positivity


Kuten nyt epäilemättä kaikille lukijoille on käynyt selväksi, menin kesälomalla naimisiin. Juhlimme häitä perusteellisesti ja monipuolisesti. Valmisteluineen ja toipumisineen loma kuluikin melkolailla häätunnelmissa.

Mutta kyllä me muutakin teimme, esimerkiksi kävimme Mikkelin asuntomessuilla. Teimme paljon hyvää ruokaa, söimme hyviä ravintolaruokia ja vietimme aikaa ystävien kanssa. Yksi mökkikyläilykin mahtui lomapäiviin.

Uskomattomin juttu on se, että loman aikana minä hankin kuntosalijäsenyyden. Vieläkin olen asiasta hiukan yllättynyt ja hämmentynyt, sillä olen yläasteelta asti ollut hyvin kuntosalivastainen, eikä asenteeni ole osoittanut taipumisen merkkejä. Mutta yhtäkkiä minulla on kuukausikortti, ja yhtäkkiä minä nautin salilla treenaamisesta. Asia on niin iso, että kunhan pureskelen juttua vielä vähän aikaa, kirjoitan siitä blogiin ihan erikseen.

Eilen palasin työhuoneelle. Lomaan sisältyi elämää vankasti, perusteellisesti ja lopullisesti muuttanut asia, avioliitto. Valmistelin juhlia noin vuoden verran, mutta ei kyse ollut vain siitä että juhlat on nyt juhlittu. Avioliitto on iso juttu, ainakin minulle.

Tästä lähes kuntosalijäsenyyden veroisesta muutoksesta huolimatta tuntui eilen tosi hyvältä palata töihin. Ei niin ettenkö olisi vielä mielelläni jatkanut lomaa! Mutta tästä isosta elämänmuutoksesta huolimatta tuntui ihanan tutulta palata työhuoneelle, jossa mikään ei ollut muuttunut. Tätä entisellä pysymisen tunnetta auttaa se, etten vaihtanut sukunimeä avioliiton myötä. Näin ollen ei tarvitse alkaa säätää kirjastokorttien, sähköpostiosoitteen tai nimikylttien kanssa. Ainoa ulkoinen muutos on se, että aiemman yhden renkaan sijasta vasemmassa nimettömässäni on nyt kaksi sormusta.

Jollain tapaa tämä tuttuus tuntuu tosi oikealta. Parisuhteessamme avioliitto on samaan aikaan valtava elämänmuutos, mutta toisaalta se ei muuttanut yhtään mitään. Arki ei muutu sen hohdokkaammaksi tai vaikeammaksi häiden myötä. Olemme edelleen me kaksi, mutta nyt vain vielä julkisemmin sitoutuneita toisiimme. Silti edelleen pitää tyhjentää roskapussi ja imuroida viikonloppuna, ja asumme edelleen arkisin paljon erillään kummankin työpaikkojen sijoittelun vuoksi. Ja näinhän sen kuuluu mennä, happily ever after.

Sama töissä: vaikka loma oli ihana ja muutti kaiken, työ on silti ennallaan. Loma antoi energiaa ja voimia, ja katson syksyn työmäärää melko valoisasti ja omiin voimiini luottavana.

On mahdollista, että tästä tulee ensimmäinen syksy lähes kymmeneen vuoteen, jolloin en meinaa kuolla väsymykseen, itke iltaisin tai öisin huonouttani tai vajoa aina aiempaa syksyä syvemmälle riittämättömyyden suohon. Voi olla, että tästä tulee hyvä syksy. Ja se johtuu pääosin siitä, että tänä syksynä en ole pakotettu hakemaan uutta rahoitusta. Minulla on tutkimusrahoitus pitkälle eteenpäin, joten voin keskittyä siihen.

Että sikäli kaikki on kuitenkin toisin kuin pitkään aikaan.

Joitakin kuukausia sitten päätin, että kirjoitan blogiin sairauksistani myös hyvässä hengessä pelkän valittamisen sijaan. Pahoina päivinä blogiin avautuminen tuntuu helpottavan oloa, mutta jos en kirjoita muulloin kuin vastoinkäymisten aikana tai hoitoväsymyksen kourissa, voi lukijoille jäädä vähän väärä kuva arjestani. En minä (enää) itke diabetekseni takia, ainakaan kovin usein. Monilla mittareilla ajatellen olen jo tottunut sairauteeni. Edelleen kyseenalaistan ja kysyn ”Miksi minä?!?”, mutta monesti diabeteksen yhdistäminen elämään sujuu jo lähes rutiininomaisesti. Esimerkiksi polttareissani viime viikonloppuna asiaa ei juurikaan tarvinnut ajatella.

Diabeteksen helppohoitoisuus on todellakin paljolti välineurheilua! Suomalaisissakin ykköstyyppiläisten piireissä on reilun vuoden ajan kohistu uudesta verensokerisensorista, Freestyle Libresta.

Verensokerisensori on laite, joka mittaa verensokeria jatkuvasti. Sensori mahdollistaa sen, että sokerilukemaa ei tarvitse mitata sormenpäästä. Insuliinia tarvitaan edelleen,insuliinipumpusta tai -kynistä, mutta sensori helpottaa hoitoa, kun sormenpäämittauksia ei tarvita kuin välillä.

Abbott yhtiön Freestyle Libre on tällainen sensori. Noin kahden euron kolikon kokoinen nappi kiinnitetään käsivarteen (tai reiteen), mistä se mittaa kudossokeria aina 14 päivää kerrallaan. Sen jälkeen vaihdetaan uusi sensori. Hiukan kännykkää pienemmällä skannerilla sensorin lukeman voi mitata niin usein kuin haluaa, mutta paras tulos tulee jos skannaa lukeman vähintään 8 tunnin välein. Sen pidempään sensori ei kykene tallentamaan historiaa, joten lukemat pitää välillä skannata lukulaitteeseen, joka sitten laskee keskiarvoja ja antaa muutenkin paljon tietoa verensokerin heittelystä.

Skanneriin kirjataan pistetyt insuliinit, syödyt hiilihydraatit, liikunnat ynnä muut sokeritasapainoon vaikuttavat seikat. Pienen laitteen antama tietomäärä syötettyjen arvojen perusteella auttaa diabeetikkoa ymmärtämään paremmin verensokerin heittelyjä ja sen kautta hoitamaan itseään paremmin. Parasta on verensokerin muutoksia kuvaava nuoli, joka auttaa näkemään onko suunta ylös- vai alaspäin. Ilman tietoa suunnasta, diabeetikon arvaus oikean insuliiniannoksen suhteen menee helpommin pieleen.

Libre ei ole halpa. Pitkällä tähtäimellä sen kohentava vaikutus hoitotasapainoon vähentää diabeetikoiden lisäsairauksia ja sen kautta hoitokuluja, mutta lyhyen aikavälin kustannuksena se tulee kalliimmaksi kuin verensokeriliuskat. Siksi sitä on vaikea saada käyttöön. Tilanne Libren suhteen vaihtelee sairaanhoitopiireittäin ja kunnittain, ja Keski-Suomessa tilanne ei ole mitenkään parhaasta päästä.

Silti minulla on Libre. Se on myönnetty osa-aikaisena, koska Basedowin taudin kanssa Libre auttaa jaksamaan ja hoitamaan itseäni (perusteluja on muitakin, mutta ne ovat liian monimutkaisia ja henkilökohtaisia julkisesti kerrottavaksi). Saan 12 sensoria vuodessa, eli yhden kuukaudessa. Toisin sanoen minulla on nappi käsivarressani ja olen kyborgi noin puolet ajasta. Saan toki itse valita, milloin sensorini käytän. Nyt esimerkiksi olen säästellyt niitä kesään, koska tiedossa on häät. On ihana helpotus, että häissä saan tarkkailtua verensokerini vaihteluita nopeasti, huomaamattomasti ja ilman verta.

Libreä ei toistaiseksi saa Suomessa muuten kuin julkisen terveydenhuollon kautta. Jos joku haluaa ostaa sen itse, se pitää tilata ulkomailta jonkun tutun välityksellä. Eräs työkaverini on tehnyt niin, ja tiedän ykköstyyppien yhteisöstä, että ulkomailta tilaamista tapahtuu. Se on kuitenkin taloudellisesti niin iso juttu, että kaikilla ei todellakaan ole varaa siihen. Minäkään en kykenisi maksamaan Libreä itse ilman todella suuria uhrauksia esimerkiksi kodin, auton ja ruoan suhteen.

Libre on siis pieni nappi, jossa oleva neula painetaan asettimella ihon alle. Se ei satu. Olen kuullut, että jos neula osuu verisuoneen, voi verta vuotaa. Toistaiseksi minulle ei ole kertaakaan käynyt niin.

IMG_20170329_065528

IMG_20170329_065602

Sensori toimii kerrallaan aina tasan 14 vuorokautta. Koska se mittaa kudossokeria, sen lukema on yleensä noin 15 minuuttia jäljessä verensokerista. Välillä onkin hyvä mitata vertailuluku sormenpäästä. Libren tarkkuus alkaa myös yleensä heittää, jos lukema on kovin korkea tai kovin matala. Epämukavien lukujen kohdalla tarvitaan siis myös tarkistusta.

IMG_20170329_070421

Sensori pysyy minulla hyvin, eikä ole irronnut kertaakaan kesken kauden. Se on onnekasta myös, sillä monilla on ongelmia sensori pysymisen kanssa. Se kestää saunomista ja uimista kohtuudella. Viime viikonloppuna polttareissanikaan se ei irronnut, koska muistin istua paljussa toinen käsi reunalla niin etten liottanut sensoria lämpimässä vedessä tuntikausia.

IMG_20170619_144828

Työmatkoilla Libre on ihan pelastus. Olen toki selvinnyt ilmankin monta reissua tätä ennen, mutta on ihanan paljon vapauttavampaa lähteä lentokoneeseen tai pitkälle matkalle Libren kanssa sormenpäämittausten sijaan. Libre helpottaa hoitoa ja parantaa sen takia vointiani monin tavoin, mutta erityisen mahtava se on autoa ajaessa. Ajan paljon, ja Libren kanssa voin tarkistaa verensokerini tiuhaan samalla kun ajan. Vien vain skannerin käsivarren luokse, se lukee myös talvitakin läpi! Aamuisin minulla on taipumusta korkeisiin sokereihin ja insuliinin vaikutuksen alkaminen kestää välillä jopa puolitoista tuntia. Osa ajoreitistäni on moottoriliikennetietä jossa ei pysty pysähtymään mittaamista varten. Libren kanssa uskallan helpommin tehdä sen ratkaisun, että en syö aamupalaa kotona vaan pistän insuliinin ja lähden ajamaan.

Diabetesteknologian suhteen olen toiveikas, toiveikkaampi kuin parannuskeinon löytymisen suhteen. Uskon, että laitteiden yleistyessä ja kehittyessä niiden hinta laskee, ja muutamien vuosien kuluttua Libre on kaikkien, ainakin länsimaissa elävien diabeetikoiden ulottuvilla. Tai ehkä se on jo siinä vaiheessa uutta laitesukupolvea, sillä Libren tämänhetkiset ongelmat (epätarkkuus, huono kiinnittyvyys, 14 vuorokauden toiminta-aika) saadaan varmasti korjattua ennen pitkää.

 

Pitäisi varmaan viedä lottokuponki, niin hyviä aikoja nyt eletään. Tämän päivän uutiset eivät tosin ole yllätys vaan odotettu, mutta hyvältä tuntuu silti.

IMG_20170607_093831

Tapasin tänään korva-, nenä- ja kurkkupoliklinikan lääkärin. Käynti vastaanotolla oli edellytys kilpirauhasen leikkausjonoon pääsemiselle. Nyt olen viimeinkin jonossa! Odotusaika on kuukausien mittainen, välissä on pitkä kesäsulkukin, mutta silti: nyt on jotain konkreettista apua tiedossa. Lääkärin mukaan Basedowin tautilaiset pyritään leikkaamaan hoitotakuun määräämää 6 kk jonotusta nopeammin.

Olin lääkärin huoneessa noin kymmenen minuuttia. Se oli nopeasti ohi, mutta minua ei yhtään haitannut se, että tunsin olevani rutiiniasiakas. Sitä parempi, mitä rutiininomaisempi leikkaus on kyseessä, ettei tarvitse tehdä tästä vaikeampaa kuin se on. Lääkäri kertoi riskit (kilpirauhanen sijaitsee äänihuulten lähellä, siitä seuraa ääniriskejä), tutki perusjutut ja homma oli selvä.

Tiesin, että pääsen leikkausjonoon ja tiesin, ettei tämä päivä tuo vielä ratkaisua. Silti se on askel lähemmäs parempaa vointia ja nimenomaan henkisesti iso helpotus. Nyt tiedän, mitä tapahtuu ja suunnilleen missä aikataulussa, enkä joudu enää arvailemaan ja jossittelemaan. Tuntuu kuin tässä sairaustunnelissa olisi taas valoa.

Leikkaukseen asti Tyrazol-lääkitystäni säädetään endokrinologien kanssa ja vointini pyritään pitämään niin hyvänä kuin mahdollista. Sen suhteen olen skeptinen, koska neljän tai viiden viikon välein toistetuissa verikokeissa arvot ovat olleet tähän asti joko jotain liikaa tai liian vähän. Mutta minä selviän tästä, koska tiedän nyt, että syksy tuo helpotuksen.

Eniten toivon, että häiden aikaan en olisi kovin huonossa jamassa, että sydän kestäisi ja mieliala ei heittelisi – eikä painoni. Mutta oma ilonsa on sekin, että saatoin kertoa lääkärille häämatkan ajankohdan, jotta leikkaus ei olisi juuri sen alla tai sen aikana. Tosin tuskin siihen mennessä pääsisinkään, se kun on jo syyskuussa.

Olen kirjoittanut tästä sairaudestani esim. tämän vuoden helmikuussa ja huhtikuussa.

Vapun jälkeen kolme vuotta  sitten minulla todettiin ykköstyypin diabetes. En ole aina edes huomannut vuosipäivää, ja tänäkin vuonna se melkein onnistui unohtumaan. Facebook sitten tuli muistuttaneeksi, välillisesti. Viime viikkoina on mielessäni pyörinyt monta kertaa deen hyväksymiseen liittyviä juttuja, ja vuosipäivän kunniaksi on nyt hyvä hetki jakaa niitä muillekin.

Kyllä minä olen tottunut tähän, se on selvä. Aika on tehnyt kolmessa vuodessa tehtävänsä, enkä enää panikoi uusista tilanteista juurikaan. Hiilareiden arviointi on edelleen vaikeaa, mutta arvailen, mittaan verensokerin ja pistän insuliinit silti, eikä kaikki yleensä hullummin mene. Sokerini ovat olleet koko kolmen vuoden ajan melko hyvin hallittavia, paljon helpommin kurissa pysyviä kuin monilla sairaussiskoilla tai -veljillä. Olen onnekas. Tiedän kyllä, että tämä ei välttämättä ole pysyvänlaatuista onnea sillä tämä sairaus muuttuu koko ajan, mutta en murehdi tulevaisuutta päivittäin.

no idea

Luulen, että myös lähipiirini on tottunut. Alunperinkin ystäväni ja perheeni otti sairauteni hyvin vastaan, ja olen saanut pelkästään tukea ja ymmärtämystä kaikilta. Epäilemättä alkuun ystäviä ja työkavereita saattoi hähkähdyttää piikittelyni lounaspöydässä, mutta kukaan ei koskaan sanonut, etten saisi tehdä sitä julkisesti. Minulle on ollut alusta asti tärkeää, etten piilottele sairauttani, joten olisi tuntunut ihan kamalalta, jos joku olisi pyytänyt lähtemään pöydästä pistämisen ajaksi.

sorrynotsorry

Olen hajamielinen, ja kilpirauhassairaus on vaikuttanut muistiini entisestään. Välillä pistokset yksinkertaisesti unohtuvat, ja etenkin viime aikoina sitä on tapahtunut pitkävaikutteisen insuliinin kanssa. Minun pitäisi varmaankin palata alkuaikojen tapaani pitää muistutus puhelimessa aamuin illoin samaan aikaan. Se vain tuntuu niin jotenkin kahlitsevalta, mutta jos se on ainoa tapa jolla unohtelu vähenee, niin pakko kai se on. En unohda Levemiriä kovin usein, mutta kuitenkin viikoittain, ja olisi parempi olla unohtamatta koskaan.

huono muisti

Vähitellen olen viimeisten kuukausien aikana oppinut tunnistamaan sokerien vaihtelun vaikutuksen mielialaan. Matalan verensokerin ja kiukkuisuuden yhdistelmä on tuttu myös muille kuin diabeetikoille, mutta itse asiassa en nykyään huomaa mataliin liittyvän pahantuulisuutta. Sen sijaan sokerin ollessa korkealla olen todella hermostunut ja äreä. Myös sokerin nopeaan nousuun liittyvä nukahtamisen tunne on vahvistunut. Aamuisin en voi syödä edes omenaa ilman, että verensokeri nousee räjähtävänä piikkinä. Pikainsuliinin vaikutus on aamuisin ihan hirmu hidasta, joskus jopa puolitoista tuntia. Toimivien aamurutiinien etsintä on koko ajan käynnissä etenkin niihin aamuihin, jolloin minun pitää ajaa autoa. En oikein voi syödä aamupalaa ennen lähtöä, tai muuten rattiin nukahtamisen riski on todellinen.

really high

Välillä on huonoja päiviä, niitä jolloin vihaan tätä kaikkea. Välillä olen edelleen katkera. Välillä diabetes sotkee kaikki suunnitelmat, välillä en vain tajua miksi sokerit heittelevät. Välillä en vain jaksaisi.

some days

Mutta on myös hyviä päiviä. Oikeastaan diabeteksen kannalta parhaita päiviä ovat ne, jolloin minun ei juurikaan tarvitse muistaa sairauttani. ”Juurikaan” siksi, että totta kai muistan sen jatkuvasti, mutta tarkoitan päiviä, jolloin verensokerin heittelyt eivät kuormita eikä sairaus vaikeuta mitään.

living my life

Aiemmin en ole ymmärtänyt monen pitkään sairastaneen (diabeetikon) ajatusta siitä, että sairaus tekisi heistä jotenkin vahvempia. Edelleen ajattelen niin, että sekä ykköstyyppi että muut autoimmuunisairauteni eivät suinkaan ole mikään vahvuuden osoitus, päinvastoin. Ruumiini on viallinen, maanantaikappale. Olen vain puolikas kunnon ihmisestä. Mutta alan myös tajuta, millaisesta vahvuudesta on kyse.

18378767_10155035038909504_699077107_o

Jotain vahvuutta epäilemättä on kehittynyt siitä, että olen ottanut koko ajan vastuun itsestäni ja hoidostani, pyrkinyt tekemään sen niin hyvin kuin osaan, selvitän päivittäin tilanteita joissa on kyse (ainakin kärjistetysti) elämästä ja kuolemasta, sopeudun tähän kaikkeen ja yritän ainakin elää hyvää elämää. Sitä en edelleenkään allekirjoita, että diabeteksesta huolimatta voisi elää ”normaalia” elämää, kuten esimerkiksi hoitajat ja lääkärit joskus väittävät vastasairastuneille. Mutta hyvää elämää kyllä.

never underestimate

Sekä kotimainen että kansainvälinen diabetesyhteisö on mahtava. Saan päivittäin energiaa ja voimaa etenkin Instagramin diabetesmeemeistä ja Facebookin vertaisryhmistä. ”Oma porukka” ymmärtää ongelmia joita ”muut” eivät tiedä olevan olemassakaan, ja toisaalta samaa sairautta sairastavat osaavat myös nauraa asioille, ja ilman naurua tätä ei jaksaisi.

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat netin erilaisista diabetessivuilta, esim. Type 1 Diabetes MemesDiabetes Communityn instagram-tililtä, ja monista muista.

 

Viime aikoina olen kirjoittanut sairauksistani blogiin aika surkeana ja ikävässä sävyssä. Välillä olisi hyvä muistuttaa, että pitkäaikaissairauksiin kuuluu myös hyviä juttuja. Itse sairaus ei tietenkään ole hyvä ja antaisin mitä vain ollakseni terve, mutta ei tämä arki pelkästään itkuista selviytymistaistelua ole. Ennen kaikkea itseni vuoksi, mutta myös tätä blogia lukevien käsityksen laajentamiseksi yritän jatkossa muistaa kirjoittaa enemmän myös etenkin diabetekseen liittyvistä hyvistä asioista.

Yksi sellainen kiva juttu oli ohjelmassani pari viikkoa sitten, kun osallistuin laajaan diabetestutkimukseen nimeltä FinnDiane. Kuulin tutkimuksesta ykköstyyppiläisten keskusteluryhmän kautta ja laitoin sähköpostia tutkimushankkeelle. Sieltä soitettiin melko nopeasti ja sovimme ajan, jolloin vierailin Meilahdessa tutkittavana.

FinnDiane on jo 1990-luvulta asti käynnissä ollut pitkän ajan seurantatutkimus, jossa selvitetään diabeetikoiden lisäsairauksia synnyn mekanismeja kuten ympäristötekijöitä, elämäntapoja ja geenien vaikutusta. Selkokielistä(kin) lisätietoa tutkimuksesta löytyy hankkeen verkkosivuilta. Suomessa diabeteksen tutkimus todella on hyvin edistynyttä ja sitä tehdään paljon, koska ykköstyyppi on meillä yleisempää kuin muualla. Sen syytä ei vieläkään tiedetä.

Oli todella kiinnostavaa olla tällä kertaa tutkittavan roolissa tutkijan sijaan. Toki lääketieteellinen tutkimus on ihan eri juttu kuin minun edustamani ihmistieteiden alalla, mutta luin kyllä mielenkiinnolla esimerkiksi minulle etukäteen lähetetyn tiedotteen ja allekirjoitettavat suostumuslomakkeet. Perusasiat tutkimusetiikasta nimittäin ovat samoja, oli tieteenala mikä tahansa. Lääketieteessä tutkimusetiikka on luonnollisesti hyvin tiukkaa ja tarkkaa.

Itse osallistuminen oli helppoa. Täytin etukäteen lomakkeelle tiedot lähisuvun sairauksista ja tietenkin omat terveystietoni. Käytännössä hieman vaivaa vaati yhden vuorokauden virtsan kerääminen, mutta sitäkin varten sain astian ja hyvät ohjeet. Lähinnä huvitti viedä sitä saavia aamubussissa Meilahteen: ettepä tiedäkään mitä minulla on laukussani.

Tutkimushuoneeseen päästyäni käytiin ensin paperit läpi hyvin miellyttävän ja kohteliaan tutkijan kanssa. Verenpainemittauksen ja verikokeiden ottamisen jälkeen minun tehtäväni oli vain maata sängyllä viltin alla ja antaa tutkijan tehdä työnsä.

finndiane1

Peitto oli tarpeeseen, kun minua paleli kilpparin vajaatoiminnan takia herkästi.

Minusta mitattiin vaikka mitä, ja sain tietenkin kaikki tiedot itsellenikin. Suonten pituudet mitattiin ja tutkija laski sydämen pumppauksen nopeuden – tai jotain, en muista termiä enää. Tulos kuitenkin oli, että sydämeni pumppaa verta kaulasta lonkkaan n. 6,7 metriä sekunnissa ja kaulasta ranteeseen noin 6,3 metriä sekunnissa. En tiedä mitä tällä tiedolla teen, mutta onhan se kiinnostavaa! Kaulan laskimot (ehkä) ultrattiin ja seinämien paksuus mitattiin. Kaikki nämä arvot olivat minulla ihan terveitä ja hyviä.

finndiane2

Näitä kukkakuvia huoneen katossa tuijottelin ajankulukseni.

Toisessa tutkimushuoneessa minulle tehtiin kehonkoostumusmittaus, luuntiheysmittaus ja silmänpohjienkuvaus. Osteoporoosia minulla ei ole, mutta kehonkoostumus on turhan rasvapitoinen. Se ei tietysti ollut yllätys, kun en ole ollut kovin liikunnallinen vaan pikemminkin runsasruokainen ihminen, mutta onhan se hiukan eri asia saada faktat paperilla itselle.

Kaikenkaikkiaan tutkimukseen oli kehotettu varaamaan noin kolme tuntia, mutta minä pääsin lähtemään jo runsaan kahden tunnin kuluttua, koska homma oli sujunut niin vikkelästi. Minun pitää vielä lähettää muutama putkilo virtsanäytettä, ja homma oli siinä. Todella helppo tapa antaa panos maailman huippututkimukselle!

FinnDianesta  kutsutaan seurantakäynnille ilmeisesti viiden vuoden kuluttua. Tuo kehonkoostumuksen mittaus oli kuitenkin niin tavattoman mielenkiintoista, että olisi hauskaa päästä tekemään sellainen esimerkiksi puolen vuoden välein, tai edes kerran vuodessa. Hyödyllistä se olisi etenkin silloin, jos muuttaisin elämäntavoissani jotain. Vuoden alussa hyvin alkanut liikunnan lisääminen voisi esimerkiksi vaikuttaa rasvaprosenttiin, ja muutos toimisi erittäin suurena motivaattorina jatkaa liikuntaa tai muuttaa sen sisältöjä paremmin juuri minun terveyttäni edistäväksi.

Juuri nyt en pysty paljoa liikkumaan, mutta ehkä sitten kun saan taas terveys-sairaus -puntarin enemmän terveen puolelle. FinnDianesta saamani tulokset ovat vielä osittain lukematta, kun tietoa tuli niin paljon. Tämä oli ehdottomasti win-win -juttu: sekä tutkijat että tutkittava saivat lisätietoa.

Viimeksi ilahduin äsken, kun postinjakaja toi ison paketin kotiovelle asti ilman pyytämistä. Myös paketin sisältö ilahdutti: olen tänä vuonna ensimmäistä kertaa väitöskirjan esitarkastaja, ja paketissa oli kyseinen käsikirjoitus.

Viimeksi nauroin ääneen Kasper Strömmanin instagram-kuvalle, jossa hän teki ihanasti pilaa vakavasta asiasta. Kuva presidentti Trumpista allekirjoittamassa muiden miesten kanssa säädöstä, jolla estetään aborttiin liittyvä valistustyö hyväntekeväisyysjärjestöissä on levinnyt laajalti ja tyrmistyttänyt ainakin minut. Strömman sai minut ensimmäistä kertaa nauramaan sille kuvalle.

Kerrankin samaa mieltä Trumpin kanssa.

A post shared by Kasper Strömman (@kasperstromman) on

Viimeksi itkin vähäsen ilonkyyneliä eilen, kun eräs kavereistani lähetti synnytysosastolta kuvan vastasyntyneestä pikkutyttärestään.

Viimeksi suutuin ehkä eilen illalla puolisolle, joka touhotti jotain omaa juttuaan eikä kuunnellut mitä sanoin. En edes muista, mitä asia koski – se oli niitä arjen pieniä riitoja, jotka menevät ohi yhtä nopeasti kuin tulevatkin.

Viimeksi harmistuin tänään kun huomasin, että jostain syystä perjantaina ei menekään sitä bussivuoroa, jolla olisin halunnut mennä kaupunkiin. Joudun lähtemään tuntia aikaisemmin kuin olisin halunnut.

Viimeksi häkellyin maanantaina, kun eräs naapuri halusi myydä minulle Kirsi-sarjan laisisia säilytyspurkkeja hyvin edulliseen hintaan.

Viimeksi kokeilin jotain uutta eilen sekoittaessani smoothieen mansikoita, kiiviä ja banaaneja. Ja rahkaa ja vaniljajogurttia.

Viimeksi urheilin sunnuntaina, kun hiihdin talven ekan hiihtolenkin (7,2 km).

img_20170122_155314_400

Viimeksi luin hetki sitten ystäväni cv:tä, jonka hän lähetti kommentoitavaksi. Aiemmin päivällä luin työjuttuja. Eilen illalla luin Elina Pitkäkankaan romaania Kuura.

Viimeksi söin jauheliha-perunasoselaatikkoa. Itse tehtyä, tietenkin. Arkista ja hyvää.

Viimeksi herkuttelin juuri äsken syödessäni jauheliha-perunasoselaatikkoa. Lounaaksi söin hyvää marja-banaanismoothien, sekin oli herkkua. Erityisesti herkuttelin viime lauantaina ystäväni vauvakutsuilla.

img_20170121_191302_605

Viimeksi ostin tummansinisen trikoomekon läheiseltä kirpputorilta. Mekossa oli vielä laput paikoillaan, mutta hinta vain 5 euroa. Mekko on aikas kiva, mutta ajattelin tarjota sitä viikonloppuna myös siskolleni – se käy todennäköisesti meille kummallekin.

Viimeksi tapasin meidän kylän kirpparin omistajan Sirkun. Sirkku on ystävällinen ja mukava, ja pitää hyvää huolta Romppa Ruusa -kirpparistaan. Paikka on ilo niin ostajille kuin myyjillekin!

img_20170120_123215_227

Viimeksi päätin, että vaikka kuinka ei olisi aikaa, yritän huomenna käydä taas hiihtämässä. Työt eivät ole yhtä tärkeitä kuin liikunta, ja minulla on kuitenkin hyvin vähän hiihtomahdollisuuksia per talvi. Ne pitää hyödyntää.

Viimeksi inspiroiduin eilen nähdessäni ensimmäistä kertaa hääkutsumme valmiina painovedoksena. Kävin katsomassa koevedoksen ja se oli juuri sellainen kuin piti. Koko matkan takaisin työpaikalle nautin auringonpaisteesta ja hymyilin leveästi samalla kun mietin hääjärjestelyjä.

Löysin tämän kivan meemin Pitsiniekka-blogista. En haasta ketään mukaan, mutta olisi mukava lukea lisää näitä Viimeksi-postauksia ihan ilman pakottavaa haastettakin.

 

Omassa perheessäni mökki on rantasauna, jossa ei lapsuusmuistojeni mukaan vietetty yhtä saunareissua pidempää aikaa. Kesällä maatilalla riitti työtä kellon ympäri, ja lapset olivat mukana töissä. Nyt puolison mukana olen viime kesästä asti saanut viettää aikaa aivan erilaisesssa mökkeilykulttuurissa, jossa mökki on suvun yhteinen, siellä ollaan suurin osa kesälomasta tai ainakin niin paljon kuin mahdollista, ja ”oleminen” tarkoittaa täydellistä vapautta tehdä tai olla tekemättä. Puolisoni on kasvanut kaikki lapsuutensa kesät täällä, ja on hauskaa kuunnella hänen ja hänen serkkujensa muistoja lapsuuden kesistä. Kaikilla on täällä hyvä olla.

ranta

Vietimme juhannusta mökillä, jonne kokoontui myös muuta sukua. Juhannusaatto meni hyvin perinteisissä tunnelmissa: syötiin, saunottiin, istuttiin iltaa ja käytiin kylän kokolla. Seuraavana aamuna nukuimme pitkään ja aloitimme päivän aamu-uinnilla. Koko viikonlopun olen levännyt, rentoutunut ja ollut onnellinen.

juhannuskokko

Voisin kirjoittaa esimerkiksi juhannuksen ruoista tai jutteluista tai maisemista, mutta kirjoitan siitä mikä on eniten mielessä. Kevään ajan olen taistellut taas hankalien verensokerien kanssa, ja diabeetikon arki on ollut kaikkea muuta kuin leppoista. Siksi olen syvästi hämmästynyt, että juhannusaatosta tähän iltaan en ole mitannut yhtäkään yli 10 verensokeriarvoa. Jokainen mittaustulos mahtuu haarukkaan 3,6-9,6. Alle neljän on käyty kahdesti, enkä kummallakaan kerralla ehtinyt huomata matalan oireita; molemmilla kerroilla olin juuri aloittamassa kakun syöntiä, joten apu oli lähellä. Pääosin lukemat ovat liikkuneet 4,5 ja 7 välillä, olin syönyt mitä tahansa.

Osasyy hyviin lukemiin voi olla se, että mittaan hieman harvemmin kuin työpäivinä, mutta kyllä mittauksia silti kertyy 6-7 joka päivä. Mökillä syödään melko tuhtia ruokaa, ja näenkin pääsyynä sokerien tasaisuuteen täydellisen stressittömyyden. Kun olo on näin hyvä, ja ympäristössä pelkkää kauneutta, leppoisuutta ja hyväksyntää, myös ihmisen keho reagoi olemalla terve ja tyytyväinen.

Puolison loma alkoi virallisesti tänään, joten jatkoimme mökkeilyä edelleen pari päivää. Kävimme hiukan alennusmyynneillä kaupungilla ja hoidimme arkea odottaneita asioita. Poikkesimme myös Mikkelin Kenkäveroon, jossa vietimme kivan kahvitauon. Kenkäveron perennatarhassa loistivat pionit upeimmillaan ja lampaat rouskuttivat heinää varjoisassa aitauksessaan hyvin tyytyväisen oloisina.

kenkävero

kenkäveron lampaat

Kenkäveron puodista sain lahjaksi korun. Se on kotimaisen korutaiteilijan Vernada designin kaulakoru, jossa on hohtavassa hopearenkaassa sanat unelmoi, usko, taistele ja uskalla. Tänään ei ollut mikään erityinen päivä, ja lahja yllätti minut ihan täysin. Sekin on yksi uusia asioita elämässäni: saada joskus lahja ihan vain koska. Koska ei tarvita mitään erityistä syytä. Koska niin vain voi tehdä.

Koru merkitsee minulle paljon, enkä ihan sattumanvaraisesti ihastunut siihen kaupassa (niin paljon että puoliso halusi sen minulle antaa, koska oletettavasti tajusi merkityksen). Korun sanat kuvaavat diabeetion arkea ja sopivat motoksi kenelle tahansa pysyvän sairauden tai vamman kanssa taisteleville. Sillä vaikka se joskus on näinkin helppoa kuin nyt juhannuksena, niin silti olen mitannut ja pistänyt jatkuvasti, enkä voi sairautta edes juhlapyhinä unohtaa. Tämä koru on uusi voimakoruni, ja sen teho moninkertaistuu sen rakkauden myötä, joka sen antamiseen sisältyy.

koru

Seuraavat viisi viikkoa teen töitä varsin kevyellä otteella ja keskityn nauttimaan kesästä – ensimmäisestä kokonaisesta, yhteisestä kesästämme yhdessä. Mökin polut tulevat minullekin tutummiksi, mutta vietämme paljon aikaa myös yhteisessä kodissamme, johon muutin tasan vuosi sitten.

P.S. Juhannuksen rentouttavaa leppoisuutta voi lukea myös esimerkiksi Torpan tytön blogista, jossa Ilonan ihanat kuvat hehkuvat kesän parhaita puolia.

Seuraava sivu »