kissa


En halua valittaa, mutta…

(Tuolla aloituksella varmistan, että tiedätte valitusta olevan tulossa.)

Syksy alkaa vaatia verojaan. On ollut muutoin ihan hyvä syksy, mutta olen ollut tosi paljon liikenteessä. Ajattelin ensin etten laske, mutta laskin kuitenkin: häämatkan eli syyskuun puolivälin jälkeen olen ollut hieman yli puolet ajasta muualla kuin kotona. Jos laskisin täydet kotipäivät (siis joihin ei sisälly lähtöä tai saapumista), suhdeluku olisi vielä rankempi. Kuljettuja kilometrejä en ala laskea, se ei auta ketään.

Tavallista työmatkaa Jyväskylään ei lasketa, koska se kuuluu asiaan – silloin kuitenkin lähden kotoa ja palaan kotiin, vaikka päivät pitkiä ovatkin. Pääasiassahan olen matkustanut Helsingissä ja Lappeenrannassa. Lehmusten kaupungissa on toinen koti, mutta reissussa olemista se on sekin, ainakin puoliksi. Silloin teen etätöitä. Sairausloman jätin pois laskuista, koska se oli poikkeusaikaa. (Ja sisälsi syksyn parhaan roadtripin!)

Viime sunnuntaina tulin taas Helsingistä. Iltapäivällä huokaisin, että onpa kiva olla nyt yhtäjaksoisesti viikko kotona. Maanantaiaamuna muistin, että käyn Helsingissä kerran tälläkin viikolla. Kaikki eivät tietenkään ole vain työmatkoja. Esimerkiksi viime viikonloppuna olin ystävien häissä, ja aiemmin syksyllä oli yhdet häät Turussa.

Ei siinä mitään, kyllähän minä reissaan – se kuuluu tähän työhön ja siihen, että asun etäällä ystävistäni. Monet akateemisen maailman asiat tapahtuvat Helsingissä, eikä maakunnista tulevilta aina muisteta kysyä, mikä on sopiva aloitus- tai lopetusaika heidän matkustamistaan ajatellen. Haasteita on tänä syksynä tuottanut se, että Savonlinja on leikannut bussivuoroja kylältäni isolle kirkolle ja takaisin, joten yhä useammin lähtemiset ovat yön yli reissaamisia. Itse asiassa Savonlinja ei enää pysähdy kylän Matkahuollossa vaan minun pitäisi mennä hieman kauemmas 4-tien varteen pikavuoropysäkille. Ei mahdotonta, vain hieman kauemmas, hieman hankalammin. Mutta pysäkiltä lähteminen on selvästi ikävämpää kuin aiemmin. Koiviston Auto onneksi vielä pysähtyy ihan kylälläkin, ja äänestän jaloillani käyttämällä heidän vuorojaan aina kun mahdollista. Matkustamisen hankaluus myös lisää sitä, että jos Helsingissä on kaksi tilaisuutta samalla viikolla, olen helposti välipäivänkin siellä, jotta vältän pitkät bussimatkat.

Reissaamiseen tuntuu olevan kyllästynyt myös kissamme Papu. Pitkien poissaolojen ajan se on hoidossa, yhden tai kaksi yötä se pärjää yksin ja välillä sillä käy kotona ruokakupin täyttäjä ja hiekkalaatikon siivoaja. Mutta seuralliselle eläimelle satunnainen ruokakupin täyttäjän käynti on kovin vähän, ja yksinäinenhän tuo eläin on. Papu kiipeää hyvin hanakasti syliin melkein aina, kun istun pöydän ääressä. Se käpertyy uniasentoon ja alkaa kehrätä niin että talo tärisee. Se pyytää huomiota, puskee, kerjää ruokaa ja silityksiä. Se ulkoilee nykyään vain lyhyitä aikoja kerrallaan, mikä tosin johtunee marraskuun viehättävästä säästä eikä niinkään sen halusta olla ihmisten lähellä.

Reissutyöksi muuttunut elämä näkyy monessa asiassa: blogin kirjoitustahdissa, luettujen kirjojen vähyydessä (en vaan jaksa edes kirjaan tarttua), väsyneenä tehdyissä (lohtu-)heräteostosten määrässä. Yritän edelleen ehtiä kuntosalille 2 kertaa viikossa, mutta aina se ei onnistu, eivätkä lenkkivaatteetkaan yleensä kulje mukana kun yritän matkustaa mahdollisimman pienin tavaroin. Sosiaalisia suhteita olen hoitanut huonosti, mutta se ei ole uutta – suuntaus ystävyyssuhteiden hoitamisessa on ollut alaspäin jo pitkään.

Muutoksen kuitenkin pyrin! Yritän järkeistää ajankäyttöäni ja ennakoida matkat niin, että liikunnalle ja ystäville olisi paremmin aikaa. Voimat kuitenkin ovat rajalliset, joten voi olla etten jatkossakaan kovin paljon kahvikuppostele pääkaupungissa ollessani (sitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta sori – en vain aina jaksa tavata ihmisiä oltuani päivän jossain työhön liittyvässä riennossa). Aion jälleen tänäkin vuonna pitää pitkän joululoman, jolloin ehkä reissataan myös, mutta ainakaan en matkusta yksin ja työasiat mielessäni. Lähipäivien iloinen asia ovat pikkujoulut, joihin olen kutsunut ystäviä kahdenkymmenen yhteisen vuoden kunniaksi. Sotaharjoitusleskenä ollessani voin hyvin täyttää talon naisenergialla.

Kyllä kaikesta selviää, mutta koko ajan on käynyt kirkkaammaksi se, että minun on tehtävä tarkempia aikatauluja ja ennakoitava enemmän. Olen lukenut Anna Perhon ajanhallintaopasta ja koettanut miettiä, miten tähän kaikkeen saisi jotenkin rytmin. Ilman suunnittelua hajoan ennen pitkää tällaiseen matkatahtiin. Ongelma ei siis ole liika työmäärä vaan se, että vietän arjestani liian monia tunteja linja-autossa matkalla jonnekin.

Keväällä puolisolla on vähemmän harjoituksia kuin nyt syksyllä, joten tilanne on siltä osin valoisampi. Minun konferenssikalenterini kyllä näyttää täydeltä, mutta ehkä vähitellen opin sanomaan ei. Se nimittäin olisi kaikkein tehokkain tapa vähentää matkoja ja keskittyä tekemään varsinaista työtäni eli tutkimusta.

Mainokset

Tällaisia iltoja voisi olla enemmän. Iltoja, jolloin mikään ei riko rauhan tunnetta sydämessä. Pari tuntia sitten kävin kylällä, ja silloin paistoi aurinko. Nyt vettä sataa niin kuin vain kesällä voi sataa: täysillä, suoraan, kukkapenkkiä pahoinpidellen. Rankkasade kestää hetken, kohta se on taas kevyempää ropinaa.

Pöydällä on kynttilöitä ja parin viikon takaisiin juhliin ostetuista neilikoista osa vielä sinnittelee maljakossa. Papu on palannut hoitopaikastaan (jossa oli reissuni ajan) ja nukkuu syvää, tyytyväistä unta tyynylläni. Matkalaukku on melkein purettu, mutta vain melkein, koska ei ole kiire.

Puoliso haettiin aamulla polttareihinsa. Toivon täydestä sydämestäni, että tämä sade kiertää sen paikan, jossa hän juhlii parhaimpien ystäviensä kanssa siirtymäriittiä poikamiehestä aviosäätyyn. Kunpa sade antaisi armon näiden miesten iloiselle juhlalle!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa viime viikon konferenssimatkasta, mutta ajatukset ovat nyt liian samettisia, liian kesänhämäriä ja hiljaisia, että kykenisin kertomaan työmatkastani. Yritän kirjoittaa siitä huomenna, ehkä ajatukset ovat terävämpiä ja aktiivisempia silloin.

Nyt taidan laittaa villasukat jalkaan, lämmittää mukillisen kaakaota ja asettua sohvannurkkaan mukavaan asentoon. Kirja tai leffa iltaseuraksi, miten vain, mutta tätä rauhaa ja tyyntä tunnetta haluan vaalia. Viime viikon jälkeen olen ansainnut Eeva Kilpeni:

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

(Eeva Kilpi, 1972)

 

Papu on ollut kipeänä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Papua jouduttiin viemään lääkäriin sitten keväällä 2009 tapahtuneen steriloinnin jälkeen.

Äitienpäivän aamuna Papu odotti kuistilla käpertyneenä tuolilla olevien ulkotyövaatteiden päälle. Se ei aluksi noussut lainkaan, nosti vain päätään kun kutsuin sitä. Sitten se hitaasti nousi, hyppäsi alas ja ontui sisälle.

Kissa oli silminnähden sairas. Näkyvin oire oli oikea etutassu, johon se ei varannut lainkaan. Papu oli hiljainen, melkein tokkurainen. Nostin sen varovasti meidän sänkyyn, jätin pimennysverhon alas jotta huone pysyi turvallisen pimeänä, ja jätin kissan nukkumaan rauhassa.

Se nukkui koko aamupäivän. Kävin välillä katsomassa sitä, ja se havahtui kun sen luona kävi, mutta ei alkuun reagoinut kehräämällä. Yleensä se kehrää hyvin herkästi. Jossain vaiheessa iltapäivää se nousi jalkeille. Tassuaan se ontui yhä, mutta pahin tokkuraisuus oli iltaan mennessä ohi.

Päivystävältä eläinklinikalta todettiin (yli kuusi euroa per minuutti maksaneen puhelun aikana), että päivystysaikaan kuten nyt sunnuntaina hintaan tulee 100 prosentin korotus. Oli pakko nielaista tyhjää ja varata aika Papulle vasta maanantaiaamuksi. Podin huonoa omatuntoa koko illan, mutta onneksi Papun kunto ei huonontunut, päinvastoin se virkistyi iltaa ja yötä kohti.

Maanantaiaamuna jätin työt väliin ja vein Papsiliinin eläinklinikalle. Lääkäri tutki sen, totesi yleiskunnon hyväksi ja löysi oikean etutassun anturasta pistohaavoja, yhden ison ja muutaman pienemmän. Haavoista päätellen Papu ei siis ollut satuttanut itseään esim. lasinsiruun tai muuhun sellaiseen, vaan ihan yksinkertaisesti tapellut jonkun naapuruston kissan kanssa.

Papu potilaana 1

Harmittaahan se kun on kipeä.

Lääkäri antoi antibiootteja ja kipulääkettä pistoksena, ja saimme lääkkeitä mukaan. Pistoksena annettu kipulääke sekä haavan puhdistaminen tehosi nopeasti: vielä lääkärissä Papu ontui selvästi, mutta kotiin tultuaan ontuminen oli unohtunut. Se määrättiin viikon sisäarestiin sekä käyttämään muovista kauluria, jotta se ei pääse nuolemaan haavaansa.

Lääkkeet Papu on ottanut helposti (antibioottikuuri jatkuu vielä muutaman päivän), ja suhteellisen vähän se huutaa ulko-ovellakaan. Mutta se kauluri, se on ollut piinallinen.

Kaulurin takia Papu ei voinut pestä itseään. Peseminen on kissalle niin vahva tapa, että viikossa sen puute alkoi näkyä. Turkki muuttui takkuiseksi ja paikoin likaisen oloiseksi. Papu yritti ja yritti nuolla ja pestä itseään, mutta kieli osui vain muovikauluriin – se ei ylttänyt kaulurin reunan yli kielellään etutassuun kuten yleensä. Muutaman kerran se käytti ihmisiä apunaan: se nuolaisi minun tai puolison sormea ja pyyhki sitten naamaansa siihen toistaen liikettä muutaman kerran.

Papu potilas 3

Papu haaveilee ulos pääsemisestä.

Ihmissormen käyttäminen pesukintaana oli liikuttavaa, mutta toinen yhtä aikaa surullinen ja huvittava hetki oli Lappeenrannan kodissa, kun Papu jumitti lempipaikkansa äärelle. Se ei mahtunut kaulurin kanssa rahin alle, missä se yleensä nukkuu mieluiten. Se nukahti rahin eteen, kauluri rahin reunaan nojaten.

Papu potilas 2

Papu ja tavoittamaton lempipaikka.

Tassuhaava on parantunut hyvin. Puhdistan sitä aamuin illoin lääkkeiden antamisen yhteydessä. Aioin jo ottaa kaulurin pois viime torstaina, kun löysin uuden haavan. Aiemmin oli jäänyt huomaamatta Papun kainalossa ollut isohko ruhje, jossa oli ihan kunnolla irronut nahka vekille. Soitin lääkäriin ja sieltä todettiin, että sama antibiootti riittää. Leikkasin haavan ympäriltä karvat ja puhdistin sitä huolella taas pari kertaa päivässä. Valitettavasti Papun kaulurirangaistus jatkui, sillä en voinut päästää sitä nuolemaan avohaavaa.

Sairastaessaan Papu on ollut jotenkin poikkeuksellisen seurallinen. Ainahan se tykkää kiivetä syliin etätyöpäivinä, mutta nyt tuntui että se haki turvaa ihan eri intensiteetillä kuin normaalisti. Huomionkipeys tai läheisyydenkaipuu on tasoittunut ajan kanssa, kun haavat ovat parantuneet.

Tänä aamuna totesin, että haava on sen verran arpeutunut, että kaulurin voi ottaa pois. Vähän riski se on, mutta kauluri oli ollut jo viikon, ja kissa oli siihen todella väsynyt. Täytyy vaan seurata kainalohaavan paranemista, ettei Papu itse ala repiä arpea auki.

Papu on todennäköisesti syntynyt kesällä 2008, eli se on jo komeat yhdeksän vuotta vanha. Ehkä lääkärikäyntejä tulee lähivuosina lisääkin, mutta nyt päästiin loppujen lopuksi vähällä. Säikähdin vaan aika tavalla.

Olin taas vaihteeksi kipeä, siis nimenomaan kivun kourissa, niin pahasti etten muista milloin olisin näin tuskassa ollut. Tänään menin lääkäriin, enkä ottanut sitä peruskipulääkettä aamulla, kun ajattelin että saan sitten paremmin kerrottua lääkärille mihin sattuu ja miten. Viikon päivät buranaa napsittuani en tajunnutkaan, miten kova se kipu oli ilman lääkettä: olin puoliltapäivin jo pyörtymässä silkasta tuskasta. Sain onneksi lääkkeet ja asia hoituu ensi viikolla eteenpäin, joten kaikki hyvin. En nyt halua yksityiskohtia selittää, mutta kyse ei ole sairaudesta vaan tilapäisestä ongelmasta, joka hoidetaan ja hoituu.

Kun kipulääke alkoi vaikuttaa, alkoi myös elämä voittaa jälleen. Mietin tänään, miten valtava voima kivulla on. Se vaivasi jo suurimman osan viime viikkoa, teki minusta masentuneen ja itkuisen läpi koko viikonlopun ja tänään jo aika huteran ja tuskaisen. Kun pahin kipu asettui, myös helpotus teki onnelliseksi. Pelkäsin, ettei lääke auta ja tuska jatkuu, joten kivun pahimman kärjen taittuminen sai jo auringon nousemaan mieleeni. Jaksoin lähteä liikkeelle ja nauraa ja jutella taas.

Minulle viikko kivun kanssa oli jo aikamoista helvettiä. Sympatiseeraan ihmisiä, joiden elämässä kipu on läsnä jatkuvasti, päivittäin, ilman apua. Jos en olisi viikonloppuna tiennyt, että maanantaina pääsen lääkäriin, olisin ollut henkisesti vielä enemmän riekaleina. Minulla oli toivoa saada apua, mutta jos tietäisin, että kipuuni ei ole tehoavaa lääkettä, tilanne olisi ihan toinen. Kipu lamaannuttaa koko ihmisen, vaikka se olisi vain pienellä alueella. Tänään en onneksi kuvitellutkaan tekeväni töitä, sillä kivun kanssa on vaikea keskittyä. Huomenna pystyn taas, sillä uskon saavani nukuttua ensi yönä kunnolla pitkästä aikaa.

Lohtua on sekin, että kun aamuyöllä valitin itsekseni kipuani, Papu siirtyi jalkopäästä tyynyni viereen ja alkoi kehrätä. Voi raks, paras olet.

Apurahatutkijana olen julkisten palvelujen käyttäjä, en siis työterveyshoidon piirissä. Jälleen olen tänään ollut kiitollinen suomalaisesta terveydenhoidosta, josta olen saanut avun jotakuinkin aina tarvittaessa, ja kipuni on aina eri tilanteissa otettu tosissaan ja hoidettu vakaasti ja ystävällisesti.

Paras hetki kotitoimistopäivissä on se, kun Papu pitää tauon aamu- ja iltapäiväuniensa välissä. Se nousee nukkumapaikastaan ja tulee tuolini viereen istumaan häntä kauniisti tassujen viereen kaartuen. Se naukaisee kysyvästi, ja jos en heti huomioi sitä tarpeeksi (mikä on aina suhteellista), se vaatii huomioni joko naukumalla kovempaa tai esimerkiksi nousemalla seisomaan etutassut minuun nojaten. Kun sitten nostan sen syliini, se käpertyy nukkumaan minun ja työpöydän väliin ja kehrää kuuluvasti – aina kovempaa, jos silitän sitä kirjoittamisen lomassa. Yleensä se ei jaksa sylitellä kauaa tässä työpöydän ääressä, vaan aika pian katsoo kai sosiaalisen velvollisuutensa täytetyksi ja siirtyy iltapäiväunille takaisin sängylle tai sohvalle.

Joskus mietin, mikä ihme tekee kissastani tyytyväisemmän niinä päivinä, kun olen kotona, kun se ei hakeudu seuraani kuin juuri tällaisiksi lyhyiksi hetkiksi, enkä mitenkään erityisesti pidä sille seuraa. Todennäköisesti sen päivät ovat melko samanlaisia minusta riippumatta: se nukkuu, kääntää kylkeä ja nukkuu lisää, syö välillä ja nukahtaa taas, aivan kuten tänään tai muinakin päivinä. Vaikka Papun päivä koostuu samoista elementeistä riippumatta siitä olenko minä paikalla, se on silti kovin iloinen aina, kun tulen kotiin ja naukuu oven takana surkeasti, jos viivyn koko päivän poissa.

On se silti aika kiva, vaikken sitä aina ymmärräkään. Ja toimii lämmikkeenä paremmin kuin kuumavesipullo.

Joskus monta vuotta sitten kirjoitin blogiin, kuinka paras päänsäryn metafora on Sovitus-kirjastakin tuttu musta pantteri, iso kiiltäväturkkinen kissaeläin. Se on useimmiten hiljaa, mutta välillä herää, ja osaa olla joko sähäkän terävä ja nopea tai hiipivä ja vaaniva.

Nyt jo toista vuorokautta pantteri on ollut liikkeellä. Aluksi rajummin, nyt vaimeammin mutta elostaan koko ajan muistuttaen. Toissayönä heräsin päänsärkyyn, joka jatkuu ja jatkuu.

Syynä on todennäköisesti hartiajumi, siltä ainakin tuntuu. Olen siis särkylääkkeen nappailun ohella verrytellyt niskoja ja hartioita ja hieroja-aika on varattu tiistaiksi. Perjantaina on vesijumppa, sekin auttaa – tosin pahin jumi on varmaankin parasta saada helpottumaan ennen sitä jumpparääkkiä, ettei mene överiksi.

Jumitusta ei helpota yhtään se, että nyt jo jonkin aikaa olen nähnyt enemmän unia voimakkaammilla väreillä ja tapahtumilla kuin yhteensä koko viime vuonna. Joka yö unissani tapahtuu, liikutaan, puhutaan, toimitaan tosi paljon. En muista unieni juonia herättyäni, mutta usein ne liittyvät töihin joko paikan, ihmisten tai toiminnan kautta. Herään kerran tai pari yössä hiestä kylpien ja uni ja todellisuus sekoittuvat niin, että puhun tokkurassa ääneen, selitän jotain josta en itsekään saa selvää. Yökyläilijän vuoksi Papu on poikkeuksellisesti nukkunut pari viimeistä yötä vieressäni – tai siis yrittänyt nukkua, mutta joutunut väistämään kun pyörin ja potkin ja osun tietysti siihenkin.

Järki sanoo, että nyt voisi ehkä olla hyvä hetki vähän hellittää. Sille kerron, että ensi viikolla alkaa loma. Siihen asti vielä pää saa roikkua mukana kipeänä tai ei, ja pantterille heitän whiskasia tai jotain, niin että se pysyy suht koht hiljaa. Organisoin tekemiseni ja saan kaiken tarpeellisen hoidettua.

Sitä paitsi tällä viikolla olen tehnyt jännittäviä asioita, kuten post doc -suunnitelman ja työhakemuksen. Ei ihme, jos unet ovat levottomia: samalla kun pitäisi keskittyä tekemään väikkärin viimeisiä sivuja, katse onkin muutaman päivän ajan kääntynyt vahvasti tulevaisuuteen.

Vaikka lupasinkin lukea marraskuussa vain tentti- ja tietokirjallisuutta, en sentään kieltänyt itseäni kuuntelemasta kaunokirjallisuutta. Lokakuussa luin Fred Vargasin dekkarin Kuriton mies nurin (L’Homme à l’envers, 1999, suom. 2006) ja kun samoihin aikoihin näin kirjaston äänikirjahyllyssä Arthun Conan Doylen Baskervillen koiran, nappasin tietenkin sen mukaani – myös herätelläkseni kesältä kesken jäänyttä Sherlock Holmes -lukuteemaani.

Sekä Kuriton mies nurin että Baskervillen koira ovat rikostarinoita, joissa tappaja on verenhimoinen, poikkeuksellisen kookkaaksi ja pelottavaksi kuvailtu eläin. Vai voiko eläin olla murhaaja, vai ohjaako sitä aina ihminen? Kuinka lavastetaan peto syylliseksi? Kiinnostavaa molemmissa teoksissa on se kauhu, jota tappajakoiraan tai -suteen liittyvät tarinat aiheuttavat ihmisissä. Ranskalaisdekkarissa ihmisen ja suden tappava yhteistyö liitetään ihmissusitarinoihin, kun Conan Doylella myytti liittyy Baskervillen suvun ”kiroukseen”. Mytologisiin teemoihin ja vanhaan folkloristisisiin elementteihin liitetään molemmissa teoksissa yliluonnolliselta vaikuttavia, pelottavia kokemuksia ja näin syntyy uutta tarinaperinnettä, uusia kauhujuttuja – ja akuutissa tilanteessa tietenkin ihmisiä kauhistuttavia huhupuheita.

Vargasin romaanissa on alusta asti selvää, ettei huhuista huolimatta mitään ihmissutta ole, vaan murhia tekee joku todellisempi terävähammas. Dekkari ei ole jännittävä tai raakuudessaan puistattava kuten vaikkapa jotkin pohjoismaiset alan edustajat tapaavat olla. Komisario Adamsberg on hiljaisen vakuuttava, mutta ei ehkä tässä kirjassa parhaimmillaan. Baskervillen koiran taas voisin antaa kuunneltavaksi jopa äänikirjoista kovasti tykkäävälle äidilleni, sillä huolimatta nummella vallitsevasta pelottavasta tunnelmasta Sherlock Holmesin herttainen herrasmiesmäisyys on ihanan hyväntuulista.

Papun mielestä nämä ovat tietysti kamalaa roskaa; kaikki sen tapaamat koirat ovat olleet lähinnä hössöttäviä heiluhäntiä, jotka eivät osaisi suunnitella oikeaa, verenmakuista metsästystappamista vaikka jyrsijä juoksisi nenän edestä. Papun koirakäsitys on – sen onneksi – näin kivan rajoittunut.

 

Kuvassa Papu hiipii kesäaamuna – ja muutaman hetken kuluttua kuvan ottamisesta se rouskutti jyrsijää aamupalaksi. Samaan aikaan perheen koira nukkui sisällä aamu-uniaan, joista se jatkoi sujuvasti aamupäiväunille.

Seuraava sivu »