kirjoittamisesta


Ihan ilmoitusluontoisesti vaan tänne nyt totean, että en usko ehtiväni juurikaan tämän blogin äärelle tänä kesänä. Jos muutamasti edes ehtisin, mutta juuri nyt tuntuu epätodennäköiseltä.

Tämän loman teemana ovat nimittäin meidän häät. Kirjoitan niistä kyllä ahkerasti toisessa blogissa, mutta koska aika on rajallista ja juhlimiseenkin pitää jäädä aikaa, en usko ehtiväni kahden blogin äärelle kovin usein.

Mutta ehkä vähän tännekin, ainakin silloin tällöin! Ja loppukesällä viimeistään sitten.

Tällaisia iltoja voisi olla enemmän. Iltoja, jolloin mikään ei riko rauhan tunnetta sydämessä. Pari tuntia sitten kävin kylällä, ja silloin paistoi aurinko. Nyt vettä sataa niin kuin vain kesällä voi sataa: täysillä, suoraan, kukkapenkkiä pahoinpidellen. Rankkasade kestää hetken, kohta se on taas kevyempää ropinaa.

Pöydällä on kynttilöitä ja parin viikon takaisiin juhliin ostetuista neilikoista osa vielä sinnittelee maljakossa. Papu on palannut hoitopaikastaan (jossa oli reissuni ajan) ja nukkuu syvää, tyytyväistä unta tyynylläni. Matkalaukku on melkein purettu, mutta vain melkein, koska ei ole kiire.

Puoliso haettiin aamulla polttareihinsa. Toivon täydestä sydämestäni, että tämä sade kiertää sen paikan, jossa hän juhlii parhaimpien ystäviensä kanssa siirtymäriittiä poikamiehestä aviosäätyyn. Kunpa sade antaisi armon näiden miesten iloiselle juhlalle!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa viime viikon konferenssimatkasta, mutta ajatukset ovat nyt liian samettisia, liian kesänhämäriä ja hiljaisia, että kykenisin kertomaan työmatkastani. Yritän kirjoittaa siitä huomenna, ehkä ajatukset ovat terävämpiä ja aktiivisempia silloin.

Nyt taidan laittaa villasukat jalkaan, lämmittää mukillisen kaakaota ja asettua sohvannurkkaan mukavaan asentoon. Kirja tai leffa iltaseuraksi, miten vain, mutta tätä rauhaa ja tyyntä tunnetta haluan vaalia. Viime viikon jälkeen olen ansainnut Eeva Kilpeni:

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

(Eeva Kilpi, 1972)

 

Kesällä jaksoin kirjoitella blogeihini enemmän, mutta näemmä heti kun palasin töiden ääreen, on kirjoitustahti taas hidastunut. Ajatuksia on, mutta ne eivät ole blogiin asti edistyneet.

Viime viikkoina olen lisäksi ollut osittain rampa, tai toimintarajoitteinen, kuten keväällä 2011 olen käsikipujani kuvaillut (myös täällä). Tuolloin oikean käden peukalonjänne kipeytyi pahaksi, ja olin pitkään sairauslomalla ja käsi käyttökiellossa. Sitä hoidettiin kortisonipiikillä, mutta jänne on jäänyt heiveröiseksi ja kipeytyy herkästi jos kirjoitan liikaa tai selaan tablettia tai älypuhelinta pitkään yhteen menoon.

Kesälomalla onnistuin kipeyttämään vasemman käden ranteeni. Kipu ei ole tällä kertaa peukalonjänteessä, ja vasen käsi on toki vähemmän tähdellinen kuin oikea, mutta hankaloittaa tämäkin elämää aika tavalla. Nyt olen käynyt lääkärissä jo pariinkin kertaan, syönyt erilaisia lääkkeitä ilman mitään vaikutusta. Pahimmat päivät olivat ne, jolloin ilmassa leijui epäily nivelreuma puhkeamisesta. Oireet sopivat, mutta kortisonilääkitys ei auttanut kipuun vaan aiheutti ainoastaan hyvin ikäviä sivuoireita. Helpotti. Jotenkin ajatus nivelreumasta tuntui liian kovalta.

Nyt rannekipua hoidetaan pitkittyneenä jännetuppitulehduksena. Kunhan pääsen taas lääkäriin, saan siihen kortisonipistoksen. Sillä se toivottavasti paranee.Kipu on ollut tosi kova, ja pelkään että se on kroonistunut samalla tavalla kuin oikean käden peukalonjänteen kipu, eikä se lähde kokonaan pois ikinä. Mutta turha synkistellä, voihan olla että se saadaan täysin kuntoon.

Nyt vasenta kättä varoessani oikea käsi on saanut liikaa rasitusta osakseen, ja peukalonjännettä polttaa niin että taidan joutua laittamaan siihenkin kipulääkegeeliä. Ojasta allikkoon siis.

Ehkä käsikivun poistuttua jaksan taas innostua töistä ja kirjoittamisesta. Kirjoittamisen aiheita tulee päivittäin mieleen töistä, kirjoista ja arjesta. Elämässä on lisäksi asia, jonka vuoksi hetken verran harkitsin jopa aloittavani kolmannen blogin. Onneksi tajusin, että se olisi liioittelua, kun en kahtakaan blogia päivitä kovin usein. Siispä jossain vaiheessa ehkä luon tänne uuden kategorian, että saan kirjoittaa hääsuunnitelmistakin jonnekin, edes vähän. (Juhlat tiedossa ensi kesänä.) Mutta ei nyt, kun kirjoittaminen sattuu. Vähän myöhemmin sitten.

 

Tänään vietän iltapäivän Suomen Kansantietouden Tutkijain seuran VIII Kevätkoulussa. Kevätkoulun teemana on Kulttuurintutkijan selviytymispaketti, jota sitten puheenvuoroissa tarkastellaan eri näkökulmista. Minua pyydettiin puhumaan lyhyesti otsikolla Tiedetoimittaminen intohimona. Seuraavassa tiivistelmä siitä, mitä tänään puhun. Pahoittelut poikkeuksellisen pitkästä blogipostauksesta, tiivistin kyllä, mutta asiaa on paljon.

 Vuosina 2010 ja 2011 osallistuin Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan järjestämään, puolisentoista vuotta kestäneeseen Yrittäjäksi yliopistosta -koulutukseen, jossa kouluttajat Tiimiakatemiasta yrittivät saada tutkijoita ymmärtämään, mitä on oman osaamisen tunnistaminen, tunnustaminen ja itselle mielekkään työn tekeminen.

Yhden aikuisikäni tärkeimmistä oivalluksista sain kurssin lähijaksolla helmikuussa 2011. Oivallus oli hyvin yksinkertainen.

Lähijakson teemana oli oman osaamisen johtaminen, mikä aloitettiin oman osaamisen tunnistamisella. Aiemmin tilanteissa, joissa piti vapaasti kertoa omasta osaamisestaan, olin jumiutunut täysin ja mennyt jopa itkunsekaiseen lukkotilaan, koska koin etten osaa mitään. Minulla ei ollut kerrassaan mitään työkaluja oman osaamiseni tunnistamiseen. Pelkäsin tätä lähijaksoa, koska ajattelin että muut siellä tekevät hienoja listoja siitä, mitä kaikkea osaavat, ja minä en edelleenkään keksi yhtään asiaa minkä osaisin.

Mutta kurssin vetäjät eivät kysyneet sitä kertaakaan. He eivät pyytäneet meitä kertomaan, mitä me osaamme. Sen sijaan kysyttiin jotain ihan muuta, jotain johon vastaaminen oli paljon helpompaa: Mitä tehdessäni olen tyytyväinen? Mitkä asiat saavat sukat pyörimään jaloissani?

Kirjoitin paperille (ja myöhemmin blogiin) olevani onnellisimmillani silloin, kun

  • Luen
  • Kirjoitan
  • Keskustelen siitä, mitä olen lukenut
  • Teen tutkimusta, joka etenee (ja joka vaikuttaa)

Oli melkoinen valaistumisen kokemus ymmärtää, että juuri noissa asioissa olen myös hyvä, ja mikä tärkeämpää, noissa asioissa olen halukas kehittämään itseäni ja oppimaan lisää. Siksi noissa asioissa voin tulla vielä paremmaksi.

Kun tätä puheenvuoroa varten etsin selityksiä sanalle intohimo, päädyin monille niin sanottuun positiiviseen psykologiaan kuuluville sivustoille. Näillä sivuilla kirjoitettiin siitä, miten merkityksellistä ihmiselle on tehdä jotain, minkä hän kokee tärkeäksi ja miten siitä saa sisällön koko elämälle – merkityksetön työ on elämän heittämistä hukkaan. Lisäksi varoitetaan, että intohimo sekoitetaan usein asioihin joissa henkilö on taitava.

Suhtaudun tällaiseen hieman kriittisesti. Vaikka työn merkityksellisyys on itsellenikin tärkeää, koska muuten ei jaksa aamuisin nousta sängystä ja lähteä töihin, niin pelkkä positiivinen psykologia ei maksa laskuja tai tuo elämään turvaa (paitsi kalliita koulutuksia myyville konsulteille). Intohimoa voi kokea myös asioissa, joissa ei ole kovin hyvä, mutta aitoon intohimoon liittyy halu kehittyä ja oppia lisää. Positiivisuuteen ohjaavat konsultit ovat oikeilla jäljillä, mutta ripaus realismia tekee heidän asiastaan uskottavamman.

Realismia tarvitaan, sillä tiedetoimittaminen tai tietokirjojen tekeminen ei ole norppien makoilua aurinkoisella kivellä. Kuten auringossa makoilu, ei tiedetoimittaminenkaan kyllä elätä, mutta toimittamisessa tulee myös välillä hiki ja raivo.

Kun mietin tätä puhettani, kirjoittelin paperille asioita, joita tiedetoimittaminen mielestäni on. Lista oli tällainen:

Tiedetoimittaminen on

  • Ajanhallintaa
  • Lukemista, lukemista, lukemista
  • Kommentointia (rakentavasti!)
  • Kokonaisuuksien ja yksityiskohtien tasapainoa
  • Neuvotteluja
  • Kompromisseja
  • Pitkiä työpäiviä
  • Kireitä aikatauluja
  • Liian pian tulevia deadlineja
  • Liian paljon sähköposteja
  • Pilkkuja ja niiden viilausta
  • Iloa
  • Onnistumista

Ja lopuksi juhlaa, kun kirja on valmis.

Se tunne, kun ensimmäisen kerran sain käsiini kirjan, jonka kannessa oli oma nimi. Se oli hurja tunne, yksi unelma täyttyi. Minä olin tehnyt kirjan, minä juuri, ihan tavallinen ihminen, maalaistyttö, varpaat mullassa kasvanut. Minä, joka suhtaudun kirjoihin kuin pyhiin esineisiin, ja jonka mielestä jokainen kirjailija on pieni nero. Minä olin tehnyt kirjan.

Sittemmin idealistinen suhtautumiseni kirjoihin ja niiden tekemiseen on hiukan rapissut, mutta syvä ilo valmiista kirjasta on edelleen jäljellä.

Aikatauluja olen rakastanut aina, ja suhtaudun omissa kirjoitustöissäni melkoisella kiintymyksellä deadlineihin. Ilman deadlineja en saa mitään tehtyä, ja lykkään niitä vain poikkeustilanteissa. Koska kaikkien ihmisten suhde aikarajoihin ei ole samanlainen, vaatii toimitustyö oman itsen johtamisen lisäksi myös muiden ohjaamista ja johtamista.

Ehkä yksi tärkeimmistä asioista, mitä toimittaminen on minulle opettanut, liittyy epätäydellisyyden myöntämiseen ja virheiden hyväksymiseen. Sellaista kirjaa ei olekaan, johon ei joku virhe jäisi. Epätäydellisyyden hyväksyminen ei tarkoita, etteikö aina voisi pyrkiä minimoimaan virheet ja tekemään niin hyvää työtä kuin mahdollista – oma nimi kannessa merkitsee, että jokainen virhe on ikään kuin minun virheeni. Mutta yöuniani en enää ikinä aio menettää siksi, että jostakin puuttuu pilkku tai on väärä sanamuoto. Näinkin on tapahtunut, eikä siitä ole kauaakaan. Asiasisällön täytyy olla oikein, mutta on tärkeää osata myös lopettaa jossain vaiheessa se pilkun viilaaminen.

Tiedetoimittaminen on kehittänyt minua kirjoittajana ja tutkijana. Viimeisin julkaisuni oli sosiaali- ja terveysministeriölle tehty raportti lastensuojelun menneisyydestä. Raportin kannessa on seitsemän kirjoittajan nimet. Kirjoittamisen organisoinnin vastuu oli minulla ja väitän, etten olisi pystynyt yhdistämään seitsemää erilaista tekstin tuottajaa, erilaisia aikatauluja ja kirjoitustapoja ilman vankkaa toimituskokemusta.

Juuri nyt elän sikäli poikkeuksellisessa tilanteessa, että osallistun julkaisutoimintaan lähinnä vai kirjoittajana. Kieltämättä on ihan hauska seurata toimittajien työtä eri kokoomateoksissa Kirjoittajan näkökulmasta. Epäilemättä ennen pitkää jokin uusi kirjaprojekti kuitenkin käynnistyy.

On nimittäin hyvä tietää, että on olemassa jotain, josta pitää. Että ainakin jokin osa-alue työssäni on jotain, johon suhtaudun intohimoisesti, lähes nälkäisesti. Kirjojen toimittaminen ja epäilemättä tulevaisuudessa myös ihan itse kirjojen kirjoittaminen tulee olemaan osa elämääni varmasti vielä pitkään. Olen sanonut kustannustoimittajalleni, että vielä minä sen teen, teen oman tietokirjan (väitöskirjan lisäksi siis), ja minulla on tapana pitää lupaukseni. Välillä myös pohdin, voisinko elättää itseni kustannustoimittajana. En tiedä, onko kiristyvässä kustannusmaailmassa minulle täysipäiväistä sijaa, mutta ainakin tutkijuuteni rakentuu vahvasti tiedetoimittamisen ja oman kirjoitustyön tasapainoon. Lukeminen, kirjoittaminen ja luetusta keskusteleminen saavat edelleen sukat pyörimään minun jaloissani, joskin muitakin asioita listaan on tänä päivänä tullut, kuten kukkapenkin kuokkiminen.

 

Eilen oli ehkä kivoin päivä pitkään aikaan. Osallistuin ystäväni kanssa kansalaisopiston kynttiläkurssille. Olen joskus pikkutyttönä tehnyt 4H-kerhossa kynttilöitä kastamalla, mutta siitä oli melko etäiset mielikuvat. Nyt olimme koko päivän Vaajakoskella opiston taideluokassa ja teimme jotain konkreettista käsillämme. Tuntui hyvältä oppia uutta, tehdä jotain itselle mieluista ja suoraan käyttöön tulevaa ja olla ajattelematta töitä koko päivän.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Ryhmässä oli myös kiva henki. Mukana oli aloittelijoiden joukossa myös kokeneita kynttilöiden tekijöitä, jotka ystävällisesti ja kivasti neuvoivat aloittelijoita alkuun. Kurssin opettajalla Hannele Torniaisella oli tilanne hallussaan – pidettyjä kursseja on selvästikin useita takana niin, että hän tiesi miten homman saa käyntiin, sujumaan päivän läpi ja lopuksi hyvin pakettiin.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitää kevään väreissä.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitä kevään heleissä väreissä.

Tein erilaisiin muotteihin sekä valkoisia että värillisiä kynttilöitä. Myös kastamista kokeilin, ja pitkät valkoiset kynttilät ovat todella kauniit. Jos suinkin mahdollista, aion mennä syksyllä samalle kurssille uudestaan. Silloin tehtaillaan kynttilöitä joulun väreissä, ja niistä saisi ihania lahjoja.

Tänään harrastusviikonloppu jatkui kirjamessuilla. Jyväskylän kirjamessut järjestettiin nyt välivuoden jälkeen. Pienethän ne ovat syksyn suuriin etelämpänä järjestettäviin kirjamessuihin verrattuna, mutta kiva silti, että kirja-alan väki jaksoi ne taas järjestää. Kävin kuuntelemassa pari haastattelua, kiertelin kojujen väleissä ja tein hieman ostoksiakin.

Viime aikoina kirjoittaminen on takunnut kovasti, mikä on näkynyt täällä blogissakin hidastuneena päivitystahtina. Tällä hetkellä työssäni on vaihe, jossa minun ei paljonkaan tarvitse kirjoittaa. Ne työhön liittyvät tekstit, mitä tämän vuoden puolella olen kirjoittanut, ovat syntyneet aikamoisella hiellä. Tiedän kuitenkin, että kirjoittaminen on minulle luontevin viestintämuoto, ja onnellisimmillani olen ollut kirjoittaessani (silloin kun se sujuu). Tänään kirjamessuilla se kaikki tuntui äkisti varmalta ja hetken mielijohteesta kävin vielä ennen sanomassa sen kaiken ääneen aiemmin yhteistyökumppanina toimineelle kustannustoimittajalle. Tai en minä kaikkea sanonut, sen haaveeni vain: Että vielä minä kirjoitan kirjan. Että juuri nyt ei ole siihen mahdollisuutta, mutta kyllä minä vielä sen teen. Ideakin on vain hämärä ajatus, mutta motivaatio ainakin on paikallaan, minä haluan kirjoittaa kirjan. Kustannustoimittajani hymyili ja totesi, että hyvä, palaamme siis asiaan.

Messuilta kävelin purevassa viimassa kaupungin läpi työhuoneelle. Tarkoitus oli edistää menetelmäartikkelia, jonka deadline oli jo tammikuussa. Olen saanut siihen kirjan toimittajilta enemmän lisäaikaa kuin voi kohtuudella odottaa, mutta teksti on jumiutunut monta kertaa. Ilman kirjoitusinspiraatiota sen tekeminen on ollut työlästä, eikä artikkelissa oikein ole ollut juonta tai järkeä. Pyörin tänään iltapäivällä työtuolillani tavalliseen tapaan tehden kaikkea muuta kuin työtä. Mutta sitten tapahtui jokin liikahdus työ-aika -jatkumolla, ja yhtäkkiä tajusin, että kello on puoli viisi, ja artikkelini on edistynyt aimo harppauksen. Yhtäkkiä tiesin, miten saan sen koottua pakettiin ja mitä siitä vielä puuttuu. Tuntui kuin jokin kirjoittamisen lukko olisi hävinnyt, ja se tuntui helpolta taas.

Eihän se sitä ole; tieteellisen kirjoittamisen sanominen helpoksi olisi lukijalle – ja itselle – valehtelua. Mutta ainakaan en ole enää jumissa sen kirjoituslukon takana, joka tämän menetelmäartikkelin kanssa esti kaiken luovuuden. Oli jo aikakin, sillä viikon kuluttua se saisi olla jo valmis, eikä ensi viikolla ole kovin montaa iltaa* aikaa työpöydän ääressä istumiseen.

En tiedä, tarkoittaako kirjoittamisen ilon ainakin hetkellinen palaaminen myös sitä, että blogin päivitystahti vähitellen palaisi ennalleen. Toivotaan niin, sillä tämä blogi on minulle tärkeä monin eri tavoin, eikä vähiten juuri kirjoittamisen ilon vuoksi.

Juuri nyt ulkona sataa lunta, mutta siitä huolimatta toivon aurinkoisia kevätpäiviä kaikille!

* Puhun illoista, koska tämän menetelmäartikkelin kirjoittaminen ei kuulu tämän hetkiseen varsinaiseen leipätyöhöni, joten olen tehnyt sitä iltaisin ja viikonloppuisin.

Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan lähetti minulle ihanan kannustavan tunnustuksen. Kiitos siitä ja kauniista sanoistasi!

Mieltä todella lämmittää, että lukijat (vieläpä Jaanan kaltaiset hienot kirjoittajat) jaksavat yhtä lukea blogia, vaikka se on muuttunut tänä syksynä. Kirjoitan aiempaa vähemmän työstäni, ihan vain koska en oikein saa kirjoittaa siitä kovin paljon. Lisäksi olen ollut niin kiireinen, että blogille on jäänyt selvästi aiempaa vähemmän aikaa. Postaustahdin harveneminen näkyy suoraan lukijatilastoissa. Sitä kiitollisempi olen niille, jotka jaksavat seurata, vaikka minä en juuri nyt pysty antamaan kovin paljon seurattavaa.

Sinä inspiroit minua -palkinto on kiertänyt blogeissa jo jonkin aikaa. On vaikea miettiä, kenelle sen haluaisin lähettää edelleen, sillä inspiroivia blogeja on monia, ja useimmat ovat jo palkintonsa saaneet. Siinä missä oma kirjoittaminen on vähentynyt tänä syksynä, myös blogien seuraaminen on jäänyt vähemmälle. Jaanan blogi on ilman muuta kuitenkin yksi niistä, joita luen ja joka inspiroi sekä kirjoillaan että valokuvillaan. Muita kestosuosikkejani ovat esimerkiksi Suketuksen blogi Eniten minua kiinnostaa tieMarian Sinisen linnan kirjasto sekä Leena Lumen elämää hehkuva blogi – kirjablogeja kaikki nämäkin. Muista blogigenreistä erityistä inspiraatiota saan tuttujen blogeista. Elinan Sataman valot saa minut aina hyvälle tuulelle, ja Turun Tildaa luen, koska olemme ystäviä ja blogien kautta vaihdamme myös toistemme kuulumisia. Kaksi jälkimmäistä nostan nyt erityisesti esiin, sillä ainakin mainitsemani kirjablogit ovat jo inspiraatiopalkinnon saaneet, tosin en ole varma ovatko Elina ja Tildakin jo omansa pokanneet.

Lumipyryn keskeltä toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää!

Miten kaikki täydellisen ihana voikin niin nopeasti muuttua hankalaksi ja vaikeaksi?

Aiempina vuosina en ole pitänyt kovinkaan pitkiä kesälomia. Tänä vuonna lomailin kolme viikkoa, ja se oli ihanaa. Vähemmän ihanaa sen sijaan on ollut taistella päätä takaisin hartioille ja työasetuksiin. Olen nyt istunut kaksi viikkoa työtuolissani ja lähinnä saanut aikaan uusia tapoja pyöriä siinä.

Paineet elokuulle ovat olleet kovat, sillä syyskuun alussa alkaa uusi työ, ja sitä ennen pitäisi saada tehtyä vaikka mitä, mm. yksi kokonainen vieraskielinen artikkeli ja jokunen lyhyempi teksti. Luulisin loman jälkeen luovuuden olevan huipussaan, mutta kittiä kanssa. Olen taistellut melkoista kirjoitusblokkia vastaan ja tuskastunut omaan riittämättömyyteeni taas monet kerrat. Onneksi pahin on nyt ohitse, minkä huomaa myös siitä, että olen avannut blogin jälleen.

Kirjoitustuskani menee aina samaa rataa. En saa alkuakaan aikaan, tuskannun ja hermostun, epätoivo syvenee – ja kun olen itkuun asti päässyt, lukko yleensä helpottaa. Tekstiä on syntynyt eilen ja tänään parin sivun verran, mikä on hyvä alku. Sääli, että kirjoitusblokkiin meni niin paljon aikaa, sillä juuri aikaa minulta nyt puuttuu. Vastoin suunnitelmiani taidan joutua käymään työhuoneella viikonloppunakin – mutta vain lyhyesti, ja tavoite on, ettei siitä tule tapaa niin kuin viime talvena. Viikonloppuisin ei ole pakko tehdä työtä, jos sitä jo tekee viisi päivää viikossa muutenkin.

Vaikka syksystä on tulossa työntäyteinen (onko muunlaisia syksyjä olemassa?), olen myös onnellinen ja tyytyväinen. Syyskuusta alkaen olen työsuhteessa yliopistoon, en siis apurahatutkija, mikä on mukavaa ja tuo mukanaan kivoja asioita. Oppiaineessamme on uusi professori ja muutenkin hyvää pöhinää, ja on ihanaa olla osa sitä joukkoa. Ja minulla siis on uusi työ! Siitä en ole puhua pukahtanut täällä vielä mitään, mutta kyseessä on sen verran tärkeä ja iso juttu, että kirjoitan ihan erikseen kun sopiva aika koittaa.

Sääli, että kirjoitusblokin aikana myös blogi jäi heitteille. Heinäkuussa tuli myös luettua enemmän kuin tavallisesti, ja hyvä lukutahti jumahti sekin, kun yllättäen Umberto Econ Ruusun nimi osoittautui minulle melko kovaksi palaksi. Luen sitä parhaillaan lukupiirin tapaamista varten, enkä anna periksi, sillä onhan sen pakko muuttua kiinnostavammaksi jossain kohdin – ei kai se muuten olisi niin klassikko? Noh, ainakin ajattelen Sean Connerya monin paikoin lukiessani, ilo se on sekin. Ruusun nimen kanssa on tullut vietettyä jo aika pitkään ja kaikki muu lukeminen on jäänyt sen tieltä. Elokuun kirjasaldosta saattaa siis tulla lyhyttäkin lyhyempi…

Seuraava sivu »