lukemisesta


Kotikuntani kirjastossa oli kevään aikana lukuhaaste, jossa luettiin eri kotimaista kirjallisuutta 1900-luvun eri vuosikymmeniltä.  Lukupassiin kerättiin merkintöjä parin vuosikymmenen haarukoilla: 1900-1910-luvuilta, 1920-1930-luvuilta 1940-1950-luvuilta, 1960-1970-luvuilta sekä 1980-1990-luvuilta. Passin täytettynä palauttaneiden kesken olisi sitten luvassa arvonta, palkintoa tosin en tiedä.

Lukupassi piti palauttaa tällä viikolla. Vaikka minäkin olin hakenut passini jo aikoja sitten, tyypilliseen tapaani olin hiukkasen viime tipassa sen täyttämisen kanssa. Kirjastossa oli koottu esille esimerkkejä eri vuosikymmenten kirjoista. Lisää inspiraatiota kirjavalintoihin hain Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -listauksesta. Oma kirjahylly vaikutti myös valintoihin, sillä sieltä löytyy paljon lukemattomia kirjoja. Houkutus olisi ollut lukea jotain aiemminkin tuttua, mutta pidin lähtökohtana tutustumista itselle uusiin teoksiin. Otin valinnanvaikeutta helpottamaan myös ohjenuoraksi sen, että lukisin vain naiskirjailijoiden teoksia.

kirjakuva1

Yllä olevassa kuvassa näkyvät lukemani kirjat. Alimpana on tablettini, koska lukupassin täyttäminen viime tingassa sai aikaan sen, että ensimmäistä kertaa tulin lukeneeksi kirjoja sähköisessä muodossa. Seuraavassa listana lukupassini kirjat aikajärjestyksessä:

Maila Talvio: Kultainen lyyra. Tendenssiromaani (1916)

Maila Talvion romaani kertoo varakkaan maalaistalon tyttärestä, joka alkuasetelmassa on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Ympäristön epäilyksistä huolimatta hän kirjoittautuu yliopistoon ja muuttaa Helsinkiin. En tiedä ihan tarkasti, mitä tendenssiromaani tarkoittaa, mutta Kultainen lyyra kertoo sankarittaren etenemistä ikään kuin sieltä täältä, ei siis jatkuvasti hänen elämäänsä seuraten. Hiukan minulle jäi epäselväksi, oliko romaanin tarkoitus kuvata niitä vaaroja joita naisten liialliseen kouluttautumiseen liittyy vai varoittaa kaupungin vaaroista. Sankarittarelle ei kuitenkaan käy hyvin, se nyt on pakko todeta. Tyttö sortuu elon tiellä kovin herkästi, hiukan 1800-luvun hysteerikkojen tapaan ilman erityistä syytä. Sanoisin, ettei Talvio anna naissukupuolesta kovin imartelevaa kuvaa.

Katri Vala: Paluu (1934)

Luen todella vähän lyriikkaa, joten etsiessäni Ylen sivustolta vinkkejä 1920-1930-lukujen kirjoihin, päätin tarttua Katri Valan kokoelmaan Paluu. Ylen sivulla mainitaan sen enteilevän sotaa, ja häkellyttävän voimakkaasti se todella niin tekee, vaikka julkaisuvuosi on 1934. Osaa runoista en ymmärtänyt, myönnän kyllä sen auliisti, mutta osa puhutteli minua kovasti. Siksi onkin hienoa, että koska teos on osa Ylen Kirjojen suomi -projektia, se on kenen tahansa luettavissa verkossa ja voin itsekin palata siihen uudelleen.

Elsa Heporauta: Hulkan emännän kultakala (1945)

Elsa Heporauta on minulle tuttu Kalevalaisten Naisten Liiton ja Kalevala korun perustajana. En kuitenkaan ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa lainkaan. Kirpparilla tuli vastaan hänen hyväkuntoinen romaaninsa  50 sentin hintaan, ja sen ostettuani huomasin kirjan olevan ensipainos ja lisäksi sopivan osaksi lukupassia. Hulkan emännän kultakala sijoittuu säännöstelyn aikaan, siis hyvin lähelle kirjoitusajankohtaansa. Se on hauska kertomus emännstä, joka on päättänyt rikastua, ja ryhtyy vaikka mihin sen tavoitteen toteutumiseksi. Heporauta kuvaa Hulkan emännän ikävää luonnetta heijastelemalla sitä monin tavoin ”kunnon ihmisiin”: Karjalan siirtolaiset ovat kunnollisia, sodassa haavoittunut nuori mies on kunnollinen, jopa Hulkan emännän puoliso on kunnollinen kunhan reipastuu rouvansa tossun alta. Kaupunki edustaa tässäkin romaanissa pahaa, maaseutu pääosin hyvää – paitsi ne maalaiset jotka hamstraavat ja myyvät tuotteita mustassa pörssissä ohi säännöstelyn. Välillä tuntuu, että Hulkan emäntä onnistuu asioissaan vain siksi, että muut ihmiset ovat niin loputtoman kilttejä ja hyväuskoisia. Se tuntui typerältä, mutta oikeastaan ajattelen silti sen olevan mieluummin toiveikasta: soisin ihmisten useammin uskovat toisista ensisjaisesti hyvää kuin epäilevän ja vierastavan. Tosin Hulkan emäntä ja muut huijarit ovat oma lukunsa…

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1962)

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär löytyi omasta hyllystä, joskus kirjaston poistomyynnistä ostamani nide. Teos on kotimaisen kirjallisuuden klassikko, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Ylipäätään olen lukenut kovin vähän Janssonin romaaneja, siis muita kuin muumeja. Silti aina kun niitä luen, totean että kannattaisi kyllä. Hän on hyvä kirjailija. Kuvanveistäjän tytär kertoo Janssonin lapsuudenperheestä lapsen silmin. Ja kyllä, muumien elämäntapa on tunnistettavissa täältäkin, se leppoisa ja stressitön filosofia. Jos lapsi vahingossa rikkoo vanhan, arvokkaan joulukoristeen, äiti ei suutu tai raivoa vaan silmissä näkyvästä surustaan huolimatta toteaa: ”No en minä oikeastaan koskaan pitänyt tuosta.”

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Annika Idströmin kirja Veljeni Sebastian oli koulussa äidinkielenkirjojen lukusuosituksissa, mutta en siitä huolimatta koskaan tullut lukeneeksi sitä. Ylen Kirjojen Suomi -sivujen kautta lainasin Idströmin Kirjeitä Trinidadiin, ja se oli kiistatta lukupassini vaikuttavin romaani. Se kertoo perheestä ja perheen hajoamisesta, mutta etenkin vallasta ja jotenkin rujosta julmuudesta, johon ihminen pystyy lähimpiään kohtaan. Teos ei kerro kovin mukavista ihmisistä, mutta ei se mitään – olin pitkään hiljaa tämän kirjan luettuani. Ehkäpä nyt tulen lukeneeksi myös muita Idströmin kirjoja.

Lämmöllä suosittelen Ylen sivustoa kaikille! Kirjoja saa sieltä luettavaksi kuka tahansa: tarvitset vain voimassa olevan kirjastokortin tai Yle tunnuksen. Helppoa ja toimivaa!

Käväisehän lainaamassa kirja tai kaksi, huomaat – tulet selvästi onnellisemmaksi!

Eilen illalla tapahtui jotain todella onnellista ja yllättävää. Tai ei se nyt enää eilen yllättänyt muita kuin läheisiäni, sillä olin tiennyt asiasta jo muutaman viikon. Sain palkinnon: minut on valittu Joutsan kunnan vuoden 2017 kirjastokäyttäjäksi! Aikamoista!

Olen ihan todella otettu tästä palkinnosta. Kirjastot, etenkin oman kylän kirjasto, ovat minulle tärkeitä paikkoja. Toisaalta kirjastossa käyminen jokseenkin viikoittain on myös minulle niin itsestään selvää, että on melkein hassua, että se onkin palkinnon arvoista. Mutta ehkä se onkin niin, että itselle läheisiä arjen rutiineja ei osaa arvostaa, kohottaa tai kyseenalaistaa ennen kuin joku muu kiinnittää niihin huomiota. Joutsan kirjastossa on luettu blogiani, seurattu kirjaseikkailujeni päivityksiä ja oltu jopa huolissaan siitä, että meinasin pitää joskus kirjastotaukoa.

Palkintoa ei annettu lainausmäärien perusteella – sellaisissa lapsiperheet varmaankin veisivät voiton. Perusteluissa mainittiin kirjaston aktiivinen käyttö. Lainaan paljon, mutta olen myös puhunut lähipiirissäni oman kylän kirjaston käyttämisen puolesta ja käytän Keski-Suomen kirjastoverkkoa ahkerasti varaamalla ja tilaamalla aineistoa omaan kirjastoon. Nykyään varauksetkin ovat ilmaisia, mikä on aika mahtava palvelu – koko maakunnan kirjastot ovat ulottuvillani! Käytän kylän kirjastoa pääosin lukuharrastukseni välineenä, mutta välillä lainaan sieltä myös töihin liittyviä kirjoja, jos ne ovat siellä helpommin saatavissa.

Kaikkein rakkain kirjasto minulle on juuri tämä meidän oman kirkonkylän kirjasto. Sinne minut sisaruksieni kanssa vietiin jo ihan pienenä. Ensimmäisen kirjastokortin taisin saada vasta kun täytin seitsemän – koulun aloitus oli merkkipaalu siihenkin, vaikka olin osannut lukea jo sitä ennen. Muistan vielä hyvin silloisen kirjaston pohjapiirroksen. Oli henkisesti iso juttu, kun siirryin lastenkirjojen nurkasta nuortenkirjojen osastolle, ja se vasta olikin jännä kohta kun ensimmäisen kerran lainasin aikuisten puolelta jotain.

kirjaston ovikuva instasta

Kuva Instagramista tammikuussa 2016 @kirsimariahyt

Muistan, että juuri kirjaston poistohyllystä minulle ostettiin ensimmäinen oma kirjani. Muistikuva on sikäli väärä, että kyllä meillä on kuvakirjoja ollut sitä ennenkin. Mutta ensimmäinen oikea kirjani oli Peppi Pitkätossu, jossa oli kolme Peppi-kirjaa samoissa kansissa. Se on minulla edelleen, yksi rakkaimmista kirjoistani. Aluksi sitä luettiin minulle iltasatuna, kunnes totesin, että parempi lukea itse.

Ehkä toiseksi rakkain kirjastoni on Jyväskylän kaupunginkirjasto, jossa kävin aktiivisesti lukioaikoina ja sitten myöhemmin paluumuutettuani Jyväskylään. Juuri lukioikäisenä koin, että kirjasto oli turvasatama, kun myöhäinen murrosikä heitteli mielialoja. Opiskeluaikana asuin Turussa, ja Turun kaupunginkirjaston ihana vanha rakennus on ehkä kaunein kirjasto, jossa olen asioinut. Turkuun rakennettiin uusi, upea kaupunginkirjasto juuri kun muutin sieltä pois. Minulla on myös pääkaupunkiseudun kirjastoverkon HelMetin kirjastokortti, koska välillä olen lainannut matkalukemista Helsingissä viipyessäni. Ja tietenkin aktiivisessa käytössä on Jyväskylän yliopiston kirjaston kortti ihan työasioiden takia. Nykyään vietän paljon aikaa Lappeenrannassa, mutta jostain syystä en ole hankkinut sinne kirjastokorttia. Ehkä siinä on hidastanut aika vahva väliaikaisuuden tuntu: olemme koko ajan jossain määrin odottaneet, että avopuolisoni työt siirtyisivät pois Lehmusten kaupungista. Nyt näyttää siltä, ettei niin ihan heti tapahdu, joten voisin ihan hyvin tutustua myös Lappeenrannan kirjastoon. Kuntavaalien ennakkoäänet käytiin jo siellä antamassa.

Suomalainen sivistys ja sen kautta yhteiskunnan edistys ja hyvinvointi nojaavat kolmeen asiaan: peruskouluun, laadukkaaseen opettajankoulutukseen sekä laajaan ja tiheään kirjastoverkkoon. Kirjastokäyttäjän tunnustus on minulle tärkeä siksi, että pidän valtavasti arvossa suomalaista kirjastoverkkoa. Kirjastot ovat paljon muutakin kuin kirjojen säilytyspaikkoja: lainaksi saa esimerkiksi sähkönkulutusmittarin,  kävelysauvat tai vaikka kangaskassin kirjoille. Siellä voi lukea lehdet, tavata tuttuja tai vain käydä rauhoittumassa. Minulle juuri tuo kirjahyllyjen välissä kulkeminen tuo syvää rauhaa.

Kiitos Joutsan kunnankirjasto tästä kunniasta! Haluan olla palkinnon arvoinen ja blogata aiempaa ahkerammin kirjoista tänä vuonna.

Elämässä käy joskus juuri niin kuin toivoo.

Ensi viikonloppuna vietetään jälleen maan suurinta kirjatapahtumaa, Helsingin kirjamessuja. Olen käynyt siellä vuosien ajan sekä myyjänä että lukutoukkana, tosin aivan viime vuosina harvemmin. Tungoksesta huolimatta rakastan kirjamessujen tunnelmaa, näytteilleasettajien panostusta, bibliofiilien naurua ja lukemista rakastavien ihmisten tarttuvaa innostusta.

Kun kirjoittamisesta tuli ammatti, aloin haaveilla siitä, että jonain päivänä pääsisin vieraaksi messuille kirjailijapassilla. Olisin oikea kirjailija! Haave on toteutunut jo Jyväskylän kirjamessujen osalta pariinkin kertaan, ja ensi viikonloppuna olen kirjailijapassilla vieraana Helsingin kirjamessuilla.

Olen yhdessä Ville Kivimäen kanssa Unto Hämäläisen haastateltavana toimittamamme kirjan Rauhaton rauha (2015) tiimoilta Eino Leino -lavalla sunnuntaina klo 11:00 alkaen. Tervetuloa! Kirjan kustantanut Vastapaino on muutenkin mukavasti esillä messuilla, lisätietoja Vastapainon sivuilla.

Suosittelen myös Tiedekirjan järjestämää Tiedetoria torstaina ja perjantaina, jos silloin jo messuille ehditte. Tiedekirjan osastolla tapahtuu muutenkin koko messujen ajan vaikka mitä mielenkiintoista.

Omat messuvinkkinsä on antanut esimerkiksi Kaikki  päivät tulevat -blogin kirjailija Jaana.

Nähdään kirjamessuilla!

Lomalla olen ehtinyt lukea enemmän kuin viime kuukausina muutoin, mutta joihin aiempiin kesiin verrattuna edelleen kirjoja on valmistunut melko vähän. Mutta voi millaisia lukukokemuksia! Laatu korvaa määrän, kun joukossa on niin kotimaista uutuutta kuin ulkomaista helmeä.

Kuukauden parasta kirjaa ei tarvitse miettiä: Colm Tóibínin Nora Webster oli paras kirja mitä heinäkuussa luin. Mutta myös muita erinomaisia mahtui joukkoon. Esimerkiksi Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon oli hurjan hyvä, kuten Morrison nyt yleensä aina on, mutta siitä en ehtinyt kirjoittaa mitään. Tommi Kinnusen Lopotin lukemista olin jo odottanut, eikä sekään ollut pettymys. Eilen luin loppuun Heidi Köngäksen Hertan, mutta siitä aion vielä ainakin yrittää ehtiä kirjoittaa.

Tässä heinäkuun (lomakuukauden) luetut lukujärjestyksessä:

Kesälomalla kodin kirjahyllyyn piti tehdä tilaa, jotta puolisonkin kirjat mahtuisivat joukkoon. Löysin vinon pinon kirjoja, joista voisin luopua, kunhan ensin lukisin ne. Siksi aion harventaa kirjastokäyntejä taas syksyllä ja yrittää, että ainakin joka toinen luettu kirja olisi siitä lukemattomien hyllystä kotoa. Tällä lukutahdilla siinä on lukemista minulle ainakin vuodeksi, mutta kokonaan kirjaston lainoista en malta silti luopua – kirjastossa käyminen on yksi arkeni parhaista asioista.

Kirjastossa käyminen on ihan mahdotonta. Muutettuani maalle olen päässyt takaisin lapsuudenkirjastoni asiakkaaksi, ja tykkään kovasti käydä siellä. Siellä on usein hyllyssä sellaisia uusia tai uudehkoja kirjoja, jotka kaupungissa sai vain pikalainaksi tai jonottamalla. Ja muutenkin: pieni on kaunista tässä tapauksessa. Vaikka mitään vihjeitä mistään leikkauksista ei ole annettu, olen silti salaa vähän huolissani pienten lähikirjastojen puolesta, ja olen käyttänyt pelkästään omaa kirjastoani syksystä asti. Paikallinen kirjasto on samaa kirjastoverkkoa kuin Jyväskylän pääkirjasto, joten voin tilata tänne kaikki ne kirjat, joita täällä ei ole hyllyssä. Palvelu toimii tosi hyvin!

Minulle käy yhä useammin niin, että palautan kirjastoon vähemmän kirjoja kuin lainaan sieltä mukaani. Tämä kierre johtaa tietenkin siihen, että kotona on koko ajan kasvava kiinnostavien kirjojen pino, jota en ehdi suorittaa. Masentavaa! Lisäksi olen taas, kuten aina ajoittain teen, kiinnittänyt huomiota siihen, miten paljon lukemattomia kirjoja minulla on omassa hyllyssäni. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tarvitsen kevättalven kuukausiksi jonkinlaista lukusuunnitelmaa.

Lukusuunnitelmaan taitaa valitettavasti kuulua ainakin lyhyen aikaa kestävä kirjastokielto. Tai ei kielto, se kuulostaa niin tylyltä! Mutta tauko kirjastossa käymisessä nyt ainakin. Tauon aikana voisin lukea jonkin tietyn määrän kirjoja omasta hyllystäni. Esimerkiksi kolme kirjaa. Vasta kolme oman hyllyn kirjaa luettuani saan seuraavan kerran lainata kirjastosta jotain uutta. (Tällä hetkellä lainassa olevia ei tietenkään voi laittaa kiellon piiriin.)

Alunperin ajatukseni oli pitää venäläinen helmikuu ja lukea yksi tai kaksi venäläistä klassikkoa, joiden kohdalla minulla on ikävän paljon lukupuutteita. Mutta otimmekin lukupiirin teemaksi klassikot, ja arpomisen päätteeksi kaikki lukevat Dickensiä. Siinä on minusta klassikkoa helmikuulle ihan tarpeeksi; luen niitä venäläisiä sitten myöhemmin.

Toivoisin tietenkin, että tämä kirjastotaukoni ei joutuisi kestämään kuin muutaman viikon, mutta epäilen että huonosti käy. Pääsenkö kirjastoon seuraavan kerran vasta joskus pääsiäisenä? Pitänee vain laittaa vauhtia lukemiseen… Toisaalta luettavien kirjojen valinta on aina kivaa, joten voin ottaa kaiken irti siitä, kun valitsen kotikirjaston lukemattomista ne kolme, jotka tänä keväänä luen.

Minun on vieläkin vaikea myöntää, että lukutavoissani on tapahtunut muutos. Kun sama on toistunut jo monessa kuussa peräkkäin, on kai kuitenkin pakko tehdä se johtopäätös, että luen nykyään vain muutaman kirjan kuussa. Syyskuussa meni kolme, ja samaan lukuun pääsin lokakuussakin. Niin että otsikkoon viitaten: enemmän kai luskelen muutaman sivun illassa kuin luen kirjoja entiseen tapaan.

Kyllähän tämä muutos vähän harmittaa, mutta toisaalta mitään syytä harmiin ei ole. Luen juuri sen verran kuin ehdin, eikä elämässäni ole koskaan ollut vaihetta jolloin lukisin kaiken minkä haluan; lukemattomien ja lukemisen arvoisten kirjojen lista tulee aina ja ikuisesti olemaan pidempi kuin kukaan kirjatoukka ehtii suorittaa. Ja vaikka juuri nyt etenen sillä polulla hiukan hitaammin kuin ennen, tilanne sopii tähän hetkeen. Pääasia lienee kuitenkin se, ettei rakas harrastus muutu pakkopullaksi. Luen sen verran kuin hyvältä tuntuu.

Lokakuussa luin kolme eri puolille Eurooppaa sijoittuvaa kirjaa, joista kahdesta jälkimmäisestä bloggasin. Ekana luin irlantilaisen Colm Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia. Sitten listalla oli kaksi romaania, toinen Australiasta ja toinen Saksasta.

Tässä lista:

Elokuussa unohdin (olin Kiinassa ja sen jälkimainingeissa) jälleen raportoida luetut kirjat, mutta koska nykyään lukutahti on hiipunut olemattomiin, listasta ei taaskaan tule mitenkään kohtuuttoman pitkä vaikka siinä onkin kaksi kuukautta kerralla. Itseasiassa tilanne on sikäli omituinen, että elokuussa kalenteristani ei löydy yhtään luettua kirjaa. Se tuntuu uskomattomalta, sillä ainahan minä luen. Joka ilta edes muutaman rivin. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Vaihtoehtoja on kaksi: joko en tosiaankaan ole lukenut loppuun yhtään kirjaa, tai sitten en ole muistanut merkitä niitä kalenteriin. Lopputulos on kuitenkin se, etten voi elokuun osalta raportoida tänne mitään lukemisiani, koska en muista niitä eikä mitään dokumenttia luetuista ole.

Yöpöydän alahyllyltä löytyy kesken jäänyt ja aktiivisesti unohdettu karhu-kirja, josta kirjoitin aiemmin. Sen kanssa taistelin varmaan yli puolet elokuusta, mutta muuta en tiedä.

Syyskuussa olen sentään lukenut peräti kolme kirjaa alusta loppuun. Mielenkiintoisin kokemus oli Anni Kytömäen Kultarinta, ja sen jälkeen luin pari kevyempää teosta. Lista on lyhyt:

  • Anni Kytömäki: Kultarinta
  • Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?
  • Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Ehkä pitäisi alkaa säilyttää kuukauden verran myös kirjaston lainakuitteja, joista voisi paremmin muistutella itseään mahdollisesti luetuista tai lukematta jääneistä kirjoista.

Eniten tämä lukemattomuus kuitenkin kertoo siitä, miten kiireinen syksy on ollut. Nyt tuntuu siltä, että pahin on kuitenkin taitettu, työasioiden osalta ainakin. Terveyspuolellakin mennään valoa kohti: minulla on parhaillaan käsivarressa elämäni ensimmäinen verensokerisensori, joka mittaa sokereita viikon verran jatkuvasti. Parin päivän kuluttua sen keräämät tiedot puretaan lääkärin kanssa ja sen jälkeen olen toivottavasti vähän viisaampi haimani tilan ja diabetekseni suhteen. Ja ehkä motivoituneempikin itseni hoitamiseen, toivottavasti ainakin.