liikunnallista


Viime kesänä kirjoitin hiukan varovaiseen sävyyn hankkineeni kuntosalin jäsenyyden. Asiaa nyt jo kymmenisen kuukautta pureskelleena lienee aika kirjoittaa tästä aika isosta elämänmuutoksesta lisää.

Olen ollut yläasteen kokemusten jälkeen tosi kuntosalivastainen, suorastaan asenteellinen. Siskoni yritti joskus houkutella minua mukaansa, mutta olin paikanpäällä niin vastahankainen kuin vain voi olla. Mutta kas, mitäpä tapahtui? Elämääni tuli ihminen, jonka kanssa negatiivisuuteni katosi, ja olin valmis kokeilemaan. Puoliso treenaa ihan työnsäkin vuoksi säännöllisesti, ja pyysi minua mukaansa jotta hänenkin olisi kivempi mennä. Kävin aluksi hänen mukanaan salilla vain cardiolaitteilla: tykkäsin etenkin crosstrainerista, mutta myös soutulaite ja kuntopyörä olivat käytössä. Ja sitten viime kesänä, kun kuntosalin tuoksu ja tunnelma alkoivat tulla tutuksi, aloin kokeilla myös muita laitteita.

Ostimme salijäsenyydet Fitness24Seven -ketjuun erittäin käytännöllisistä syistä. Elämämme on hajaantunut usealle paikkakunnalle, ja F24S oli ainoa kuntosaliketju, jolla on toimipisteet sekä Jyväskylässä, Mikkelissä että Lappeenrannassa (myös Helsingin yhtä toimipistettä olen kokeillut). Edullinen hinta sekä kuukausijäsenyys ilman pitkää sitoutumista (koska emme viime kesänä tienneet, milloin muutto olisi tulossa) olivat myös tärkeitä.

Syksyn treenasin ihan itsekseni. Hain inspiraatiota treeneihin seuraamalla muita, etsimällä tietoa netistä ja lehdistä, ja kyselemällä kavereilta. Motivaationi lähde oli puolison lisäksi lähestyvä kilpirauhasen poistoleikkaus. Leikkauksen jälkeen monilla potilailla paino nousee nopeasti, ja niistä kiloista on hyvin vaikea päästä eroon. Ajattelin, että jos olen paremmassa kunnossa (lue: enemmän lihasmassaa läskin sijaan) leikkaukseen mennessäni, siitä toipuminen on ehkä nopeampaa ja lihominen pysyy hallinnassa helpommin.

Lokakuussa kävin juttelemassa F24S:n personal trainerin kanssa mahdollisesta asiakkuudesta. Teimme kehonkoostumusmittauksen ja juttelimme minulle sopivasta treeniohjelmasta. Lupasin palata asiaan leikkauksen jälkeen, mutta meni tammikuuhun asti, ennen kuin olin riittävän hyvässä kunnossa lähteäkseni salille.

Teimme sopimuksen 12+1 PT:n ohjauskerrasta, ja sattumalta voitin arvonnassa vielä yhden bonuskerran. Se on pitkä aika treenata ohjauksessa, eikä todellakaan ollut ilmaista. Mutta se on ollut jokaisen euron arvoista, ja epäilemättä parhaiten sijoittamaani rahaa ikinä. Olen oppinut tekemään liikkeitä oikein, vaatimaan itseltäni paljon ja vielä vähän lisää, ja toimimaan salilla rohkeasti ja itsenäisesti, aiemman arkuuteni unohtaen.

Personal trainerini Elli Kirijatshenko on mainio pakkaus. Minun on hyvin vaikea antaa periksi kun joku on vieressä vahtimassa, joten Elli saa minusta irti huomattavasti enemmän kuin yksin treenatessa saan. Elli on osoittanut monta kertaa, että pystyn vaikka mihin jos vain yritän – ja että yrittäminen kannattaa. Hän nauraa jos vingun, mutta tosipaikan kohdalla kyllä antaa myöten. Matematiikassa Elli on aika huono: toisinaan hän sanoo vieressä ”Kaksi vielä” ja laskee sen jälkeen neljään… Pakettiini kuului myös ruokavalion tsekkausta, ja sain Elliltä ruokatapojen parantamiseen hyviä, konkreettisia apuja – jotka tosin ovat huomattavasti vaikeampia toteuttaa liikkuvassa elämäntavassa kuin luulisi.

Pitkä asiakassuhde on lisännyt välittömyyttä ja olemme jutelleet monenlaisia juttuja. Kuten kunnon PT ainakin, Elli kysyy aina ensimmäisenä mitä minulle kuuluu. Kesti hetken ennen kuin tajusin miksi hän kysyy: ei small talkin vuoksi vaan tietääkseen, millä mielialalla olen ja miten voin, jotta hän tietää miten päivän treeni vedetään.

Ennen ensimmäistä tapaamista mietin, miten ottaa diabetekseni esiin PT:n kanssa. Pohdin asiaa oikeastaan Nellin viimekesäisen blogipostauksen luettuani. Kerroinkin jo ensitapaamisessa Ellille, että minulla on ykköstyypin diabetes, ja se voi joskus vaikuttaa treenaamiseen. Hoidan sen silti itse, eikä hänen tarvitse välittää asiasta muuten kuin vain olemalla tietoinen.

Ja niinhän se meni. Kerran olin treenin lopussa lähes hypoilla (ihme kyllä) ja se vähän vaikutti suoritustasoon, ja kerran sain hypon 10 minuuttia ennen treenin alkua. Silloin oli pakko jättää treeni väliin, en vain pystynyt. Onneksi Elli vaihtoi lennossa ohjelmaksi ruokapäiväkirjan purkua ja siitä keskustelua, jolloin nieleskelty pettymysitkuni oman sairauteni edessä muuttui sekin hymyksi: kaikki meni ihan hyvin.

Parasta kuntosalitreenaamisessa oli se hetki, kun tajusin tuloksia syntyvän. Kun yhtäkkiä huomasin, että reisilihas nousee näkyviin, tai että jaksan työntää jalkaprässillä 100 kiloa. Joitakin kuukausia PT-treenin aloittamisen jälkeen kehonkoostumusmittaus osoitti selkeitä muutoksia sisäelinrasvan määrässä ja lihasten kasvussa, joten vaikka paino ei ole laskenut yhtään, olen silti selkeästi terveempi, mikä on tietenkin tärkeämpää. Treenaaminen on opettanut minut myös tuntemaan lihakseni paremmin. Ryhtini on parempi, ja tunnen kehon liikkeet ja lihasten voiman myös istuessani tai kävellessäni. Toisin sanoen tunnen itseni aiempaa paremmin.

Kesti aikansa, ennen kuin kehoni alkoi tuottaa liikunnan jälkeen mielihyvähormoneja, mutta nyt se toimii niin. Salitreenin jälkeen olen aina väsynyt, mutta hymy on leveä. Treenistä tulee enemmän mielihyvää kuin olisin koskaan voinut kuvitella mahdolliseksi omalla kohdallani. Kivaa on myös se, että salilla käyminen on yhteinen harrastus puolison kanssa – onpahan joku jolle tästä kaikesta jutella.

Nyt yhteisiä treenikertoja Ellin kanssa on jäljellä enää yksi. Jatkuvan reissamiseni vuoksi ne ovat venyneet näinkin pitkälle, sillä säännöllisellä 2 x viikossa tahdillahan PT-jakso olisi jo aikoja ollut ohitse. Kiva silti, että näin on, sillä Ellin tapaaminen motivoi aina minua lisää, ja opin joka kerta uutta. Minulla on nyt kaksi eri ohjelmaa, joiden kanssa pärjään pitkään. Toinen on nimeltään maastaveto-ohjelma ja toinen kyykkyohjelma, mutta molemmat sisältävät koko kropan treenin isoja lihaksia painottaen (siitä nuo nimet). Ehkä ensi syksynä voisin ostaa taas muutaman tapaamiskerran ja saada vähän vaihtelua näihin ohjelmiin, mutta missä ja millaisen pt:n kanssa se on mahdollista, jää nähtäväksi.

P.S. Tekstiiliurheilija kun olen, on myös treenivaatteilla väliä. Paitoja olen ostanut kaupasta(kin), mutta treenitrikoot olen hankkinut uutena tai vähän käytettynä Vähänkäytetty.fi:stä. Vaatteilla on väliä, ja olen huomannut että oikeilla vaatteilla treeni on parempi kuin vanhoilla räteillä urheillessa.

Mainokset

Kuten nyt epäilemättä kaikille lukijoille on käynyt selväksi, menin kesälomalla naimisiin. Juhlimme häitä perusteellisesti ja monipuolisesti. Valmisteluineen ja toipumisineen loma kuluikin melkolailla häätunnelmissa.

Mutta kyllä me muutakin teimme, esimerkiksi kävimme Mikkelin asuntomessuilla. Teimme paljon hyvää ruokaa, söimme hyviä ravintolaruokia ja vietimme aikaa ystävien kanssa. Yksi mökkikyläilykin mahtui lomapäiviin.

Uskomattomin juttu on se, että loman aikana minä hankin kuntosalijäsenyyden. Vieläkin olen asiasta hiukan yllättynyt ja hämmentynyt, sillä olen yläasteelta asti ollut hyvin kuntosalivastainen, eikä asenteeni ole osoittanut taipumisen merkkejä. Mutta yhtäkkiä minulla on kuukausikortti, ja yhtäkkiä minä nautin salilla treenaamisesta. Asia on niin iso, että kunhan pureskelen juttua vielä vähän aikaa, kirjoitan siitä blogiin ihan erikseen.

Eilen palasin työhuoneelle. Lomaan sisältyi elämää vankasti, perusteellisesti ja lopullisesti muuttanut asia, avioliitto. Valmistelin juhlia noin vuoden verran, mutta ei kyse ollut vain siitä että juhlat on nyt juhlittu. Avioliitto on iso juttu, ainakin minulle.

Tästä lähes kuntosalijäsenyyden veroisesta muutoksesta huolimatta tuntui eilen tosi hyvältä palata töihin. Ei niin ettenkö olisi vielä mielelläni jatkanut lomaa! Mutta tästä isosta elämänmuutoksesta huolimatta tuntui ihanan tutulta palata työhuoneelle, jossa mikään ei ollut muuttunut. Tätä entisellä pysymisen tunnetta auttaa se, etten vaihtanut sukunimeä avioliiton myötä. Näin ollen ei tarvitse alkaa säätää kirjastokorttien, sähköpostiosoitteen tai nimikylttien kanssa. Ainoa ulkoinen muutos on se, että aiemman yhden renkaan sijasta vasemmassa nimettömässäni on nyt kaksi sormusta.

Jollain tapaa tämä tuttuus tuntuu tosi oikealta. Parisuhteessamme avioliitto on samaan aikaan valtava elämänmuutos, mutta toisaalta se ei muuttanut yhtään mitään. Arki ei muutu sen hohdokkaammaksi tai vaikeammaksi häiden myötä. Olemme edelleen me kaksi, mutta nyt vain vielä julkisemmin sitoutuneita toisiimme. Silti edelleen pitää tyhjentää roskapussi ja imuroida viikonloppuna, ja asumme edelleen arkisin paljon erillään kummankin työpaikkojen sijoittelun vuoksi. Ja näinhän sen kuuluu mennä, happily ever after.

Sama töissä: vaikka loma oli ihana ja muutti kaiken, työ on silti ennallaan. Loma antoi energiaa ja voimia, ja katson syksyn työmäärää melko valoisasti ja omiin voimiini luottavana.

On mahdollista, että tästä tulee ensimmäinen syksy lähes kymmeneen vuoteen, jolloin en meinaa kuolla väsymykseen, itke iltaisin tai öisin huonouttani tai vajoa aina aiempaa syksyä syvemmälle riittämättömyyden suohon. Voi olla, että tästä tulee hyvä syksy. Ja se johtuu pääosin siitä, että tänä syksynä en ole pakotettu hakemaan uutta rahoitusta. Minulla on tutkimusrahoitus pitkälle eteenpäin, joten voin keskittyä siihen.

Että sikäli kaikki on kuitenkin toisin kuin pitkään aikaan.

Viime aikoina olen kirjoittanut sairauksistani blogiin aika surkeana ja ikävässä sävyssä. Välillä olisi hyvä muistuttaa, että pitkäaikaissairauksiin kuuluu myös hyviä juttuja. Itse sairaus ei tietenkään ole hyvä ja antaisin mitä vain ollakseni terve, mutta ei tämä arki pelkästään itkuista selviytymistaistelua ole. Ennen kaikkea itseni vuoksi, mutta myös tätä blogia lukevien käsityksen laajentamiseksi yritän jatkossa muistaa kirjoittaa enemmän myös etenkin diabetekseen liittyvistä hyvistä asioista.

Yksi sellainen kiva juttu oli ohjelmassani pari viikkoa sitten, kun osallistuin laajaan diabetestutkimukseen nimeltä FinnDiane. Kuulin tutkimuksesta ykköstyyppiläisten keskusteluryhmän kautta ja laitoin sähköpostia tutkimushankkeelle. Sieltä soitettiin melko nopeasti ja sovimme ajan, jolloin vierailin Meilahdessa tutkittavana.

FinnDiane on jo 1990-luvulta asti käynnissä ollut pitkän ajan seurantatutkimus, jossa selvitetään diabeetikoiden lisäsairauksia synnyn mekanismeja kuten ympäristötekijöitä, elämäntapoja ja geenien vaikutusta. Selkokielistä(kin) lisätietoa tutkimuksesta löytyy hankkeen verkkosivuilta. Suomessa diabeteksen tutkimus todella on hyvin edistynyttä ja sitä tehdään paljon, koska ykköstyyppi on meillä yleisempää kuin muualla. Sen syytä ei vieläkään tiedetä.

Oli todella kiinnostavaa olla tällä kertaa tutkittavan roolissa tutkijan sijaan. Toki lääketieteellinen tutkimus on ihan eri juttu kuin minun edustamani ihmistieteiden alalla, mutta luin kyllä mielenkiinnolla esimerkiksi minulle etukäteen lähetetyn tiedotteen ja allekirjoitettavat suostumuslomakkeet. Perusasiat tutkimusetiikasta nimittäin ovat samoja, oli tieteenala mikä tahansa. Lääketieteessä tutkimusetiikka on luonnollisesti hyvin tiukkaa ja tarkkaa.

Itse osallistuminen oli helppoa. Täytin etukäteen lomakkeelle tiedot lähisuvun sairauksista ja tietenkin omat terveystietoni. Käytännössä hieman vaivaa vaati yhden vuorokauden virtsan kerääminen, mutta sitäkin varten sain astian ja hyvät ohjeet. Lähinnä huvitti viedä sitä saavia aamubussissa Meilahteen: ettepä tiedäkään mitä minulla on laukussani.

Tutkimushuoneeseen päästyäni käytiin ensin paperit läpi hyvin miellyttävän ja kohteliaan tutkijan kanssa. Verenpainemittauksen ja verikokeiden ottamisen jälkeen minun tehtäväni oli vain maata sängyllä viltin alla ja antaa tutkijan tehdä työnsä.

finndiane1

Peitto oli tarpeeseen, kun minua paleli kilpparin vajaatoiminnan takia herkästi.

Minusta mitattiin vaikka mitä, ja sain tietenkin kaikki tiedot itsellenikin. Suonten pituudet mitattiin ja tutkija laski sydämen pumppauksen nopeuden – tai jotain, en muista termiä enää. Tulos kuitenkin oli, että sydämeni pumppaa verta kaulasta lonkkaan n. 6,7 metriä sekunnissa ja kaulasta ranteeseen noin 6,3 metriä sekunnissa. En tiedä mitä tällä tiedolla teen, mutta onhan se kiinnostavaa! Kaulan laskimot (ehkä) ultrattiin ja seinämien paksuus mitattiin. Kaikki nämä arvot olivat minulla ihan terveitä ja hyviä.

finndiane2

Näitä kukkakuvia huoneen katossa tuijottelin ajankulukseni.

Toisessa tutkimushuoneessa minulle tehtiin kehonkoostumusmittaus, luuntiheysmittaus ja silmänpohjienkuvaus. Osteoporoosia minulla ei ole, mutta kehonkoostumus on turhan rasvapitoinen. Se ei tietysti ollut yllätys, kun en ole ollut kovin liikunnallinen vaan pikemminkin runsasruokainen ihminen, mutta onhan se hiukan eri asia saada faktat paperilla itselle.

Kaikenkaikkiaan tutkimukseen oli kehotettu varaamaan noin kolme tuntia, mutta minä pääsin lähtemään jo runsaan kahden tunnin kuluttua, koska homma oli sujunut niin vikkelästi. Minun pitää vielä lähettää muutama putkilo virtsanäytettä, ja homma oli siinä. Todella helppo tapa antaa panos maailman huippututkimukselle!

FinnDianesta  kutsutaan seurantakäynnille ilmeisesti viiden vuoden kuluttua. Tuo kehonkoostumuksen mittaus oli kuitenkin niin tavattoman mielenkiintoista, että olisi hauskaa päästä tekemään sellainen esimerkiksi puolen vuoden välein, tai edes kerran vuodessa. Hyödyllistä se olisi etenkin silloin, jos muuttaisin elämäntavoissani jotain. Vuoden alussa hyvin alkanut liikunnan lisääminen voisi esimerkiksi vaikuttaa rasvaprosenttiin, ja muutos toimisi erittäin suurena motivaattorina jatkaa liikuntaa tai muuttaa sen sisältöjä paremmin juuri minun terveyttäni edistäväksi.

Juuri nyt en pysty paljoa liikkumaan, mutta ehkä sitten kun saan taas terveys-sairaus -puntarin enemmän terveen puolelle. FinnDianesta saamani tulokset ovat vielä osittain lukematta, kun tietoa tuli niin paljon. Tämä oli ehdottomasti win-win -juttu: sekä tutkijat että tutkittava saivat lisätietoa.

Olen aika paljon kitissyt diabetekseen liittyviä asioita ja vastoinkäymisiä täällä blogissa. Paljon enemmän valitan kuin kerron siihen liittyviä hyviä asioita – ei kun hetkinen, niitä ei ole, joten väkisinkin diabeetekseen liittyvät jutut ovat aika negatiivisia. Aika paljon jätän kuitenkin kirjoittamatta. Monta itkupostausta on jäänyt aloittamatta ihan vain siksi, että en halua valittaa julkisesti liikaa.

Mutta tänään taas  ei jaksaisi. Niin että pahoittelut, tämä on taas tätä ykköstyypin kitinää.

Olen lisännyt vähän (aika paljon) liikuntaa elämääni alkuvuoden aikana. Kun nollatasosta lähdetään, on pari-kolmekin liikuntakertaa viikossa jo paljon. Välillä Useimmiten liikunnat sujuvat ihan hyvin verensokerien kanssa, vaikka koskaan sitä ei voi jättää huomioimatta. Esimerkiksi ennen hiihtolenkkiä tankkaan hiilareita, jolloin sokerit lähtevät nousuun ja alkuvaihe hiihtolenkistä tuntuu aika kurjalta koska sokerit ovat korkealla. Sitten liikunta tasoittaa tilanteen. Kevyt  liikunta laskee sokereita, hikiliikunta laskee vähän mutta toisinaan myös nostaa lukemaa. Ja ei, siihen ei ole sääntöä, joka reissu menee vähän eri tavalla.

Yleensä kuitenkin liikunta sujuu ihan ookoosti. Nyt kuitenkin kahden päivän sisällä diabetekseni on sotkenut täysin liikuntasuunnitelmani. Suututtaa, harmittaa, ärsyttää. Nyt jos joku tulisi sanomaan, että ykköstyypin diabeteksen kanssa voi elää ihan normaalia elämää, niin alkaisin varmaan kirkua raivosta. Seuraavassa seikkaperäiset raportit näistä liikuntayritelmistäni.

Sunnuntaina lähdin kävelylenkille tavoitteena kävellä kauniissa talvisessa säässä ainakin puolentoista tunnin lenkki Saimaan rantoja ja Rakuunanmäkeä kiertäen. Lähtiessä verensokeri oli jotain vähän yli 9, mikä on riittävän tai liiankin korkea liikuntaan. Reilun puolen tunnin kohdalla mittasin (minulla oli silloin käsivarressa Free Style Libre -sensori, joten mittaaminen oli superhelppoa samalla kun kävelin) sokerit: 3,9. Hmph. Otin taskusta resurssipillimehun (20 hhg) ja jatkoin matkaa. Kymmenen minuutin kuluttua tarkistin: vs. 3,7. Libre-sensori näyttää aina muutokset hiukan viiveellä, joten mehu ei vain ollut vielä tehonnut. Tajusin kuitenkin, että kotiin on matkaa eikä minulla ole rahaa mukana, että saisin jostain lisää sokeria. Löysin onneksi toppatakin taskusta Siripiri-glugoosikarkkeja. Söin niitä 7 kpl, yhteensä n. 15 g hiilareita. Siripirit yleensä vähän oksettavat minua, joten laskin joka palan enkä syönyt yhtään enempää kuin oli pakko.

Tunnin käveltyäni verensokeri oli 4,0, hiilareita tankattu 35 grammaa. Siinä vaiheessa askel alkoi painaa ja aloin miettiä, että pitäisi ehkä mennä kotiin. Tiesin onneksi missä olin ja löysin suoran reitin takaisin. Ensimmäistä kertaa oikeasti punnitsin, että minun pitää soittaa puoliso hakemaan minut, etten jaksa kotiin asti. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi. Avun pyytäminen ei ole minulle helppoa, joten kiukulla kävelin kotiin asti. Vielä kotiovella sokerit olivat 4,1. Ihan hyvä etten jatkanut koko suunniteltua reittiä, vaikka tuntuikin pahalta antaa periksi.

Tänään olin taas kotona, ja lähdin töistä tultuani läheiselle kuntosalille tavoitteena polkea 35 minuuttia kuntopyörää. Kotona verensokeri oli 8,1. Söin leivän ja banaanin (n. 40hhg) ja pistin 2,5 yksikköä insuliinia, jotta tankkaus ei aiheuttaisi liian rajua nousua. Vähän aikaa kotona hohhailtuani kävelin kuntosalille, ja pukuhuoneessa mittasin vielä tarkistuksen.

img_20170207_191753

Leukani loksahti auki ja tuijotin mittaria epäuskoisena. Miten on mahdollista, että verensokeri näytti alle neljää tankkauksesta huolimatta? Ajattelin että mittarivirhe johtui pakkasesta, ja mittasin uudestaan. Tismalleen sama lukema edelleen. Tuolla lukemalla en voi lähteä urheilemaan.

Join taskussa mukana olleen pillimehun (mikä aiheutti lievää kateutta pukuhuoneessa olleissa lapsissa) ja lähdin silti polkemaan kuntopyörää. Aloitin vaikka tajusin, ettei pillimehu välttämättä riitä alle neljän lukemissa urheiluun. Kassissa oli pieni suklaapatukka, jonka olin jostain syystä napannut mukaan (n. 15 hhg). Poljin kuntopyörää ja mutustin suklaani. Hävetti, sillä en voinut olla miettimättä, miltä kuntopyörä + suklaapatukka -yhdistelmä näytti muiden silmissä. Viidentoista minuutin kohdalla mittasin verensokeriksi 4,0. Kiukutti ja jatkoin vielä, mutta 20 minuutin kohdalla viimein tajusin, että tilanne on vaarallinen. Olin siinä vaiheessa salilla yksin, minulla ei ollut enää hypoeväitä jäljellä, ja kotiin oli kävelymatka pakkasessa. Minun oli pakko nöyrtyä taas sairauteni edessä ja jättää liikunnat sikseen. Olisin voinut jatkaa, mutta en kerta kaikkiaan uskaltanut.

Tätä kirjoittaessa verensokeri on 7,9. Se nousee aina rivakasti käytyään matalalla. Lukeman sahaaminen ylös-alas tekee olon väsyneeksi, samoin kuin matalalla käyminen yleensä tuo uupumuksen mukanaan. Niin ja korkeallakin olen kiukkuinen ja väsynyt. Tasainen verensokeri on paras, tämähän on ihan selvää myös terveille ihmisille.

Tällaisina päivinä olen vihainen ja katkera sairaudelleni, tai sen vuoksi. Haluaisin elää kuten muutkin, haluaisin olla terve ja olla pohtimatta koko ajan, miten erilaiset tilanteet vaikuttavat verensokeriini ja sen kautta mielialaan, jaksamiseen ja terveyteen niin pitkällä kuin lyhyellä aikavälillä. Kitiseminen on turhaa, tiedän sen. Valittaminen ei tuo terveyttä, eikä tämä sairaus lähde minusta vaikka mitä tekisin. En voi muuta kuin jatkaa eteenpäin.

Kävelin lyhyen matkan kuntosalilta kotiin kirkkaiden tähtien ja kuun valossa ja mietin ensin itku kurkussa, sitten taas rakentavammin, että en saa antaa sairaudelleni periksi. Ehkä en voi elää normaalia elämää, mutta en myöskään halua antaa diabetekseni voittaa minua. Minä hallitsen sitä, ei se minua. Ehkä nämä kaksi edellistä liikuntakertaa ovat menneet sairaudelle, mutta ne ovat vain erävoittoja – minä johdan koko ottelua. Silloin olen hävinnyt, jos en edes yritä selvitä ja löytää uusia keinoja arjen juttuihin.

Tänään olen taas istunut ihan riittävästi bussissa.

Kahden tunnin kokousta, yhteensä noin neljän tunnin Helsingissä oleskelua varten istuin vajaat seitsemän tuntia linja-autossa. Tätä tapahtuu aina silloin tällöin, vaikka nykyään ehkä hiukan vähemmän kuin joskus aiemmin. Nykyään osa kokouksista järjestetään jo skypen välityksellä.

Mutta silti: tuntuu kuin tänään ei olisi tehnyt töitä lainkaan, mutta silti olen väsyneempi kuin normaalin työpäivän jälkeen. Selkään koskee; keski-ikäisyyden vääjäämätön lähestyminen tarkoittaa minun tapauksessani myös sitä, että pitkät istumisjaksot kipeyttävät paikkoja.

Tänään mieltä virkisti kuitenkin se, että tiesin kotona odottavan mukavasti lumitöitä. Siinä hommassa jos jossain veri kiertää ja päivän istumiset unohtuvat! Tein aamulla ennen lähtöä jo vähän kolaushommia, mutta illaksi satoi uutta lunta. Kävi kuitenkin niin, etten tälläkään kertaa tehnyt lumitöitä yksin, mutta kyllä puolen tunnin ulkoilu riitti hyvin. Selkään koskee, mutta olen valmis nukkumaan.

Selkä tosin on vähän vähemmän kipeä nykyään, sillä jumppaan muutamana aamuna viikossa Kylli Kukkin ihanan kirjan antamien ohjeiden mukaisesti. Pienikin jumppa auttaa, tai siltä ainakin tuntuu. Seitsemän tunnin bussissa istumista nekään tosin eivät voi poistaa.

Onneksi tänään oli kiva kokous, jossa kuultiin hyviä uutisia, tapasin uusia ja vanhoja tuttuja ja suunniteltiin tulevia näytön paikkoja. Vaikka matka oli pitkä, se kannatti tehdä, sillä ilman verkostoja ja niiden ylläpitämistä tutkijuudesta katoaisi nopeasti pohja.

Eilen riemuitsin siitä, että pääsin korkkaamaan hiihtokauden ensimmäiset 6 kilometriä. Toiveissa on, etteivät ne jää kauden viimeisiksi. Tuli kuitenkin mieleen kertoa myös, mitä muuta päivään liittyi. Puhun nyt tietenkin verensokereista ja diabeteksesta.

Olen taas päättänyt pitää hiukan aiempaa tarkemmin huolta verensokereistani, joten mittaan sokereita tiuhaan ja pidän päiväkirjaa ainakin joinakin päivinä viikossa. Siksi minulla on hyvinkin dataa eilisen kulusta. Päivä meni näin:

Klo 8:10 verensokeri (jatkossa vs.) 6,6. Pitkävaikutteisen insuliinin aamuannos 1,5 yksikköä, ateriainsuliinia 8,0 yksikköä.

15 minuutin aamujumppa ja muita aamutoimia.

Klo 9:00 aamupala (puuroa, mehua, sämpylä), noin 60 grammaa hiilihydraatteja (hhg).

Klo 10:40 vs. 10,0. Se on liikaa, ei saisi olla noin korkea, kun ateriasta on jo puolitoista tuntia. Kymmenen hujakoissa oleva sokeri tuntuu kropassa ja mielessä väsymyksenä ja kärttyisyytenä, eräänlaisena velttoutena ja haluttomuutena. Vähän enemmän, niin nukahdan pystyyn.

Klo 11:30-12:15 hiihtämässä.

Klo 12:20 vs. 3,9 –> lasi mehua (20 hhg). Kädet tärisi ja olo oli huono, mutta olin kuitenkin toimintakykyinen. 3,9 on hitusen liian matala, mutta ei vielä koomaa aiheuttava lukema.

Klo 13:00 lounas (juurespihvejä, riisi-ohraa, turkkilaista jugua, maitoa), noin 100 hhg. Ateriainsuliinia 10 yksikköä.

Klo 14:15 vs. 8,1.

Noin klo 15 iso mukillinen kahvia (maidolla).

Klo 16:45 vs. 8,9 (whaaat?!!! miksi se nyt nousi??), välipalaksi klementiini, ateriainsuliinia korjaavassa tarkoituksessa 2 yksikköä.

Klo 18:30 vs. 5,7, ateriainsuliinia 7 yksikköä, päivällinen (salaattia, leipää, yksi juurespihvi), 50 hhg.

Klo 20:00 vs. 6,6. Pitkävaikutteinen insuliini ilta-annos 1,0 yksikköä.

Klo 21:15 2 karkkia, pari mukia teetä.

Klo 22:15 vs. 7,6.

Mikä meni hyvin?

  • Sain iltapäivällä sokerit korjattua 2 lisäyksiköllä ateria- eli pikainsuliinia.
  • Liikunta toi korkeat sokerit alas tehokkaasti.
  • Jaksoin mitata useammin kuin yleensä. Usein mittaamisella on selkeä yhteys verensokeriarvojen tasaisuuteen ja parempaan pitkäaikaissokerin arvoon. Siksi mittausliuskojen määrää/ykköstyyppiläinen ei saisi rajoittaa, kuten tällä hetkellä paikoin tehdään.

Mikä meni väärin?

  • Laskin liian vähän hiilareita aamupalalle, enkä pistänyt tarpeeksi ateriainsuliinia.
  • En muistanut vähentää aamun pitkävaikutteisen insuliinin annosta, vaikka tiesin meneväni hiihtämään. Pienempi annos olisi voinut auttaa siihen, ettei kotiin tullessa olisi ollut matala lukema.
  • En tankannut ennen hiihtämään lähtöä, koska olin muka juuri äsken mitannut korkean lukeman, 10,0. Todellisuudessa mittaus oli melkein tuntia aiemmin, ja olisi ehdottomasti pitänyt syödä vähän ennen lähtöä, koska verensokerini usein romahtaa juuri ennen lounasta ilman liikuntaakin.
  • Hiihtolenkillä taskussa oli vain yksi täytelaku. Se oli ehkä vähän liian pieni hypoeväs. Pillimehu olisi parempi, vaikka onkin hankalampi taskussa kannettava. Mutta ehkä sen kuitenkin kantaa, jos ilman sitä vaarana on tuupertua yksin ladulle.

Päivän aikana sokerit liikkuivat siis 3,9 ja 10,0 välillä. Edestakaisuus on väsyttävää sekin. Parasta olisi, jos verensokeri olisi tasainen – tämä tietenkin koskee myös niitä, joiden haima toimii normaalisti. Mutta kun se ei ole niin helppoa, kuten edeltä voit lukea. Jos haluat, voit lukea vaikkapa Sokeriseuranta-blogista, mitkä eri tilanteet aiheuttavat ykköstyypin diabeetikolle tarpeen mitata verensokeri. Myös deeblogista löytyy hyvä kuvaus siitä, millaista ykköstyyppiläisen arki on.

Minä mittasin  verensokerini tänään kahdeksan kertaa. En ole tässä kovin hyvä: en osaa laskea hiilareita oikein tai gramman tarkkuudella, enkä arvioida rasvan ja proteiinien vaikutusta verensokeriin aterioissa, saatika sitten liikunnan tai kuukautiskierron aiheuttamia muutoksia. Välillä (aika usein) tätä ei vain jaksaisi, mutta minkäs teet, vapaapäiviä ei ole. Eräs 15-vuotias diabeetikko kirjoitti blogiinsa, kuinka hän oli pyytänyt kaveriaan (jästiä, hehheh) kokeilemaan hiilareitten laskemista edes päivän verran.

En tarkoita valittaa, mutta… Tai no, valitanhan minä. Yritän sanoa, että ihana hiihtolenkkini oli kyllä aivan ihana, mutta kuten useimmissa blogikirjoituksissa, se kertoi vain osan totuudesta. Elämässäni hiihtolenkki ei ole koskaan pelkkä hiihtolenkki, se on samaan aikaan verensokerin hallintaa ja jos jonkinmoista säätämistä vaativa suoritus.

Moneen muuhun diabeetikkoon verrattuna minulla kaiken lisäksi menee hyvin, ja sairaus on aika hyvin hallinnassa pysyvä. Ei siis pitäisi valittaa, enkä minä joka päivä, mutta joskus vain on pakko päästää sakkaa suusta ulos. Kiitos että luit tämän, ja anteeksi.

Olen odottanut tätä talvea kovasti. Maalle muuttaminen lisäsi nimittäin mahdollisuuksiani päästä hiihtämään. Kaupungissa asuntoni sijaitsi hankalasti paikassa, josta ladulle pääsi käytännössä vain bussin tai auton avulla. Jonkun kerran kävelin ladulle, mutta etenkin paluumatka ylämäkeen oli hiukan liian raskas suksia kantaen.

Nyt uudesta kodistani on vain ehkä sata metriä lähimmälle ladulle. Se on vain lyhyt, noin 1,2 kilometriä pitkä pururata, joka talvella muuttuu laduksi, mutta tyhjää parempi silti. Kyläkoulun lähistöllä on todennäköisesti toinen latu, mutta en ole vielä käynyt katsomassa sitä. Sinnekään ei ole pitkä matka, ehkä 500 metriä.

Mutta tänään hiihdin tuon pururadan lenkin ympäri viisi kertaa, yhteensä siis 6 kilometriä. Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta olen melko liikunnaton ihminen, joten minulle se on ihan riittävästi.

Ja miten mukavaa hiihtäminen oli! Hiihdin hitaasti, koska en ollut varma jaksamisestani. Viimeisellä kierroksella oli sitten varaa vähän spurtatakin. Ilman lämpötila oli lähellä nollaa, mikä oli pitopohjasuksilleni kai ihan hyvä. Lenkki on soikion muotoinen kierros rinteessä, joten toisessa päässä on pieni nousu, toisessa lasku. Pääsin ylämäen suorin suksin ilman haarakäyntiä, mutta alamäessä suksi kuitenkin luisti kohtalaisesti. Paremminkin olisi siis voinut luistaa, mutta ainakaan ei lipsunut. Moneen vuoteen en ole hiihtänyt kunnolla luistavilla suksilla, joten olen oikeastaan kadottanut sen tunteen, että suksi olisi sujuvan liukas. Viime kertaisiin muistoihin (joskus aikoja sitten) verrattuna suksi kuitenkin toimi hyvin.

Pakkasjakson takia yliarvioin vaatteiden tarpeen (ohuemmallakin talviurheilutakilla olisi pärjännyt, laitoin turhaan sen lämpimämmän), mutta ei se mitään. Jäljistä – tai oikeammin jäljettömyydestä – päätellen olin ladun ensimmäinen käyttäjä, ja sillä hetkellä myös ainoa. Oli mukavaa hiihtää omassa tahdissa. Suksien luistamattomuuskaan ei harmittanut, kun ei ollut ketään kenen sukseen olisin voinut verrata. Yksin hiihtäminen on parasta (kuten olen näemmä todennut jo vuonna 2010).

Tämä kaikkihan on mahdollista vain siksi, että työni mahdollistaa etänä tekemisen. Etätyöpäivänä voin tehdä töitä juuri siihen aikaan, kun itselleni sopii. Aamupäivisin olen yleensä hyvin tehoton kirjoittaja, joten hiihtäminen tai muu ulkoilu on mitä parasta puuhaa. Sitä paremmin kirjoittaminen sitten sujuu iltapäivällä ja illalla.

Vielä toivon, että lunta riittää ja läheiseen kansallispuistoon avataan latu jossain vaiheessa talvea. Sinne haluan lähteä omalle laturetkelleni. Olen tosi iloinen, että pääsin tänään hiihtämään, sillä näyttää siltä että sää muuttuu taas. Huomisesta alkaen sataa räntää, ja koska lunta ei ole ladulla vielä kovin paljon, se saattaa mennä loskasta nopeasti pilalle.

Mutta ainakin hiihtokausi on korkattu onnistuneesti!

Seuraava sivu »