vieraskieliset


Beyond the supermarket window, the snow cloud looks so heavy it’s a wonder it’s still up in the sky. Jim imagines it collapsing to the moor with a thud. He pictures it punctured open, spilling white over the hills, and he smiles. And then almost as soon as he has that thought, another follows, and he doesn’t know why but this second one is like a jab in the solar plexus. He can hardly breathe.

Despite the years he has lost, sometimes a memory flies back. It can be very small, the detail that sparks a piece of his past. Glancing at it, another person might not look twice. And yet an insignificant detail can zoom out of its ordinary setting and induce such sorrow he feels twisted inside.

It was a winter afternoon like this, long ago, when they discharged him from Besley Hill the first time.

Viime viikolla istuin Heathrown lentokentällä. Koneen lähtöön oli vielä pari tuntia, ja minulla oli mukana vain David Nichollsin Sinä päivänä, johon olin kyllästynyt jo alkuunsa. Harvinaista kyllä, en halunnut jatkaa kirjaa enää riviäkään. Työasioita olisi toki ollut laukussa, mutta kirjakauppa houkutti enemmän. Pitkän ja hartaan valinnan päätteeksi ostin Rachel Joycen romaanin Perfect (2013). Valitsin sen siksi, että Joycen edellinen kirja Harold Fryn odottamaton toivioretki oli minusta sympaattinen tarina, ja matkalla on aina mukava lukea jotain kivaa, hyväntuulista eikä liian vaikeaa. Plussaa aina siitä, jos matkalukeminen sijoittuu kohdemaahan. Kirjavalinnassa auttoi myös Perfectin kaunis kansi, joka varmaankin oli saman kuvittajan käsialaa kuin edellisessä kirjassa.

6tag_070415-205930Eikä harmittanut. Matka kotiin sujui viihtyisästi Rachel Joycen tekstin parissa, ja kirjasta riitti vielä pääsiäisloman alkupuolellekin. Perfect oli mielestäni parempi kuin Harold Fry, vaikka parempi-huonompi -vertailut ovatkin yleensä vähän hulluja. Mutta tarina oli parempi, kiinnostavampi, eikä kirja käynyt pitkäveteiseksi samalla tavoin kuin Harold Fryn loputon vaellus hetkittäin kävi.

Perfect liikkuu kahdella aikatasolla, nykypäivässä ja kahden pienen pojan lapsuudessa vuonna 1972. Byron ja James ovat parhaat ystävät. He käyvät samaa elitististä yksityiskoulua ja molempiin kohdistuu paljon perheen odotuksia, erityisesti isien. Byronin äiti on kaunis ja hyvä, kiltimpi kuin monet muut äidit, ainakin Jamesin mielestä. Mutta Byroninkaan äidillä ei ole kaikki hyvin, kuten lukija välittömästi tajuaa, toisin kuin 11-vuotias päähenkilö – tietenkin. Lapsen näkökulmasta asiat ovat erilaisia. Byronin äiti joutuu ongelmiin ja pojat aloittavat operaatio Perfectin auttaakseen häntä.

Nykypäivässä tarina kulkee hiljaisen, änkyttävän, nykykielellä ehkä syrjäytyneen Jimin mukana. Jimillä on pitkä historia Besley Hillin mielisairaalan kanssa: sisään, ulos, sisään – kunnes paikka suljetaan. Nyt Jimillä on jälleen yksi työpaikka, oma arkinen elämänsä, isoja ongelmia joiden kanssa hän juuri ja juuri pärjää. Kunnes joku ihminen tulee lähelle ja katsoo pitkään, katsoo tarkemmin kuin muut, jaksaa odottaa että Jim saa änkytykseltään sanottua asiansa ja näkee, että sulkeutuneen kuoren alla on hyvä ihminen.

Kuten myös Harold FryPerfect on kirja, jossa uskotaan hyvään ihmisessä. Sellaista on hyvä välillä lukea, koska sen jälkeen on helpompi nähdä hyvää myös ihmisissä ympärillään. Jimin tapa nähdä kauneutta pienissä asioissa on ihailtavaa. Minusta Joyce myös kuvaa pakko-oireita hyvin hienotunteisesti ja sitä, miten vaikea kenenkään ulkopuolisen on ymmärtää Jimin tarvetta toistaa samat rituaalit joka päivä, toistaa tietyt liikkeet, sanat, mitä vain – ainoana perusteena jatkuvalle toistolle se, että muuten hän aiheuttaa onnettomuutta.

Samalla tavalla kuin Jimin herkät mielenliikkeet, Joyce onnistuu minusta kuvaamaan hienosti Byronin tunteet hänen nähdessään, mitä hänen äidilleen tapahtuu, mutta ymmärtämättä sitä ja voimatta puuttua siihen mitenkään.

Sanoinko jo, että tämä oli sympaattinen kirja? Taisin sanoa, mutta toistan: tästä tuli hyvälle tuulelle, sellaisella sinisenhaikealla tavalla. Toivottavasti Joyce kirjoittaa pian jotain lisää. Kotisivuilta vasta sain tietää, että Joyce on kirjoittanut Haroldin ystävästä Queenie Hennesseystä kirjan, The Love song of Miss Queenie Hennessy. Senkin voisin lukea, kyllä vain.

Viikonloppuna juttelin maalla naapuritilan yrittäjäpariskunnan kanssa. Molemmat kertoivat nauttivansa syksyn hämärtymisestä, kun voi vain istahtaa sohvannurkkaan, ottaa kupin teetä ja syventyä kirjoihin, joihin ei kesän valoisina päivinä ja öinä ehdi kuin kaipaavasti katsella. Minä vain nyökyttelin vieressä: juuri näin. Puutarhatilalla kesä on niin vahva sesonki, että heidän työrytminsä hidastuminen talveksi on ehdottoman ansaittua. Minä otan lukuaikaa viltin alla syysiltoina ihan vain siksi, että se on ihanaa – työaikanihan ei muutu vuodenajan mukana.

Ensimmäisenä syyskuukautena ehdinkin lukemaan enemmän kuin elokuun perusteella ennalta oletinkaan. Myös lomalla luin, olihan osa reissusta kirja-aiheista. Austenit on luettu alkuperäiskielellä, joskin aloin kyllä miettiä, että esimerkiksi Persuasionin voisin kyllä pitkästä aikaa lukea suomeksikin.

Koonti lomaa varten itselleni antamastani Lontoo-kirjahaasteesta on vielä tulossa, samoin postauksia ainakin parista näistä syyskuussa luetuista:

  • C.J. Sansom: Luostarin varjot
  • Jane Austen: Northanger Abbey
  • Jane Austen: Persuasion
  • Henning Mankell: Kasvoton kuolema
  • Anni Blomqvist: Hyvästi Myrskyluoto
  • Rebekka Räsänen: Juoniemi-sarja (Anneli Juoniemen kartanossa, Juoniemeä ei voi unohtaa, Jälleen Juoniemessä)
  • Henning Mankell: Valkoinen naarasleijona
  • Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät
  • Aino Räsänen: Soita minulle, Helena

Tästä on hyvä jatkaa kirjasyksyä!

Ostin George R.R. Martinin fantasiasarjan aloitusosan A Game of Thrones (1996, oma pokkarini 2011) Heathrowlta kotimatkalla Skotlannista. Ajattelin, että fantasia vie mukanaan ja helpottaa ehkä sillä tavoin reissusta paluun vaikeutta.

Suunnitelma ei sikäli toteutunut, että en koukuttunut tähän kirjaan ennen kuin ihan lopussa vasta. Kirjasta tehty tv-sarja oli vielä tuoreena mielessä, ja tv-sarja oli tehty harvinaisen tarkasti kirjan mukaisesti, jolloin juoni ei yllättänyt. Lukukokemukseni oli varsin paljon HBO:n version kuvittama – näin tapahtumat tv-sarjan maisemina, henkilöt sen näyttelijöiden mukaisina ja niin edelleen.

Luin Game of Thronesia pieninä pätkinä silloin tällöin huhtikuusta alkaen. Viime viikolla aloin jo edetä sen verran pitkälle, että kirja palasi mieleen päivisinkin. Varasin pari iltaa erikseen ohjelmattomiksi, että sain rauhoituttua kirjan ääreen. Englanninkielisen romskun lukeminen on edelleen minulle hitaampaa kuin suomenkielisen, joten siksikin tähän meni aikaa.

Kun oma paikka maailmassa on kovastikin etsinnän alla, ja kun oikeastaan olen tullut siihen tulokseen ettei minulle ole yhtä ainoaa paikkaa vaan elämä vie ja paikat muovautuvat sitä mukaa, on Game of Thronesin kaltaisen fantasian lukeminen jotenkin rauhoittavan lohdullista. Jotenkin tässä vielä minusta korostuu genrelle tyypillinen piirre yhteiskunnan järkähtämättömästä luokkasidonnaisuudesta. Westerosissa ei ole mitään väliä sillä, millainen ihminen olet, mitä osaat tai mitä voisit saavuttaa elämässäsi. Ainoa asia mikä ratkaisee on se, mihin asemaan synnyt. Jos olet rikas, sukusi merkitsee sekä luonteenpiirteitäsi, ulkonäköäsi että kaikkia velvollisuuksiasi, ja jos olet köyhä, sekin asettaa omat kehyksensä. Jos olet äpärä, olet sitä lopun ikäsi, tapahtui mitä tahansa. Kaikki mahdollisuutesi rajoittuvat syntyperääsi. Systeemin läpi näkee yleensä vain ulkopuolinen – Valtaistuinpelissä riittävän ulkopuolinen on kääpiö Tyrion Lannister.

Suosikkihenkilöni on ehdottomasti Daenerys Targaryen, joka jo tv-sarjassa teki vaikutuksen, mutta jonka sisäinen voima puhutteli minua entisestään kirjaa lukiessa. Myös Jon Snown hahmo sai lisää sympatiaani kirjan myötä, samoin sutensa menettänyt Sansa Stark.

Jossain vaiheessa ajattelin, että hankin toisenkin osan Heathrowlta, mutta nyt näyttää siltä etten ehkä malta odottaa syyskuuhun asti. Toisen osan lukeminen tulee olemaan seikkailullisempi kokemus, kun en vielä tiedä juonenkäänteistä. Hyvällä odotuksella siihen asti!

Huh, toukokuu on vaihtumaisillaan kesäksi ja tämän kuun kirjoja on vielä viitisen kappaletta raportoimatta. Milloinkahan kirjapäiväkirjani alkaisi kulkea ajantasalla? Toukokuu on ollut sellaista hulinaa, että kirjoittamiselle ei ole jäänyt aikaa – onneksi lukemiselle kuitenkin.

Kathryn Stockettin romaani The Help (2009) ei ollut tullut minulle missään vastaan ennen kuin ystävä lainasi sen vappuloman paluumatkalukemiseksi. Ihmeen pussi päässä minäkin elän, sillä nyt  huomaan kirjan kuitenkin löytyvän sieltä täältä, ja onpa se suomennettukin jo. Leffakin taitaa olla tulossa, minkä jo lukiessa arvasi, niin jotenkin elokuvallinen tarina on. Tarttuva se myös on: huomasin kirjan viipyvän ajatuksissa vielä sen ollessa kesken, ja pitkään lukemisen jälkeenkin huomasin uudelleen ja uudelleen suosittelevani sitä ystäville ja mainitsevani sen eri tilanteissa.

The Help sijoittuu 1960-luvun alun Missisippiin. Kirja kertoo kirjan tekemisestä, tarinoiden kokoamisesta, mutta vain kehyksenä. Varsinaisena aiheena on rotuerottelun arki, mustien kotiapulaisten ja valkoisten keskiluokkaisten rouvien välinen kuilu. The Help kertoo siitä, miten mustien palvelijoiden vastuulle annettiin kodin hoito ja pienten lasten kasvatus välillä niin kiinteästi, että toisinaan lapset nimittivän hoitajaansa äidiksi, mutta samalla mustien katsottiin olevan niin likaisia, alempiarvoisia ja jopa vastenmielisiä, että heille rakennettiin omat vessat pihan perälle, etteivät he käyttäisi valkoisten kanssa samaa toilettia.

Tarinaa kertoo vuorotellen kolme naista. Aibileen on vanheneva kotiapulainen, joka näkee enemmän kuin puhuu, ja jolla on kirjoittamisen lahja ja terävät aivot, vaikka hän ei teekään itsestään numeroa. Aibileen suree kuollutta poikaansa, ja kirjoittaminen on osa hänen surutyötään. Minnie taas on loistava kokki, mutta pahaksi onnekseen myös suulas ja teräväkielinen, ja onnistuu äkkipikaistuksissaan välillä hankkiutumaan ongelmiin työnantajien kanssa. Minnien mies hakkaa häntä, mutta muuten vahva ja voimakas nainen ei kykene irrottautumaan onnettomasta avioliitostaan – väkivalta on alistanut hänet liian syvälle. Valkoisen äänen kirjaan tuo Miss Skeeter, nuori, vasta koulunsa päättänyt nainen, joka on tukehtua kahden maailman välissä: oman piirinsä odotusten (avioliitto, kotirouvan elämä, mustien kotiapulaisten kohtelu alempiarvoisina) ja oman heräävän itsetuntonsa ja älynsä vaatimusten ja Missisippin ulkopuolisen maailman kutsun houkutellessa ajattelemaan itse, tekemään niin kuin tuntuu oikealta. Kuten kaikki valkoiset, keskiluokkaiset lapset, myös Skeeterin kasvatti musta kotiapulainen, Constantine. Skeeterin palatessa koulustaan Constantine on kuitenkin lähetetty pois, ja rakkaan naisen etsintä ja lähdön syiden kaivelu on osa Skeeterin tarinaa.

Ainakin alkuperäiskielellä luettuna The Help todella imaisee mukaansa. Mustien ja valkoisten erilainen puheen rytmi tekee kielestä herkullista, ja minun vaikea kuvitella, miten suomennos onnistuisi tuottamaan saman eron, saman tunnelman. Kieli todella rakentaa muutakin kuin vain sanoja: tässä kirjassa se luo tiloja ja piirtää rajoja. Jo kirjan nimen käännös muuttaa merkityksiä: Piiat ei sisällä samoja merkityksiä kuin The Help.

Rotuerottelu on aiheena raskas ja synkkä: kansalaisoikeustaistelua käydään jossain taustalla, jossain muualla. Se on läsnä, mutta ei erikoisesti toivoa antavana. Eläytyvää lukijaa puhuttelee myös se ajatus, että kirjan kaltaisista tapahtumista on vain hyvin lyhyt aika (sama reaktio kuin lukiessani Alan Patonin kirjaa Liian myöhään vesipääsky).

Pari tätä ennen lukemaani kirjaa olivat aika synkkiä aiheiltaan. Niiden tunnelmat synkeinä mielessäni ajattelin lukiessani, ettei tämä voi päättyä hyvin. Ei Stockett ole voinut tehdä tähän onnellista loppua, sillä eihän tähän tarinaan ole sellaista, ei voi olla, kaikki kääntyy vielä katastrofiksi. Stockett osaa kuitenkin elokuvallisuutensa, ja – nyt spoilaan – The Help päättyy valoon, toivoon ja onnen odotukseen. Ei nyt sentään vielä ”I’ve been to the Mountaintop” -hengessä, mutta yksilöiden tasolla parempaan elämään, tai ainakin toivoon siitä.

Kiitokset kirjan lainaajalle!

– – because London’s London, and London life the most exciting and interesting in the world, and once you’ve got the soot and the fog in your veins you simply can’t live without them; and all the poor hangers-on and left-overs know it as well as we do.

Yksi kesäni mielenkiintoisimmista kirjoista on ollut Edith Whartonin The Buccaneers (1938). Siitä asti, kun näin kirjan pohjalta tehdyn pukudraaman, olen halunnut lukea kirjan. Tilasin sen talvella käytettynä pokkarina Amazonilta, vieläpä version, jossa on tv-sarjan kuvia liitteenä. Englanninkieliseen draamaan tarttuminen kesti kuitenkin näin kauan…

The Buccaneers ei suoraan sanottuna ole kirjana kovin häikäisevä. Minulla on muistikuva, etten pitänyt Whartonin kuuluisinta teosta, Viattomuuden aikaa, myöskään kovin ihmeellisenä. Kirja noudattelee tv-sarjan juonta, tai toisinpäin. The Buccaneers jäi Whartonilta kesken, ja se on täydennetty loppuun tv-sarjan tekoa varten 1990-luvun alussa. Lopetuksesta voidaan kiistellä, mutta aika lailla se muistuttaa Whartonin juonisynopsiksen lopetusta, joka on kirjan liitteenä, ja on luettavissa myös netissä.

Juonesta lyhyesti: neljä nuorta rikkaan perheen naista – Annabel, Virginia, Conchita ja Lizzy – eivät pääse piireihin 1870-luvun Yhdysvalloissa (koska ovat ns. uusrikkaita sisällissodan jälkeen) ja lähtevät valloittamaan Lontoon seurapiirejä Nanin kotiopettajattaren Laura Testvalleyn johdolla. Kukin heistä avioituu tahollaan, kuka onnistuneemmin, kuka surkeammin. Kullakin on omat vaiheensa, ja kirja osoittaa melkoisen syvästi, että rakkauttakin on monenlaista. Kukaan tytöistä ei palaa Yhdysvaltoihin enää, vaan he jäävät kuuluisaksi ryhmäksi Lontoo seurapiireihin ja järkyttävät aatelisten elämää erilaisine käytöstapoineen. Amerikkalaisten ja brittien vastakkainasettelu on melko räikeää, ja tällä kertaa jälkimmäisten tappioksi. Päähenkilöksi nousee nelikon nuorimmainen Nan StGeorge, jonka osaksi tulee avioitua kaikkein korkeimmalle, ihan oikean komean, nuoren herttuan kanssa. Mutta huipulla tuulee, ja korkealta on myös iso pudotus.

Toivoin, että kirja olisi syventänyt henkilöhahmoja, mutta ei se juurikaan sitä tehnyt. Nan StGeorge on edelleen hurmaava ja suloinen, mutta osin se johtuu siitä, että kuvittelen hänet koko ajan Carla Guginon näköiseksi. Muilta osin minusta tuntuu, että sain jopa enemmän irti tv-sarjasta – tämä on oikeastaan varsin erikoista! Tv-sarjan jälkeen olin hupsulla tavalla kiintynyt kaikkiin neljään nuoreen naiseen, eikä kirja kuitenkaan vähentänyt tätä sentimentaalista tunnelmaa.

Mielenkiintoisella tavalla Wharton jättää hyvin paljon lukijan varaan asioita, loikkaa pitkiä aikoja eteenpäin kerrallaan ja luottaa lukijaansa. Tavallaan se on ihan ok, kyllä, mutta välillä minua auttoi eteenpäin se, että tiesin mitä oli tulossa. Kuten vieraskieliset aina, myös The Buccaneers eteni minulla hitaasti, mutta kirjan edetessä koko ajan vauhdikkaammin. Lopulta henkilöt tulivat mieleen monta kertaa kesken päivän, ja kiikutin kirjaa mukanani vaikka minne, että jospa olisi pieni hetki jossain välissä aikaa lukea taas vähän eteenpäin.

Tammikuussa näin viimeisimmän Jane Austenin Emman tv-sarjaversion, ja siitä saakka on ollut mielessä, että pitäisi uusintalukea romaanikin taas kerran – odotellessani sitä, että saan aikaiseksi hommata sarjan dvd:llä itsellenikin. Olen ollut aika Emma-kriittinen, kuten parin vuoden takaisesta kirjoituksestani voi huomata, mutta tuo uusin sarja sai minut vähitellen tykkäämään kirjasta. Nyt luin kirjan alkuperäiskielisenä, ja tykkäämiseni senkun lisääntyi.

Olen alkanut nähdä rikkautta Emman sivuhenkiöissä, inhimillisyyttä itse päähenkilössä ja pehmeyttä Knightleyssa. Austenin tapa kirjoittaa komiikkaa ihmisluonteisiin, piirtää sivuhenkilöissä karikatyyrejä meistä kaikista, on ihastuttava. Tämänkertaista lukukokemusta edisti myös kirjan sievä painos, jonka löysin varsin halvalla kirjakaupasta jollain kevään Helsingin-reissullani. Kaunista kirjaa on aina ilo lukea!

Emma eteni kylläkin tällä kertaa varsin hitaasti. Se oli sängyn vieressä varakirjana, johon palasin aina muiden kirjojen välissä tai muuten sopivan tunnelman yllättäessä, enkä suinkaan lukenut sitä tällä kertaa yhtä soittoa. Tuttuun kirjaan on helppo palata kesken milloin tahansa.

Clueless minulla on edelleen näkemättä. Asialle täytynee tehdä jotain lähitulevaisuudessa.

Oli ilta, kun luin Vesipääskyn loppuun, ja se teki minut kamalan surulliseksi. Oli pakko saada lukea jotain iloista ja kevyttä, sillä en voinut mennä nukkumaan aparheidin tunnelma mielessäni. Tuijottelin kirjahyllyäni neuvottomana, kunnes muistin, että viime keväänä Tukholmasta ensimmäisen kv-konferenssini suorittamisesta palkinnoksi ostettu alkuperäiskielinen Melukylän lapset jäi silloin kesken – nythän olisi hyvä hetki lukaista se loppuun.

Lukaisemista se todella olikin, sillä Alla vi barn i Bullerbyn (1946 tai 1947, en ole varma kumpi vuosi on oikea) ei ole monimutkaisuudella pilattu. Aivan kuten Lasse Hällströmin Melukylä-filmeissäkin, minua lämmittää ja liikuttaa ja kiehtoo Melukylän naiivi, kiiltokuvamainen idylli. Maailma on lasten, eikä siinä ole kovinkaan suuria ryttyjä – paitsi minkä veljet tietysti aiheuttavat, sillä pojathan ovat ihan tyhmiä, välillä. 🙂

När man har haft sommarlov en lång tid, så tycker åtminstone jag att det är riktigt trevligt att börja skolan igen. Bosse säjer att han ska skriva till kungen och be honom stänga igen alla skolor, men det hoppas jag att inte kungen gör. För jag tycker om skolan. Jag tycker om vår Fröken, och jag tycker om mina kamrater och mina skolböcker, när jag har lagt nytt, fint papper om dom och satt på etiketter med mitt namn på. Lasse och Bosse lägger inte om nytt papper på sina böcker, ifall inte mamma eller Fröken säjer åt dom att dom måste.

Lindgrenin ruotsi on ihanan simppeliä, niin että jopa minä pystyn lukemaan hänen kirjojaan alkuperäiskielellä. Ronja minulla on ennestään Junibackenin ostoksena, ja viime keväänä hankin siis tämän.

Astrid Lindgrenin kirjat ovat minulle tärkeitä. Eräs läheisimmistä ystävistäni jakaa tämän rakkauden Lindgrenin maailmaan, ja yhteisellä sopimuksella saankin kerätä hänen tyttärelleen eli kummitytölleni juhlapäivä juhlapäivältä kokoelmaksi Astrid Lindgrenin kirjoja. Ehkä seuraavalla vierailullani Junibackeniin mukana on jo kummityttönikin. Hänen viemisensä sinne on ihana haave, jonka aion ihan varmasti toteuttaa muutaman vuoden kuluttua.

Seuraava sivu »