lasten- ja nuortenkirjoja


Jokin aika sitten näin uusimman, kolmannen Onneli ja Anneli -elokuvan trailerin. En pystynyt katsomaan traileria loppuun asti, yritin kahdesti. Järkytyin siitä, että vielä 2015-luvulla lastenkoti esitetään hirviömäisenä paikkana, josta prinsessaunelmaa elävät ”normaalit” pikkutytöt pelastavat harmaisiin puettuja lapsia. Eikö lastenkodissa elävien lasten toiseuttamista ole tehty jo tarpeeksi? Miksi heidät edelleen laitetaan uhrin asemaan, ja miksi lastenkoti on edelleen jotain ankeaa ja ankaraa? Kiukustuin, ja avauduin asiasta Facebookissa. Nopeasti sain ystävällisen, mutta melko selkeän viestin eri puolilta tuttavapiiriäni: älä arvioi, ennen kuin katsot elokuvan ja luet kirjan sen taustalla.

Parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen on Saara Cantellin ohjaama elokuva. Se perustuu Marjatta Kurenniemen vuonna 1971 julkaistuun kirjaan Onneli, Anneli ja orpolapset, joka on Onnelista ja Annelista kertovan kirjasarjan kolmas osa. Kirjojen filmatisoinneista olen nähnyt tätä ennen ensimmäisen, ja pidin siitä kovasti. Jostain syystä Onneli ja Anneli -kirjat ovat jääneet lapsuudessa minulta lukematta, mutta ei siksi että niitä olisi jotenkin erityisesti vältelty – kaikki lastenkirjat, edes ne klassikot, nyt vaan eivät osuneet meidän käsiimme, ja nämä ovat menneet ohi.

Traileria en edelleenkään kyennyt katsomaan, mutta nielin ylpeyteni ja lainasin kirjastosta yhteisniteen Onneli ja Anneli, jossa on kolme ensimmäistä kirjaa yhdessä. Varasin liput ystäväni ja hänen lastensa kanssa leffaan, ja olin valmis muuttamaan mielipiteeni. Ennen elokuvaan menoa ehdin lukea kaksi ensimmäistä kirjaa, mutta juurikin Onneli, Anneli ja orpolapset jäi vielä lukematta.

Olipa ihanaa saada muuttaa mielipiteensä. Filmatessaan Onneli ja Anneli -kirjoja Saara Cantell on ollut varsin uskollinen kirjojen juonelle ja ennen kaikkea hengelle. Viimeisimmässä elokuvissa hän on samalla linjalla. Muutokset joita hän on tehnyt, ovat kuitenkin ratkaisevia sen kannalta, että lastensuojelun historian pimeitä puoli tutkinut ihminen pystyy katsomaan elokuvan ja lähtemään sieltä onnellisena hymyillen.

Juonesta muutama sana: tarinassa Onnelin ja Annelin naapuriin Ruusukujalle tulee lastenkoti. Sitä johtaa ensimmäisestä kirjasta tuttu Minna Pinna, ja hänen johtamistyylinsä muistuttaa aika paljon niitä lastenkodin autoritäärisiä johtajattaria, joista lastensuojelun menneisyysselvitystä tehdessä kuulin ihan liikaa. (Onneksi väkivaltaa ei sentään lastenkirjassa tai -elokuvassa ole.) Yksi poika karkaa, ja Onneli ja Anneli auttavat häntä ja muita lastenkodin lapsia pääsemään eroon Minnasta. Lopussa lastenkotiin saadaan hyväsydäminen johtaja ja kaikki on hyvin.

Listaan tähän tärkeimmät pointit, joita haluan elokuvan tulkinnasta nostaa esiin. Nämä ovat nyt lastensuojelun historian tutkijan näkökulmasta esitetty, ja esim. ystäväni joka hoitaa työkseen perheisiin liittyviä asioita lakimiehenä katsoi elokuvaa eri tavoin. Samoin epäilemättä mukana olleet 6- ja 8-vuotiaat, ja epäilemättä joku jolla asiaan ei ole työperäistä kytköstä katsoisi tarinan myös omalla tavallaan.

  • Elokuvan nimi on muutettu. Siinä ei ole sanaa orpolapset vaan salaperäinen muukalainen, joka on ehkä vähän turhan jännittäväkin nimi juoneen nähden, mutta tuhat kertaa parempi kuin orpolapsista puhuminen. Myös Ruusukujalle saapuvan laitoksen nimi on lastenkoti, ei orpokoti.
  • Toisin kuin Kurenniemen kirjassa, elokuvassa kerrotaan lastenkodista ennen Minna Pinnaa. Siellä oli aiemmin ihana johtajatar joka leikki lasten kanssa ja kaikki olivat onnellisia. Mutta johtajatar tuli vanhaksi ja joutui lähtemään, ja Minna tuli tilalle, ja kaikki muuttui. Tämä on elokuvassa vain pieni pätkä, mutta minusta on hienoa näyttää, että lastenkoti sinällään ei ole paha paikka. Se oli hyvä silloin, kun lapset saivat leikkiä ja aikuiset kohtelivat lapsia oikein ja tasa-arvoisesti, mutta Minnan kaltainen yksilö teki siitä lapsille sopimattoman. Tämä on pieni, mutta tärkeä kohta elokuvaa.
  • Kirjassa lastenkodista karkaavalla pojalla on siellä pikkuveli. Elokuvassa pikkuveljestä on tehty pikkusisko, mikä on pieni, mutta ihan kiva yksityiskohta.
  • Elokuvassa lapsia on lastenkodissa vähemmän kuin kirjassa. Vastaa paremmin nykypäivän ryhmäkokoja.
  • Minna Pinnasta hankkiudutaan eroon, voitte itse selvittää miten. Kirjassa hänestä ei kuulla koskaan enää mitään, mutta huhutaan että hän on Kiinassa. Cantellin versio on inhimillisempi: Minna löytää paikan, jossa hän ei kiusaa lapsia, mutta saa komentaa jonoon ja nimittää muita numeroilla nimien sijaan. Kiltimpi ratkaisu kiinalaisten kannalta.
  • Lopetus on paras, ja ilokseni se löytyi myös kirjasta: portin päällä olevan lastenkoti-tekstin peittää kukkiva köynnös. Tekstistä jää näkyviin vain sana koti.

Jani Toivolan esittämä kaupunginjohtaja oli ihan hauska hahmo, ja hänen tekemänsä tarkastusmatka lastenkotiin osoitti aivan todellisen huolen myös tämän päivän sijaishuollossa, niin laitoksissa kuin perheissä. Lastensuojelun sijaishuollon valvonnassa oli suuria puutteita Kurenniemen kirjoittaessa kirjansa, mutta ei valvonta ole ongelmatonta tänäkään päivänä. Kulisseja on helppo rakentaa, mutta muistetaanko lapsilta kysyä miten heillä menee? Kaupunginjohtajakin käveli lasten ohitse ja keskittyi enemmän valokuvattavana olemiseen.

Elokuva alleviivaa sitä, että lasten kannalta paras aikuinen on sellainen, joka leikkii lasten kanssa. Sellainen, joka ei suhtaudu lapsiin alentuvasti tai vähätellen vaan kohtelee heitä ihmisinä, ei jonakin toisena. Tämä koskee etenkin lapsia, jotka eivät eri syistä voi kasvaa biologisessa perheessään. Lapsen oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus, ja se koskee ihan jokaista lasta.

Kaiken kaikkiaan Saara Cantell on onnistunut tuomaan Kurenniemen kirjan nykypäivään ihan onnistuneesti. Nyt olen kyennyt katsomaan trailerinkin loppuun asti. Edelleen olen sitä mieltä, että traileri on ahdistava, ihan vain siksi että tekemäni tutkimus on edelleen ihollani ja sielussani. Onneksi kuitenkin menin katsomaan elokuvan, koska samalla tulin lukeneeksi lastenkirjaklassikon. Mielipiteen muuttaminen tällaisessa asiassa on mukavaa, ja sain hyvän läksyn siitä, että ei pidä älähtää ja arvostella, ennen kuin on selvillä asiasta vähän paremmin.

Kokonaan toisia keskusteluja ovat sitten ne, joihin Facebook-aloitustani kommentoineet tuttavat tarttuivat tulkinnan lisäksi: lapsinäyttelijöiden ohjaus ja tönkkö näytteleminen, tai se mistä Onneli ja Anneli -kirjat ylipäätään kertovat, lasten yksinäisyydestä ja vanhempien huomion tarpeesta. Onnelin ja Annelin maailma on pakopaikka yksinäisille lapsille, ja sinällään epäilemättä toiminut hyvin myös fantasian tarjoamana pakoreittinä arjesta – oli lapsi sijoitettu kodin ulkopuolelle tai yksinäinen omassa kodissaan.

Elokuvasarjalla on omat kotisivut. Siellä voit katsoa vaikka sen trailerin tai tutustua aiempiin elokuviin.

Mainokset

Sopivasti kansainvälisen tyttöjen päivän kunniaksi kävin tänään etsimässä synttärilahjaa 8-vuotta täyttävälle kummitytölleni. (Tekisi mieli taivastella miten aika menee näin nopeasti, mutta jätänpä sen nyt tällä kertaa.) Jokin aika sitten kysyin hänen äidiltään, millainen lahja olisi toivottu, ja sain lämpimän ja kauniin vastauksen:

Mielestäni paras lahja kirjoja rakastavalta kummitädiltä kirjoja rakastavalle kummitytölle on kirja!

Olen kerännyt kummitytölle Astrid Lindgrenin kirjat synttärilahjoiksi, mutta se sarja tuli jo täyteen. Nyt hän on itse lukuikäinen jo, ja kuulema tykkää esimerkiksi Ella ja kaveritkirjoista. Tämän Timo Parvelan sarjan minäkin tiesin, vaikken tunnekaan. Lisäksi kummityttö tykkää Isa ja Bea -kirjoista, jotka olivatkin sitten minulle ihan uusi juttu.

Samassa hyllyssä Timo Parvelan kirjojen kanssa kirjakaupassa olivat Siri Kolun Me Rosvolatsarja. Se olisi ehkä oma suosikkini näistä – tosin peruste on täysin mututuntuma, koska en ole mitään näistä luetelluista itse lukenut. Sen verran avasin kuitenkin Me Rosvolat -kirjan sivuja, että se näytti pienemmältä präntiltä kuin Ella ja kaverit, ja kirja oli muutenkin paksumpi. Ehkä vasta vuoden tai parin kuluttua? Päähenkilö on 10-vuotias, kun Ella käsittääkseni on eka- tai tokaluokkalainen.

Pelkän kirjan lisäksi aion laittaa pakettiin muutakin. (Luotan tässä siihen, että kummityttöni ei lue blogiani, eikä varmaan edes tiedä että tällainen on olemassa.) Haluan ostaa pienelle lukollisen päiväkirjan. Hänellä on kaksi pikkusisarusta, ja ison tytön rooli nousee vähitellen enemmän ja enemmän esiin hänen käytöksessään ja olemuksessaan. Ehkä hänellä jo alkaa olla salaisuuksia, joita ei halua kertoa siskolle tai veljelle? Sinällään lasten päiväkirjojen lukot ovat lähinnä koristeita, mutta minusta kyse on ennen kaikkea siitä ajatuksesta, että tytöllä voi olla jotain omaa ja tärkeää, joka ei kuulu muille. Silti en epäile, etteikö pikkuveli tai -sisko niin halutessaan saa päiväkirjan lukon murrettua, mutta se ei riitä syyksi olla hankkimatta sellaista.

Ensimmäinen oma päiväkirjani sisältää merkintöjä 6-vuotiaalta tyyliin ”RAKAS PÄIVÄKIJA TÄNÄÄN [SISKON NIMI] HUUSI KOVASTI. EIPÄ MUUTA HEI HEI RAKAS PÄIVÄKIRJA.” Ei ehkä kovin informatiivista – tai sitten juuri sitä mitä elämä silloin oli, alituista tappelua sisarusten kesken! Terveiset vaan siskolle, joka ei tietääkseni koskaan murtanut päiväkirjojeni lukkoja auki, enkä minä hänen.

 

Törmäsin muussa yhteydessä mainintaan Katitzi-lastenkirjoista ja Katarina Taikonista, ja hankin kirjastosta yhden Katitzi-sarjan kirjoista luettavaksi. Samalla minulle avautui palanen ruotsalaista ja samalla pohjoismaista ihmisoikeushistoriaa. Katarina Taikon (1932-1995) oli ruotsalainen kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti, jota on nimitetty Ruotsin Martin Luther Kingiksi. Hän oli romani ja taisteli oman etnisen ryhmänsä ihmisoikeuksien tunnustamiseksi.

Löysin Katitzin lukiessani Mustalaislähetyksen lastenkodeista ja niissä 1960- ja 1970-luvuilla harjoitetusta sulauttamispolitiikasta (ks. esim. Panu Pulman Suomen romanien historia, SKS 2012). Katitzi-kirjat kertovat pikkutytöstä, jonka nimi  on Katitzi. Hän elää lastenkodissa, kunnes selviää, että hän on erilainen kuin muut lapset:

-Mustalainen! MUSTALAINEN!

Tytöt katselivat unisina ympärilleen. Mikä meteli! Kuka se noin elämöi? Ruttu seisoi lattialla ja kiljui niin kovaa kuin jaksoi.

-Mitä nyt? Gullan ihmetteli.

-Höhläkö sinä olet? Britta kysyi.

-Katitzi on mustalainen! hoilasi Ruttu.

Katitzi kurkisti peiton alta.

-Mikä minä olen?

-Mustalainen!

-Olenko? Mikä se on? Katitzi ihmetteli.

-Sinä et ole samanlainen kuin me! Sinä olet… erilainen! Neiti Larsson sanoi, ettäs tiedät!

-Onko neiti Larsson sanonut etten… etten minä ole samanlainen kuin te muut? Katitzi kysyi ja hänen alahuulensa alkoi vavahdella.

-Hän sanoi, etteivät mustalaiset ole samanlaisia kuin me. Ja sinä olet mustalainen!

Katitzi saa tietää, että hänellä on isä joka pitää tivolia, ja isosisko nimeltä Rosa ja pikkusisaruksia. Ja että perheellä ei ole pyykkipataa, joten he lainaavat sitä muilta, eikä heillä ole paljon muutakaan, sillä heidän on oltava koko ajan liikkeellä, sillä heidän ei anneta pysyä samassa paikassa pitkään. Katitzi palaa perheensä luo, ja uusi elämä on täynnä outoja asioita. Esimerkiksi se, etteivät lapset pääse kouluun, on Katitzille käsittämätöntä.

Isä katsoi rehtoria pitkään ja sanoi sitten:

-Ehkäpä te ystävällisesti selittäisitte miksi he eivät voi aloittaa teidän koulussanne?

Rehtori vääntelehti vaivautuneena ja tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan. Sitten hän sanoi:

-Herra Taikon, minusta ei ole oikein sopivaa puhua tästä tyttöjen kuullen. Ehkä olisi parempi jos he menisivät tuonne odotushuoneen puolelle siks iaikaa kun me aikuiset puhumme tämän asian selväksi.

-Ei. Tämä koskee tyttöjä ja heidän on saatava kuulla miksi he eivät pääse kouluun, te saatte selittää sen heille. Nyt isä oli noussut ylös, ja hän seisoi jykevästi rehtorin edessä eikä ollut enää yhtään hämillään.

-En mitenkään voi, vaikka kuinka haluaisin, ottaa lapsianne tähän kouluun. Te ymmärrätte että minä joutuisin melkoisiin hankaluuksiin muiden lasten vanhempien kanssa. Niin, varmasti he ottaisivat omat lapsensa pois koulusta, jos minä päästäisin herra Taikonin lapset tähän kouluun.

(Sivuhuomautus: Miksi tuo 1940-luvun Ruotsia kuvaava kohtaus lastenkirjasta ei kuulosta täysin vieraalta vuoden 2016 Suomessakaan?)

Katitzi-kirjat kuvaavat Katarina Taikonin omaa lapsuutta ja omia kokemuksia. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan vasta teini-iässä, kuten monet romanit tuohon aikaan. Myös kirjojen Katitzi on vahvatahtoinen eikä voi käsittää, miksi toiset ihmiset ovat huonompia tai parempia kuin toiset. Tästä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta lienee noussut Katarina Taikonin vahvuus ihmisoikeustaistelijana. Hänen lapsuudessaan romanien kohteluun kuuluivat kallonmittaukset, pakkosterilisaatiot ja muu raju rotuajatteluun perustuva syrjintä. Tuntuu vaikealta käsittää, että niin lähihistoriassa on tapahtunut niin raakaa erottelua. Näiltä osin uskon valitettavasti Ruotsin historian olevan lähellä suomalaista romanien historiaa, vaikka en asiaa tarkemmin tunnekaan.

Surullista, mutta Katarina Taikon vaipui koomaan sydänpysähdyksen seurauksena vain 50-vuotiaana jo vuonna 1982, eikä koskaan herännyt. Hän kuoli vuonna 1995.

Vaikka sulauttamispolitiikka on (toivottavasti) taakse jäänyttä, romaneja ei edelleenkään kohdella tasa-arvoisesti muiden kansalaisten kanssa. Esimerkiksi Janette Grönforsin tekemässä selvityksessä lastenkodissa kasvaneiden romanien myöhemmistä elämänvaiheista (Nevo Roma ry 2009) todetaan, että lähtökohtaisesti lastenkodissa lapsuutensa viettäneiden romanien oletetaan olevan aggressiivisia ja tasapainottomia. Yleistys on kuitenkin turha: monet heistä ovat käyneet kouluja ja pärjänneet hyvin elämässään.

Minulla ei ole aavistustakaan, onko Katitzi-kirjoja suomennettu enemmän kuin tämä yksi. Se on kuitenkin sympaattinen kirja, josta tunnistin ihan liian paljon asioita – tuntuu, että asenteet muuttuvat ihan liian hitaasti.