kulutusta


Tämä on ollut kyllä aikamoista juhlaa tämä loppuvuosi. Oman väitökseni jälkeen olen ollut seitsemässä väitöstilaisuudessa ja karonkassa, joista kuusi Jyväskylän yliopistossa ja yksi Turun yliopiston Porin yksikössä. On ollut huikeaa seurata nyt ystävien ja työkavereiden juhlapäiviä, kun oma väitöstilaisuus on vielä varsin tuoreena mielessä. Enää minun ei ole tarvinnut jännittää tai miettiä, miten itse pärjäisin – homma on minun osaltani suoritettu, eikä toiste tarvitse.

Väitöstilaisuuksien suma tänä syksynä on kyllä ollut merkittävä. Omalla laitoksellani on juhlittu pelkästään syksyn aikana viittä väitöstä. Tällainen ”ruuhkautuminen” on seurausta siitä tohtorikoulutukseen panostamisesta, johon laitoksellamme ryhdyttiin muutamia vuosia sitten. Itsekin kuulun samaan aaltoon: olen saanut hyvää ohjausta, koulutusta ja monenlaista tukea läpi koko tohtorikoulutuksen. Väitöstilaisuuksien ja erityisesti karonkkakutsujen tiheys johtuu tietysti myös siitä, että kanssani suunnilleen samaan aikaan prosessin aloittaneet väittelevät nyt. Läheisimmät työtoverit tietysti kutsuvat juhliinsa, mikä on kivaa. Jokainen karonkka on ollut erilainen, vaikka kaava onkin sama. Mutta juhla on aina väittelijän näköinen ja sellaisena hauska ja erityinen.

Oman erityisen mielihyvän aiheen olen saanut siitä, että olen selvinnyt seitsemän karonkkaa ilman yhtäkään uutta vaatehankintaa. Vaatekaapin pikkumustat on asustettu uudelleen, ja samalla mekolla on menty monet juhlat. Leikkasin muutama viikko sitten hiukset lyhyeksi, joten uutta kampausta varten hankin uusia hiuskoristeita. Niin ja yhdet korvakorut ostin kirpparilta, ja sukkahousuja on tarvittu, mutta siinä kaikki. Tämä kertonee eniten siitä, että juhlamekkoja on kertynyt kaappiin näinä vuosina melkoinen määrä, mutta olen silti jokseenkin tyytyväinen itseeni. Tällainen juhlaputki olisi voinut inspiroida useampaakin ostosreissua. Vielä on juhlimatta pikkujoulut (x 2), mutta niihinkin löytyy vaatteita kaapista vaikka vaihtaisin asua kesken juhlien.

Elokuussa pohdinvuosi ilman uusia vaatteita” -kampanjaa. Vaikka virallisesti en hommaan sitoutunutkaan, elämä ja kuluttaminen on mennyt juuri niin kuin silloin arvelin: olen ostanut kirpparilta vaatteita (myös ulkomailla käydessä), mutta en uusia vaatteita kaupasta (ainakaan muistaakseni). Paitsi sitten se oma asettamani poikkeus: ruotsalaisen Me&I:n vaatteista pidän niin paljon, että niitä olen hankkinut kyllä. Tämäkin tuntuu hyvältä suunnalta, josta on helppo pitää kiinni jatkossakin. Yhden laukun olen ostanut uutena, se on pakko myöntää, mutta toinen laukkuhankinta on sekin onneksi VintagEijalta.

Tänään olin Ilokiven kirpputorilla myymässä tarpeettomiksi käyneitä vaatteita ja tavaroita, ja vielä olisi tarkoitus tämän vuoden puolella vuokrata kaverin kanssa kirpparipöytä vähäksi aikaa. Olen naurettavan kiintynyt moniin sellaisiinkin vaatteisiin, joita käytän hyvin harvoin, joten luopumisen opetteleminen on alati jatkuva projekti.

 

 

Facebookissa on levinnyt viime päivinä Siivouspäivä-porukan lanseeraama haaste, jossa sitoudutaan olemaan vuoden päivät ostamatta uusia vaatteita. Se muistuttaa Kierrätyskeijut 2014 -kampanjaa, jossa kolme tyylibloggaajaa lupasi olla ostamatta uusia vaatteita tämän vuoden aikana.

Molemmat kampanjat houkuttelevat minua kovasti. Aivan tiukkaan ostamattomuuteen ei olisi tarvis sitoutua, sillä kumpikin kamppis myöntää, että esimerkiksi alusvaatteiden ostaminen käytettynä ei vain ole kovin toteuttamiskelpoinen ajatus. Liian puritaaninen sitouttaminen sitäpaitsi karsisi osallistujia, ja tarkoitushan ei ymmärrykseni mukaan ole olla tiukasti ostamatta vaan kiinnittää huomiota omiin kulutustottumuksiin, käyttää kaapista entisiä aivan hyviä vaatteita ja huomioida kierrätyksen mahdollisuudet.

En silti ole klikannut itseäni mukaan Vuosi ilman uusia vaatteita -kampanjaan. Se tuntuisi hieman tekopyhältä, sillä totuuden nimessä se ei vaatisi minulta kovin suuria muutoksia kulutustottumuksiini. Nytkin ostan suurimman osan vaatteistani käytettynä. Koska kampanjassa luvataan porsaanreikiä, minäkin käyttäisin omani; esimerkiksi Siivouspäivän kampanjassa luvataan kolme poikkeusta säännöstä jokaiselle osallistujalle. Sitä tosin en tiedä, onko kyse kolmesta ostokerrasta vai kolmesta teemasta; oman mieleni mukaisesti tulkitsisin jälkimmäiseksi.

Tälläkin hetkellä nimittäin minulla on kolme tilannetta, jolloin ostan uusia vaatteita. Ensinnäkin ne alusvaatteet (sisältäen sukat ja sukkahousut), toiseksi kahdesti vuodessa ilmestyvät ruotsalaisen me&i:n mallistot (joihin olen hurahtanut jo muutama vuosi sitten – ainoa naistenvaatefirma, jota sallin itseni ostaa uutena, tosin olen ostanut niitä myös käytettynä), ja kolmanneksi lahjat (Lähipiirissäni on paljon vauvoja ja lisää tulee, ja kaikki perheenäidit eivät halua saada lahjaksi käytettyjä lastenvaatteita. Ja kummitytöille on ihanaa ostaa jotain somaa, antaminen on iso osa ostamisen iloa.). Mieleni tekisi lisätä listaan urheiluvaatteet, sillä saatan talven aikana tarvita uuden sisäpelipaidan, tai kengät, sillä sopivia kenkiä on vaikea löytää kirppareilta. Mutta enpä lisää, sillä vanha t-paitakin välttää tarvittaessa urheilupaitana ja kenkiä minulla on enemmän kuin ehdin kuluttaa.

Suuri haaste minulle olisi olla ostamatta yhtään mitään vaatetta (jos nuo kolme porsaanreikää pidettäisiin) vuoteen. Vaatevarastoni riittäisi silti helposti. Mutta kirppareilla kierteleminen on mukavaa, melkein harrastus minulle ja siskolleni. En tiedä saisinko kuritettua itseäni niin kovasti, että kokonaiseen vuoteen en kävisi kirpputoreilla. Ja olisiko se tarpeen? Vaatekaapin ylitse pursuavaa sisältöä myyn sitten aina välillä pois; seuraavan kerran ensi sunnuntaina järjestettävällä kävelykatukirppiksellä Jyväskylässä.

Toisin sanoen elän jo nyt pääosin kierrätettyjen vaatteiden parissa, enkä ole näistä yllä luetelluista enää valmis tiukentamaan sääntöjäni. Mitä kampanjaan mukaan liittyminen antaisi minulle? Ehkä välttelisin alennusmyyntejä aiempaa tehokkaammin, sillä alerekeistä tulee joskus sorruttua heräteostoksiin. Ehkä osallistuminen antaisi lisää tahdonvoimaa myös esimerkiksi ulkomaanmatkoilla, sillä tulevasta vuodesta on tulossa myös taloudellisesti aika tiukka – ehkä kamppis muistuttaisi säästämistavoitteestani.

Silti mietin tätä nyt vielä. Ehkä suhtaudun asiaan liian ryppyotsaisesti. Eihän osallistumisnapin klikkaaminen nyt niin suuri asia ole? Vaikka sitoutuminen ei merkitsisi suurta muutosta, siitä voisi silti olla itselleni hyötyä, ainakin pienissä asioissa.

Mitä mieltä sinä olet?

 

Viime talven aikana kirjahamstraukseeni hiipi uusi ulottuvuus: keittokirjat. Onhan niitä jokunen hyllyssä ollut tähänkin asti, mutta jostain minuun on kasvanut kiinnostus monipuolistaa kokkaamista ja tehdä ruokaa muutenkin kuin vain arkisesti sormituntumalla. Siis että kokeilisi uusia juttuja enemmän ja tekisi joskus ruokaa ihan ohjeen mukaan, ei vain vanhasta tottumuksesta.

Tänä vuonna olen ostanut kaksi keittokirjaa: Alexander ja Hanna Gullichsenin Safkaa sekä Olga Temosen Emäntänä Olga. Ensinmainittua kehuivat ruoanlaittoa (ja keittokirjoja) harrastavat ystäväni, ja jälkimmäistä ihailin ensin kirjakaupassa jonkin aikaa, ennenkuin ostin. Itse asiassa Emäntänä Olgan ostaminen taisi muodostaa jo pientä tapaa tai perinnettä: pari vuotta sitten ostin kirjan ja ruusun päivän kunniaksi Hellapoliisin ruokavuosi-keittokirjan, ja tänäkin vuonna kirjan ja ruusun päivän ostokseni oli keittokirja. Ehkä tätä voisi jatkaa edelleen – yksi keittokirja vuodessa ei lienee kohtuutonta?

1-WP_20140512_009

 

Tavoitteeni ei ole hankkia mitään joka kodin peruskeittokirjaa, josta löytyy resepti joka tilanteeseen. Sen jälkeenhän ei tarvittaisi enää mitään muuta, ja koko keittokirjankokoelmasta menisi pointti! Molemmat yllä kuvatut keittokirjat ovat kauniita kirjoja, joiden kuvat hellivät silmiä ja innostavat ruoanlaittoon. Safkaa sisältää perusruokaohjeita, Emäntänä Olga taas tavallista kasvisruokaa erityisesti lapsiperheitä ajatellen – ja minun mausteisiin tottumattomalle suulleni sopivaa siis myös.

Keittokirjojen selailu kirjakaupassa on aikamoinen nautinto. Olen pohjustanut kirjakauppareissuja muun muassa Leena Lumen ruokakirjapostauksilla. Houkuttelevalta vaikuttaa esimerkiksi Runsaat salaatit -keittokirja, mutta toistaiseksi olen vielä jättänyt sen kauppaan. Yleensä yritän katsoa, että nopeallakin selaamisella löytyy enemmän kuin yksi tai kaksi houkuttelevaa ohjetta. Lisäksi en ole erityisen ”fine dining” -tyyppinen kokki vaan enemmänkin monipuolisen arkiruoan kannattaja, joten liian fiinit keittokirjat jäävät ostamatta.

Safkaa-kirjasta olen tehnyt toistaiseksi lindströminpihvejä, ja tarkoitus olisi kokeilla muun muassa Gullichsenien pinaattilettujen ohjetta. Emäntänä Olga inspiroi heti nuudelikeitollaan. Olgan innoittamana aion kokeilla piakkoin myös esimerkiksi soijapullia sekä punajuuripastaa.

Siskolle ja minulle on vuosien ajan tullut puoliksi Maku-lehti. Nyt katkaisimme tilauksen, mutta kesän alussa koko lehtikokoelma muuttaa minun luokseni. Aion järjestää lehdille hyvän tilan kirjahyllyssä, sillä jotakuinkin yhtä kivaa kuin keittokirjojen selailu on laadukkaan ruokalehden lueskelu.

1-WP_20140213_003Alkuvuodesta minulla on ollut harvinainen tilaisuus ostaa uusia kirjoja. Siis ihan ihkauusia, kirjakaupasta. Ehkä tilaisuuksia olisi maailmassa useinkin, mutta harvoin tartun niihin ehkä osin nuukuuttani ja osin siksi, että kirjoja on joka tapauksessa jatkuvasti hyllyssä enemmän kuin ehdin lukea. Mutta nyt olen vähän ostellut, ja ansio siitä kuuluu Joulupukille.

Ystäväni nimittäin lähetti joululahjaksi ruhtinaallisen runsaan lahjakortin kirjakauppaan. En ole koskaan saanut sellaista ja olinkin haltioissani – kuvittelin voivani ostaa suunnilleen koko kaupan tyhjäksi ja toteuttaa kaikki haaveeni. Ihan niin ei tietenkään käynyt, ja varsin nopeasti tiesin jo, mihin tulen käyttämään lahjakorttini. Odotin vain sopivan kiireetöntä hetkeä, jolloin voisin nautiskella rauhassa uusien kirjojen ostamisen harvinaisesta hetkestä.

Tiistaina se sopiva hetki sitten oli. Ennen Metropolitanin Rusalka-näytöstä menin kirjakauppaan, kuljin hyllyjen välissä, katselin kirjojen kansia niinkuin muka yrittäisin valita, vaikka koko ajan tiesin, mitä olin vailla. Lahjakorttini riitti juuri täydellisesti siihen, että sain hyllyyni kaksi uutuuskirjaa, joista olen haaveillut. Ensimmäinen on Ville Kivimäen Murtuneet mielet. En ole vielä lukenut sitä, mutta Ville on tuttuni ja hänen Tieto-Finlandiansa herätti suurta riemua työkaveripiirissäni. Iloa ja tyytyväisyyttäni palkinnon vuoksi ei lisännyt pelkästään se, että Ville on loistava tutkija, joka ansaitsee suuren työn jälkeen kaiken saamansa maineen ja kunnian, mutta myös sodan kokemushistorian esiin nostaminen sekä se, että kyseinen tietokirja perustuu Villen väitöskirjaan. Näinä päivinä, kun väitöskirja yhä useammin mainitaan ”vain” opinnäytetyönä ja jonain, joka pitää vain tehdä nopeasti, mieltäni lämmittää nähdä miten tärkeäksi ja arvostetuksi voivat myös väitöskirjatutkimuksen tulokset nousta.

Toinen ”joulupakettiin” kuulunut kirjaostokseni on Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos. Austen-kokoelmani on melko kattava, joten ilman muuta halusin tämän uutukaisen kokoelmani täydennykseksi. Nyt vain odotan hetkeä, jolloin malttaisin tarttua suomennokseen. Olen vähän säästellyt sitä, sillä en ole vähään aikaan lukenut teosta, ja uutta suomennosta on nähdäkseni kehuttu melko paljon. Lisää juhlavaa tunnelmaa ostohetkeen toi se, että kirjan kansi on kaunis kuin mikä.

Kun vauhtiin pääsin, ostin myös seuraavan osan Game of Thrones –sarjaa, jota siis vieläkään en ole lukenut loppuun sekä yhden Anne Tylerin pokkarin. Kuvassa päällimmäisenä on parin viikon takainen pocket shop -ostokseni: Boel Westlinin Toven Jansson -elämäkerta Sanat, kuvat, elämä, jonka olen suunnitellut lukevani siitä saakka, kun se ilmestyi. Nyt Toven juhlavuonna olisi ehkä viimein aika.

Lähiviikkoina aion ostaa vielä kaksi kirjaa, kun kirjakerhosta saa edukkaasti Hakekaa kätilö! -sarjan molemmat osat. Olen kovasti halunnut lukea senkin, mutta… No enpä taida toistaa enää samaa virttä siitä, etten ehdi, heh.

Helmikuu on siis selkeästi kirjaostosten kuukausi, vaikka kirjojen lukutahti tuntuukin taas jäävän hitaaksi. Mutta ei se mitään – meneillään on kirja, josta nautin kovasti, vaikka se eteneekin vain pari sivua kerrallaan. Palataan siihen kuun loppupuolella, kunhan lukupiirimme taas kokoontuu.

Se täytyy vielä uudelleen sanoa, että koska ostan uusia kirjoja niin harvoin, tuntui tämä ostosreissu kirjakauppaan todella erityiseltä. Kiitos lahjasta sen antajalle – lahjakortin sisällön lisäksi annoit lahjaksi myös erittäin nautinnollisen hetken!

Tourulan Kivääritehtaalla on taiteilijoiden ateljeita, ja tänään siellä oli avointen ovien päivä. Katkaisin väikkäripäivän vieraillakseni siellä kahden ystäväni kanssa. Harmaa päivä muuttui väreiksi ja auringoksi, kun kuljimme pitkää käytävää ja poikkesimme jokaiseen ateljeeseen. Taiteen lisäksi oli myös kiinnostavaa nähdä tällainen taiteilijaresidenssi; miten jokainen huone oli hieman erilainen, eri tavoin sisustettu, vierailijoita varten laitettu tai laittamatta jätetty. Viihtyisää siellä oli, ja toivottavasti hyvä työskennellä.

Erityisen pitkään viivyimme Minja Revonkorven ja Anna Ruthin huoneessa. Ruthilla on paraikaa näyttely Keski-Suomen museossa, se pitää ehdottomasti käydä katsomassa. Revonkorven töitä olen ihaillut esimerkiksi Beckerissä ja muutenkin.

1-WP_20131109_003

Revonkorven työt kiinnittivät käytävän varrella huomioni heti sisään tultuamme, ja kun kierros oli käyty, palasimme vielä niiden luokse. En tiedä olisinko yksin uskaltanut edes kysyä hintoja, mutta niin vain kävi, että lähdin vierailulta mukanani Revonkorven teos Kauniita unia. Ainoa aidosti harkinnan paikka liittyi siihen, minkä teoksen ostaa ystäväni ja minkä minä – vaihtoehtoja oli kaksi. Nyt, kun teos on jo paikoillaan eteisen seinällä, pidän ratkaisua oikeana: tämä sopii paikalleen kuin nakutettu.

1-WP_20131109_001

Tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun ostan oikealta taiteilijalta teoksen kotiini. Hinta tietysti hirvitti, mutta lopulta se on aika pientä: aikuinen ihminen voi käyttää rahansa niin kuin haluaa, ja tingin sitten muista asioista (syön kaurapuuroa seuraavat kolme viikkoa). Kyse on kuitenkin taiteesta, ja jos etiikkaa haluaa pohtia, niin ainakin ostin nuoren, jyväskyläläisen taiteilijan työn – kaikki kotiin päin.

1-WP_20131109_002

En ole aikoihin ollut niin onnellinen kuin tänään. Palasin taulu kainalossa työhuoneelle, ja väikkärintekokin maistui jälleen mansikoilta ja kermavaahdolta – niin tyytyväinen olin hankintaani. Lupasin itselleni, että kunhan siivoan ensin, niin saan ripustaa taulun paikalle, jonne tiesin sen kuuluvan. Kauniita unia on nyt eteiskäytäväni seinällä, väriläikkänä mustavalkoisten valokuvien keskellä. Jostain syystä minun tekee koko ajan mieli seisoskella eteisessä. Taulun katsominen on kuin itsensä silittämistä; tuntuu kuin olisin tehnyt tänään itselleni enemmän hyvää kuin aikoihin. Kotini ainakin tuntuu uudelta, varsinkin eteisestä katsoen.

Oli siellä muutakin ostamisen arvoista (seurueen kolmas jäsen teki hankinnan Jaakko Valon huoneesta – hienoja töitä sielläkin), mutta seuraava iso hankintani tulevat olemaan lasketteluvarusteet, joten seuraavat taidehankinnat täytyy säästää myöhempään. Taiteen hankkiminen kotiin on vähän kuin tatuointi: kun hankit yhden, haluat toisenkin, ja sitä myöten pinnat peittyvät kauniilla kuvilla. Minja Revonkorven töitä voisin ostaa enemmänkin (ainakin yksi jäi erityisesti kaihertamaan mieltä), mutta pidän kovasti myös esimerkiksi Kirsi Neuvosen grafiikasta.

Kaunis maailma tänään, marraskuusta huolimatta!



Kävin katsomassa dokumentin Tavarataivas, joka kertoo siitä, miten vähän tavaroita ihminen loppujen lopuksi tarvitsee. Leffassa mies luopuu kaikista esineistään vuoden ajaksi. Joka päivä hän saa hakea varastosta yhden esineen takaisin. Ihmiskokeensa jälkeen elokuvantekijä Petri Luukkainen tulee siihen tulokseen, että tarvitsee noin sata tavaraa tullakseen toimeen ja toiset sata hemmotellakseen itseään.

Elokuva oli hyvä, ja kuten arvata saattaa, se herätti paljon kuluttamiseen liittyviä ajatuksia. Puhuttiin siitä lyhyesti leffan jälkeen, että kuinka kotona on ihan kauheasti sellaista tavaraa, jota ei todellakaan tarvitse. Enkä tarkoita nyt edes ilmiselviä kuten kirjat tai aivan liian suuri määrä vaatteita tai astioita tai liinavaatteita (minulla on lakanoita pienen perheen tarpeiksi), vaan sellaista turhaa pikkusälää. Useimmissa kodeissa on kaappi tai laatikko, joka sisältää kaiken sen joka ei oikein kuulu minnekään. Ajattelen myös työpöytäni laatikkoa ja tekee mieli irvistää – pelkkää krääsää. Miksi en hankkiudu eroon siitä? Kotimatkalla bussissa katsoin käsilaukkuuni ja ajattelin, että jo sen sisällön laskeminen tekisi omistettujen tavaroiden listasta pitkän. Mutta kun kaikenlaista voi tarvita joskus… 

Tällä viikolla pääsin taas pitkästä aikaa tutustumaan tavaranpaljouteeni kantamalla sitä paikasta toiseen. Elämäntilanteet muuttuvat toisinaan nopeasti, ja nyt kävi niin, että muutin yllättäen Mattilanniemen työhuoneestani takaisin laitoksen tiloihin Seminaarinmäelle. Villa Ranasta muuttamisen jälkeenhän en olekaan laitoksen tiloissa ollut, ja tällä välin Villa Rana on tyhjennetty kokonaan putkirikon vuoksi ja koko laitos on pakkautunut Historicaan. Sieltä löytyi nyt tyhjä työsoppi minullekin. Syynä muuttoon olivat surullisen kuuluisat sisäilmaongelmat. Toivon, että muutto auttaa oireisiini – jos ei, niin teen niinkuin nyt jo jonkin aikaa olen tehnyt, eli työskentelen osan viikosta kotona ja vain osan ajasta työhuoneella. Olen kuitenkin toiveikas, että kaikki kääntyy osaltani nyt paremmaksi. Ainakin on tosi kiva olla jälleen kiinteämpi osa työyhteisöä!

Mutta niihin tavaroihin. Historicaan ei saa viedä kuin välttämättömät tavarat juuri siksi, että paperinpaljous kerää pölyä, jota kovasti yritetään nyt välttää yhteisissä tiloissa. Noin puolet kirjoistani piti siis tuoda kotiin. Kun on kantanut neljä painavaa laatikkoa ensin työhuoneesta autoon ja sen jälkeen autosta neljänteen kerrokseen, tietää tosiaan omistavansa kirjoja. Kirjahyllyni on nyt lähes täysi, joten kirjojen hankkiminen on syytä jälleen pistää minimiin. Minulla ei ole oikein tilaa uusille kirjahyllyille.

Kirjojen lisäksi kannoin vanhasta työhuoneestani kotiin kaksi kassillista ihan kaikkea muuta. Taas sitä sälää? Osittain joo, kuten värikkäitä post it -lappuja tai iso nippu erilaisia kyniä. Mutta sitten on myös mukavuusasioita, kuten vaaleanpunaiset Reinot eli työkengät tai Pentinkulma-huivini, joka lämmittää iltapäivisin kun ajatus meinaa jumahtaa. Ne molemmat vien uudellekin työpisteelle. Vanhat muistikirjat sisältävät paljon väikkäriin liittyvää asiaa, ja työpöydästä tekevät kotoisan muutamat minulle tärkeät postikortit ja kuvat. Roskikseen muuton yhteydessä jäi vain puolisen ämpärillistä tavaraa, vaikka ehkäpä osan uudelle työpöydälle kantamistani tavaroista voisi luokitella roskaksi – turhakkeita kai moni koriste tai lahjaesine ovat.

Tavarataivas pysyy toivottavasti mielessä pitkään. Toivottavasti saan sen herättämässä fiiliksessä raivattua kotia hieman. Mitä jos veisin vaikkapa ylimääräiset talvikamat vaatekeräykseen? Pienestä on hyvä aloittaa: tänä talvena olen käyttänyt kolmea eri pipoa, mutta omistan niitä ehkä puoli tusinaa lisää. Jospa raivauksen aloittaisi jostain näin pienestä ja tarpeettomasta.

Raivauksesta puhutaan paljon myös Jennin Arkijärki -blogissa.

 

Viime viikolla sain lähettämisvalmiuteen tutkijaseminaaria varten v-kirjan aineisto- ja menetelmäluvun ekan version. Vaikka tämä kirjoitusrutistus ei tällä kertaa erityisesti ahdistanut, olin kuitenkin tehnyt tiiviisti töitä tekstin kanssa ehtimättä juurikaan ajatella ulkomaailmaa. Kun olin päättänyt, että nyt riitti tältä erää, tuntui helpottavalta. Oli ihanaa vain olla rauhassa hetki ilman, että ajatus paperista takoi mielessä.

Sinä aamuna heräsin tavallista aikaisemmin ehtiäkseni laitoksen jokaviikkoiseen aamukahvikeskustelutilaisuuteen, jossa ei tällä kertaa ollut kahvia eikä teetä. Saatuani asiani hoidettua siellä hain kahvilasta teemukin mukaani ja kävelin hitaasti kohti keskustaa. Vietin hemmottelevan parituntisen vierailemalla pienissä erikoisliikkeissä.

Ensimmäinen oli yksi lempikaupoistani, Harjun Paperi. Olin ohikulkiessani nähnyt korttikaupan ikkunassa ihania syyskortteja, mutta sisällä olikin jo osittain joulu. Ostin vinon pinon kauniita kortteja ja tulin samalla tehneeksi joulukalenterien hankinnat kerrankin ajoissa! Usein ehdin ostoksille vasta, kun parhaat on jo myyty.

Jutusteltuani korttikauppiaan kanssa jonkin aikaa jatkoin matkaa Poppeliin, tuohon langanostajan paratiisiin. Parasta Jyväskylän Poppelissa ovat värikkäiden lankahyllyjen lisäksi hyvä ja iloinen palvelu. Esimerkiksi ravintolapäivien aikaan ja muutoin yleensä perjantaisin Poppelista saa myös herkkuja.

Lankavaraston täydennyksen jälkeen piipahdin vielä Katriinan kauppaan Kirkkopuiston laidalla. Etsin ystävälle synttärilahjaa ja ostin samalla itselleni korun. Niin tuntuu käyvän aina Katriinan kaupassa: jotain ihanaa ja kaunista löytyy joka kerta. Tällä kertaa ostin myös luomuhunajaa, mutta en hankkinut mukaan muita elintarvikkeita.

Kolmen pikkukaupan kierroksen jälkeen olin luovuttanut lompakostani melko tukun rahaa, mutta ainakin ne menivät paikallisille pienyrittäjänaisille noissa kolmessa liikkeessä. Tietysti turha kuluttaminen on turhaa, mutta tunsin ansainneeni kiireettömän kaupunki- ja shoppailuretkeni. Ja paljon huonomminkin olisin voinut rahani käyttää. Ostostelua parempaa oli kuitenkin se nautinnollisen hidas ja venyttelevä tunnelma. Kävelyretkeni aikana en vilkaissutkaan kelloa, vaan kuljin omassa tahdissani, asia kerrallaan.

Mattilanniemeen päästyäni oli varsin levännyt ja hyvä olo. Juuri tätä tarvitsin. En muista, paistoiko silloin aurinko, mutta minun maailmassani ainakin oli mitä kaunein syyspäivä.

Seuraava sivu »