesällä etenkin grilliruoan kanssa.

Viikolla 10 puolestaan tartuin omasta hyllystä löytyvään Vähällä vaivalla salaatteja -kirjaan (2014). Tätä kirjaa olen selaillut usein, mutta kokeillut reseptejä vain kerran tai pari. Makuhermojeni uteliaisuuden on herättänyt kuitenkin moni resepti. Nyt kokeilin tomaattisalaattia paistetun fetan kera. Periaatteessa kyseessä on  ihan arkisalaatti: tomaattia, muutama ohut rengas punasipulia, rucolaa (tai jäävuorisalaattikin meni ihan hyvin) ja mustia oliiveja. Juju on öljy-sitruunamehu-oregano-kastikkeessa sekä siinä, että salaatin päälle paistetaan hyvää fetaa. Fetapalat kieritetään kananmunassa ja jauhoissa ennen kuumalla pannulla ruskistamista. Salaatti tarjotaan heti kun juustot on paistettu, jotta ne ovat vielä lämpimiä. Tätä syötiin meillä alkuruokana, mihin se sopiikin erittäin hyvin juuri siksi, että se on näppärintä tehdä valmiiksi annoksiksi.

Seuraavan viikon reseptikokeilu olikin kanaruoka – kirjoitan siitä sitten erikseen.

Ruokaa ja ruoanlaittoa harrastava kaverini haastoi itsensä irrottautumaan rutiinesita vuonna 2017: kerran viikossa yksi uusi resepti. Se tekee 52 uutta ohjetta vuodessa.

Päätin lähteä haasteeseen mukaan. Meillä on aika paljon keittokirjoja, mutta aika usein tulee tehtyä ruoaksi jotain tuttua, jota on tehty ennenkin. Se on yleensä helpompi ja varmempi tie hyvään ateriaan. Ei sillä etteikö keittokirjoja meillä luettaisi – kyllä luetaan, siksihän niitä niin paljon on. Silti ajattelin, että tämä haaste tuo kivasti virkeyttä ruoanlaittoon. Idea tietysti on, että jokaisesta uudesta reseptistä myös blogataan.

Hitaampaa kuin uusien reseptien kokeileminen, näyttää tällä hetkellä olevan blogiin kirjoittaminen. Nyt on jo viikko 3, enkä ole vielä blogannut yhdestäkään uudesta ruokalajista. Mutta nyt korjaan asian ja rysäytän kerralla kolme uutta ruokalajia! Valitettavasti yhdestäkään niistä ei ole kuvia – tässä kohdassa(kin) koetan petrata jatkossa. Tosin esim. viikon 3 ruoka kaalilaatikko on niin paljon rumempaa kuin miltä maistuu, että ainakaan tämän amatöörikuvaajan kuvat eivät tekisi oikeutta ruoalle.

Vuoden ensimmäisellä viikolla tein Meri-Tuuli Lindströmin Pataruokaa-kirjasta kikhernepataa. Pata hautui uunissa parisen tuntia, ja kanelitangon ja kypsyvän myskikurpitsan tuoksut todella herättivät minun ja vieraitteni nälän! Söimme kikhernepadan kanssa couscousia ja tzatzikia. Tarkoitus oli tarjota Meri-Tuulin ohjeen mukaan tehtyä slim saucea, mutta se kääntyi lennossa tzatzikiksi kun kaikkia tarvittavia aineita ei yllättäen löytynytkään. Kikhernepadasta riitti kolmen hengen illalliselle ja kahteen lounaaseen minulle vielä seuraavina päivinä. Parasta siinä oli tuoksu ja pehmeäksi hautuneet kurpitsa ja taateli, ikävintä kikherneiden aiheuttamat lievät vatsakuprut seuraavana päivänä.

Viikolla 2 halusin käyttää jääkaapissa vanhenevat maidot ja kananmunat. Tein jauheliha-juustorullan Kodin kuvalehden ohjeella. Tosin sovelsin kyllä reseptiä melko paljon täytteen kasvisten osalta, mutta perusidea oli tuosta. Kyseessä oli siis täytetty pannukakku, jollaista olen kyllä tehnyt ennenkin, mutta ilman ohjetta. Nyt on pakko sanoa, että tästä tuli aivan järkyttävän hyvää, eikä ihme: pannukakkutaikinassakin oli voita ja täytteessä juustoa. Söimme tästä lounasta ja iltapalaa ja yksi pala oli vielä töissäkin minulla  mukana. Raikkaan salaatin kanssa se oli parhaimmillaan. Tämän reseptin haluan kyllä tallentaa, niin hyvää tämä oli. Parasta oli herkullinen maku, ikävintä epäterveellisyys – pannukakku ei ole mitään kevytruokaa.

Tämän viikon The Resepti löytyi HS Ruokatorstai -keittokirjasta. Halusin tehdä kaalilaatikkoa. Minulla oli Hellapoliisin ohje, jota olen joskus kokeillut, mutta halusin kokeilla jotain uutta. Ruokatorstain ohje oli jännittävän kuuloinen, ja laatikon tekeminen oli aika hauskaa, joskin hidasta. Kaalilaatikko on todellakin ns. slow foodia. Olisi ehkä kannattanut tehdä se viikonloppuna tai etätyöpäivänä, sillä työpäivän jälkeen aloitettuna se ei ehtinyt saman illan päivälliseksi. Korvasin osan jauhelihasta soijarouheella. Laitoin ehkä vain noin kolmasosan soijaa, kun en ollut varma miten se sopii kaalilaatikkoon, mutta olisi hyvin voinut laittaa enemmänkin, niin hienosti soijarouhe ruokaa upposi. Yhdestä kaalinkerästä tuli aika paljon ruokaa (annoin yhden foliovuoan vanhemmillenikin), ja pakastin kaalilaatikon valmiina annoksina tulevia viikkoja varten. Yhtään ikävää puolta kaalilaatikosta en keksi, ellei rumaa ulkonäköä lasketa. Mutta maku on erinomainen, ja sen tekeminen oli kivaa. Varsin suurta mielihyvää sain myös siitä, että ainakin kahdeksan annosta ruokaa syntyi alle kympillä. Kaali on halpaa ja hyvää ja terveellistä!

Koska korvasin osan jauhelihasta soijarouheella, riitti jauhelihapaketista kahteen ruokaan. Tein lopusta yrttilihapullia. Ne menivät pakasteeseen nekin.

Valitettavasti Hesarin ohjeisiin ei juuri nyt pysty linkittämään. Sekä kaalilaatikon resepti että yrttilihapullat olivat Ruokatorstaista.

Syyskuussa sain erittäin toivotun synttärilahjan: Meri-Tuuli Lindströmin uuden Pataruokaa-keittokirjan. Meillä on jo Meri-Tuulin Mökin keittokirja, ja koska tykkäämme siitä kovasti, odotukset olivat korkealla myös uuden kirjan suhteen. Odotuksia lisäsi myös se, että sekä minä että puoliso pidämme kovasti hitaasti meheväksi haudutetuista lihapadoista. Grillin lisävarusteissa on suuri pata, ja talvella käytämme vanhaa valurautapataa näiden herkkujen valmistukseen.

Meri-Tuulin kirjassa on paljon muutakin tietoa kuin reseptit. Siinä kerrotaan eri lihoista ja ruhon osista, mihin mitäkin voi käyttää. Erityisesti ilahduin siitä, että kirjassa kerrotaan mitkä lihat voi korvata toisillaan – aina kun ei ole juuri sitä reseptissä mainittua saatavilla. Myös hirvenliha on mukana näissä lisäosuuksissa, vaikka hirvenlihaohjeita tai riistapatareseptiä ei kirjassa varsinaisesti olekaan. Sitä vähän kaipasimme kyllä. Kirjassa on oma osuus alkoholista ruoanlaitossa, ohjeet kanin paloitteluun sekä vinkkejä papujen ja herneiden käyttöön pataruoissa. Erityisesti ilahduin liha-, kana-, kasvis- ja kalaliemen ohjeista, sillä laadukas liemi on hyvän padan perusta.

Kuten hyvässä keittokirjassa tänä päivänä kuuluu olla, kuvitus on kaunista ja sopii hyvin kirjan henkeen. Kreetta Järvenpään ottamat kuvat henkivät Meri-Tuulin rentoa, boheemia ja runsaita makuja arvostavaa ruoanlaittoa. Pataruoat eivät ole kauhean kaunista ruokaa, joten arvostan ammattikuvaajan taitoa keittokirjan kuvituksessa todella paljon!

img_20161108_190002

Ensimmäiseksi koetimme moskovanpataa, johon tuli lihan lisäksi suolakurkkuja, sinihomejuustoa ja smetanaa. Se oli ihan taivaallisen hyvää. Luulin, ettei pataruoka enää voi parantua, kunnes puoliso teki minulle samasta kirjasta chorizo-naudanlihapataa. Se oli varmasti parasta pataa mitä olen ikinä syönyt. Valitettavasti siitä(kään) ei tullut yhtään kuvaa, koska muistin kuvaamisen vasta kun lautanen oli melkein tyhjä…

img_20161015_175849

Pyhäinpäivänä teimme ruokaa yhdessä, ja reseptiksi oli valittu Meri-Tuulin ohjeista kukkoa viinissä. Ostimme siihen kokonaisen luomukanan, ja lopputulos oli maukas ja mehukas.

Teemme yleensä patojen lisukkeeksi perunoita muussina tai keitettynä, mutta myös riisi-kaura toimi hyvin kukkopadan kanssa. Alkupalana meillä oli salaattia. Molemmilla kerroilla pata-annoksesta on syöty vähintään kaksi päivää. Pakko kuitenkin tunnustaa, että uudelleen lämmitettynä toisena päivänä kukkoa viinissä ei ollut erityisen esteettinen herkku.  Tajusin kuitenkin syöväni mahdottoman rumaa ruokaa vasta annoksen loppuvaiheessa, niin hyvältä se edelleen maistui.

img_20161108_190124

Seuraavaksi haluaisin kokeilla hurmaavalta kuulostavaa ohjetta vasikanposket madeirakastikkeessa. Tai ehkä punajuuri-rubiinipataa, sillä punajuuret ovat nyt parhaimmillaan. Tai ehkä fiilistelemme häämatkaodotusta ja teemme roomanlammasta. Miten vain, tänä talvena tulemme herkuttelemaan erinomaisilla pataruoilla.

Kotona tehty pizza on hyvää, mutta perinteisesti vähän jotain muuta kuin oikeassa italialaisessa ravintolassa tarjottava pizza. Kotona tehtyä pizzaa kuvaa ehkä parhaiten sana ”läjäpizza”, koska täytteitä yleensä tulee laitettua enemmän kuin tuplasti liikaa.

läjäpizza

Tyypillinen läjäpizza: toinen reuna minun, toinen puolison.

Tarvittiin yksityiskohtaisen tarkka, pizzoihin erikoistunut keittokirja, ennen kuin ymmärsin miten tehdään täydellistä pizzaa. Keittokirjan laativat (tietenkin) Saku Tuominen ja Luca Platania kumppaneineen: Pizze (2015) sisältää yli 300 sivua italialaisen pizzan syvintä olemusta.

Koko homma lähtee hyvästä pizzapohjasta. Kirjassa on  kolme eri vaihtoehtoa: nopea, keskipitkä ja pitkään kohotettu. Ensimmäisellä kerralla teimme nopean taikinan, tänä viikonloppuna keskipitkän eli noin 12 tunnin kohotuksen.

taikina kohonnut

Taikina noin puolivälissä kohotusta.

Toinen keskeinen juttu hyvän pizzan reseptissä on hyvä tomaattikastike. Ja ei, sitä ei keitetä. Lisäksi hyvä, tuore mozzarella kuuluu hyvään pizzaan.

Ylipäätään koko homman juju on yksinkertaisissa, laadukkaissa raaka-aineissa. Läjäpizzaan verrattuna pohja siis on ohut ja huolella valmistettu, ja täytteitä on vain vähän.

Ensimmäisellä kerralla pizza prosciutto crudo e mozzarella oli aivan järkyttävän hyvää. Pohjasta tuli ohut ja rapea, ja pizza oli ehdottomasti parasta mitä olen Suomessa syönyt. Ja  kotikeittiössä – kiitos Saku Tuominen ja Luca Platania! Nyt toisella yrittämällä pohjasta ei tullut yhtä rapeaa, mutta carciofini (artisokka-pecorinopizza) vei silti kielen mennessään.En itse asiassa ehtinyt ottaa pizzapellistä kuvaa ennen kun se oli jo lähes syöty.

artisokkapizza

Viimeinen pala artisokkapizzaa.

Toisen pellillisen teimme salame e mozzarella, mikä sekin oli hyvää. Ehkä tomaattikastiketta oli liikaa, koska pohja jäi kosteaksi? Myös paistoaikaa ja -lämpötilaa pitää seuraavalla kerralla kokeilla säätää uudelleen.

salamipizza

Salami-mozzarellapizza.

Olemme toistaiseksi kokeilleet vain kirjan osastoa pizze rosse eli tomaattikastiketta sisältäviä pizzoja. Seuraavaksi voisi vuorossa olla jo pizze bianche, ja calzoneakin haluaisin kokeilla.