liikunnallista


Viime aikoina olen kirjoittanut sairauksistani blogiin aika surkeana ja ikävässä sävyssä. Välillä olisi hyvä muistuttaa, että pitkäaikaissairauksiin kuuluu myös hyviä juttuja. Itse sairaus ei tietenkään ole hyvä ja antaisin mitä vain ollakseni terve, mutta ei tämä arki pelkästään itkuista selviytymistaistelua ole. Ennen kaikkea itseni vuoksi, mutta myös tätä blogia lukevien käsityksen laajentamiseksi yritän jatkossa muistaa kirjoittaa enemmän myös etenkin diabetekseen liittyvistä hyvistä asioista.

Yksi sellainen kiva juttu oli ohjelmassani pari viikkoa sitten, kun osallistuin laajaan diabetestutkimukseen nimeltä FinnDiane. Kuulin tutkimuksesta ykköstyyppiläisten keskusteluryhmän kautta ja laitoin sähköpostia tutkimushankkeelle. Sieltä soitettiin melko nopeasti ja sovimme ajan, jolloin vierailin Meilahdessa tutkittavana.

FinnDiane on jo 1990-luvulta asti käynnissä ollut pitkän ajan seurantatutkimus, jossa selvitetään diabeetikoiden lisäsairauksia synnyn mekanismeja kuten ympäristötekijöitä, elämäntapoja ja geenien vaikutusta. Selkokielistä(kin) lisätietoa tutkimuksesta löytyy hankkeen verkkosivuilta. Suomessa diabeteksen tutkimus todella on hyvin edistynyttä ja sitä tehdään paljon, koska ykköstyyppi on meillä yleisempää kuin muualla. Sen syytä ei vieläkään tiedetä.

Oli todella kiinnostavaa olla tällä kertaa tutkittavan roolissa tutkijan sijaan. Toki lääketieteellinen tutkimus on ihan eri juttu kuin minun edustamani ihmistieteiden alalla, mutta luin kyllä mielenkiinnolla esimerkiksi minulle etukäteen lähetetyn tiedotteen ja allekirjoitettavat suostumuslomakkeet. Perusasiat tutkimusetiikasta nimittäin ovat samoja, oli tieteenala mikä tahansa. Lääketieteessä tutkimusetiikka on luonnollisesti hyvin tiukkaa ja tarkkaa.

Itse osallistuminen oli helppoa. Täytin etukäteen lomakkeelle tiedot lähisuvun sairauksista ja tietenkin omat terveystietoni. Käytännössä hieman vaivaa vaati yhden vuorokauden virtsan kerääminen, mutta sitäkin varten sain astian ja hyvät ohjeet. Lähinnä huvitti viedä sitä saavia aamubussissa Meilahteen: ettepä tiedäkään mitä minulla on laukussani.

Tutkimushuoneeseen päästyäni käytiin ensin paperit läpi hyvin miellyttävän ja kohteliaan tutkijan kanssa. Verenpainemittauksen ja verikokeiden ottamisen jälkeen minun tehtäväni oli vain maata sängyllä viltin alla ja antaa tutkijan tehdä työnsä.

finndiane1

Peitto oli tarpeeseen, kun minua paleli kilpparin vajaatoiminnan takia herkästi.

Minusta mitattiin vaikka mitä, ja sain tietenkin kaikki tiedot itsellenikin. Suonten pituudet mitattiin ja tutkija laski sydämen pumppauksen nopeuden – tai jotain, en muista termiä enää. Tulos kuitenkin oli, että sydämeni pumppaa verta kaulasta lonkkaan n. 6,7 metriä sekunnissa ja kaulasta ranteeseen noin 6,3 metriä sekunnissa. En tiedä mitä tällä tiedolla teen, mutta onhan se kiinnostavaa! Kaulan laskimot (ehkä) ultrattiin ja seinämien paksuus mitattiin. Kaikki nämä arvot olivat minulla ihan terveitä ja hyviä.

finndiane2

Näitä kukkakuvia huoneen katossa tuijottelin ajankulukseni.

Toisessa tutkimushuoneessa minulle tehtiin kehonkoostumusmittaus, luuntiheysmittaus ja silmänpohjienkuvaus. Osteoporoosia minulla ei ole, mutta kehonkoostumus on turhan rasvapitoinen. Se ei tietysti ollut yllätys, kun en ole ollut kovin liikunnallinen vaan pikemminkin runsasruokainen ihminen, mutta onhan se hiukan eri asia saada faktat paperilla itselle.

Kaikenkaikkiaan tutkimukseen oli kehotettu varaamaan noin kolme tuntia, mutta minä pääsin lähtemään jo runsaan kahden tunnin kuluttua, koska homma oli sujunut niin vikkelästi. Minun pitää vielä lähettää muutama putkilo virtsanäytettä, ja homma oli siinä. Todella helppo tapa antaa panos maailman huippututkimukselle!

FinnDianesta  kutsutaan seurantakäynnille ilmeisesti viiden vuoden kuluttua. Tuo kehonkoostumuksen mittaus oli kuitenkin niin tavattoman mielenkiintoista, että olisi hauskaa päästä tekemään sellainen esimerkiksi puolen vuoden välein, tai edes kerran vuodessa. Hyödyllistä se olisi etenkin silloin, jos muuttaisin elämäntavoissani jotain. Vuoden alussa hyvin alkanut liikunnan lisääminen voisi esimerkiksi vaikuttaa rasvaprosenttiin, ja muutos toimisi erittäin suurena motivaattorina jatkaa liikuntaa tai muuttaa sen sisältöjä paremmin juuri minun terveyttäni edistäväksi.

Juuri nyt en pysty paljoa liikkumaan, mutta ehkä sitten kun saan taas terveys-sairaus -puntarin enemmän terveen puolelle. FinnDianesta saamani tulokset ovat vielä osittain lukematta, kun tietoa tuli niin paljon. Tämä oli ehdottomasti win-win -juttu: sekä tutkijat että tutkittava saivat lisätietoa.

Olen aika paljon kitissyt diabetekseen liittyviä asioita ja vastoinkäymisiä täällä blogissa. Paljon enemmän valitan kuin kerron siihen liittyviä hyviä asioita – ei kun hetkinen, niitä ei ole, joten väkisinkin diabeetekseen liittyvät jutut ovat aika negatiivisia. Aika paljon jätän kuitenkin kirjoittamatta. Monta itkupostausta on jäänyt aloittamatta ihan vain siksi, että en halua valittaa julkisesti liikaa.

Mutta tänään taas  ei jaksaisi. Niin että pahoittelut, tämä on taas tätä ykköstyypin kitinää.

Olen lisännyt vähän (aika paljon) liikuntaa elämääni alkuvuoden aikana. Kun nollatasosta lähdetään, on pari-kolmekin liikuntakertaa viikossa jo paljon. Välillä Useimmiten liikunnat sujuvat ihan hyvin verensokerien kanssa, vaikka koskaan sitä ei voi jättää huomioimatta. Esimerkiksi ennen hiihtolenkkiä tankkaan hiilareita, jolloin sokerit lähtevät nousuun ja alkuvaihe hiihtolenkistä tuntuu aika kurjalta koska sokerit ovat korkealla. Sitten liikunta tasoittaa tilanteen. Kevyt  liikunta laskee sokereita, hikiliikunta laskee vähän mutta toisinaan myös nostaa lukemaa. Ja ei, siihen ei ole sääntöä, joka reissu menee vähän eri tavalla.

Yleensä kuitenkin liikunta sujuu ihan ookoosti. Nyt kuitenkin kahden päivän sisällä diabetekseni on sotkenut täysin liikuntasuunnitelmani. Suututtaa, harmittaa, ärsyttää. Nyt jos joku tulisi sanomaan, että ykköstyypin diabeteksen kanssa voi elää ihan normaalia elämää, niin alkaisin varmaan kirkua raivosta. Seuraavassa seikkaperäiset raportit näistä liikuntayritelmistäni.

Sunnuntaina lähdin kävelylenkille tavoitteena kävellä kauniissa talvisessa säässä ainakin puolentoista tunnin lenkki Saimaan rantoja ja Rakuunanmäkeä kiertäen. Lähtiessä verensokeri oli jotain vähän yli 9, mikä on riittävän tai liiankin korkea liikuntaan. Reilun puolen tunnin kohdalla mittasin (minulla oli silloin käsivarressa Free Style Libre -sensori, joten mittaaminen oli superhelppoa samalla kun kävelin) sokerit: 3,9. Hmph. Otin taskusta resurssipillimehun (20 hhg) ja jatkoin matkaa. Kymmenen minuutin kuluttua tarkistin: vs. 3,7. Libre-sensori näyttää aina muutokset hiukan viiveellä, joten mehu ei vain ollut vielä tehonnut. Tajusin kuitenkin, että kotiin on matkaa eikä minulla ole rahaa mukana, että saisin jostain lisää sokeria. Löysin onneksi toppatakin taskusta Siripiri-glugoosikarkkeja. Söin niitä 7 kpl, yhteensä n. 15 g hiilareita. Siripirit yleensä vähän oksettavat minua, joten laskin joka palan enkä syönyt yhtään enempää kuin oli pakko.

Tunnin käveltyäni verensokeri oli 4,0, hiilareita tankattu 35 grammaa. Siinä vaiheessa askel alkoi painaa ja aloin miettiä, että pitäisi ehkä mennä kotiin. Tiesin onneksi missä olin ja löysin suoran reitin takaisin. Ensimmäistä kertaa oikeasti punnitsin, että minun pitää soittaa puoliso hakemaan minut, etten jaksa kotiin asti. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi. Avun pyytäminen ei ole minulle helppoa, joten kiukulla kävelin kotiin asti. Vielä kotiovella sokerit olivat 4,1. Ihan hyvä etten jatkanut koko suunniteltua reittiä, vaikka tuntuikin pahalta antaa periksi.

Tänään olin taas kotona, ja lähdin töistä tultuani läheiselle kuntosalille tavoitteena polkea 35 minuuttia kuntopyörää. Kotona verensokeri oli 8,1. Söin leivän ja banaanin (n. 40hhg) ja pistin 2,5 yksikköä insuliinia, jotta tankkaus ei aiheuttaisi liian rajua nousua. Vähän aikaa kotona hohhailtuani kävelin kuntosalille, ja pukuhuoneessa mittasin vielä tarkistuksen.

img_20170207_191753

Leukani loksahti auki ja tuijotin mittaria epäuskoisena. Miten on mahdollista, että verensokeri näytti alle neljää tankkauksesta huolimatta? Ajattelin että mittarivirhe johtui pakkasesta, ja mittasin uudestaan. Tismalleen sama lukema edelleen. Tuolla lukemalla en voi lähteä urheilemaan.

Join taskussa mukana olleen pillimehun (mikä aiheutti lievää kateutta pukuhuoneessa olleissa lapsissa) ja lähdin silti polkemaan kuntopyörää. Aloitin vaikka tajusin, ettei pillimehu välttämättä riitä alle neljän lukemissa urheiluun. Kassissa oli pieni suklaapatukka, jonka olin jostain syystä napannut mukaan (n. 15 hhg). Poljin kuntopyörää ja mutustin suklaani. Hävetti, sillä en voinut olla miettimättä, miltä kuntopyörä + suklaapatukka -yhdistelmä näytti muiden silmissä. Viidentoista minuutin kohdalla mittasin verensokeriksi 4,0. Kiukutti ja jatkoin vielä, mutta 20 minuutin kohdalla viimein tajusin, että tilanne on vaarallinen. Olin siinä vaiheessa salilla yksin, minulla ei ollut enää hypoeväitä jäljellä, ja kotiin oli kävelymatka pakkasessa. Minun oli pakko nöyrtyä taas sairauteni edessä ja jättää liikunnat sikseen. Olisin voinut jatkaa, mutta en kerta kaikkiaan uskaltanut.

Tätä kirjoittaessa verensokeri on 7,9. Se nousee aina rivakasti käytyään matalalla. Lukeman sahaaminen ylös-alas tekee olon väsyneeksi, samoin kuin matalalla käyminen yleensä tuo uupumuksen mukanaan. Niin ja korkeallakin olen kiukkuinen ja väsynyt. Tasainen verensokeri on paras, tämähän on ihan selvää myös terveille ihmisille.

Tällaisina päivinä olen vihainen ja katkera sairaudelleni, tai sen vuoksi. Haluaisin elää kuten muutkin, haluaisin olla terve ja olla pohtimatta koko ajan, miten erilaiset tilanteet vaikuttavat verensokeriini ja sen kautta mielialaan, jaksamiseen ja terveyteen niin pitkällä kuin lyhyellä aikavälillä. Kitiseminen on turhaa, tiedän sen. Valittaminen ei tuo terveyttä, eikä tämä sairaus lähde minusta vaikka mitä tekisin. En voi muuta kuin jatkaa eteenpäin.

Kävelin lyhyen matkan kuntosalilta kotiin kirkkaiden tähtien ja kuun valossa ja mietin ensin itku kurkussa, sitten taas rakentavammin, että en saa antaa sairaudelleni periksi. Ehkä en voi elää normaalia elämää, mutta en myöskään halua antaa diabetekseni voittaa minua. Minä hallitsen sitä, ei se minua. Ehkä nämä kaksi edellistä liikuntakertaa ovat menneet sairaudelle, mutta ne ovat vain erävoittoja – minä johdan koko ottelua. Silloin olen hävinnyt, jos en edes yritä selvitä ja löytää uusia keinoja arjen juttuihin.

Tänään olen taas istunut ihan riittävästi bussissa.

Kahden tunnin kokousta, yhteensä noin neljän tunnin Helsingissä oleskelua varten istuin vajaat seitsemän tuntia linja-autossa. Tätä tapahtuu aina silloin tällöin, vaikka nykyään ehkä hiukan vähemmän kuin joskus aiemmin. Nykyään osa kokouksista järjestetään jo skypen välityksellä.

Mutta silti: tuntuu kuin tänään ei olisi tehnyt töitä lainkaan, mutta silti olen väsyneempi kuin normaalin työpäivän jälkeen. Selkään koskee; keski-ikäisyyden vääjäämätön lähestyminen tarkoittaa minun tapauksessani myös sitä, että pitkät istumisjaksot kipeyttävät paikkoja.

Tänään mieltä virkisti kuitenkin se, että tiesin kotona odottavan mukavasti lumitöitä. Siinä hommassa jos jossain veri kiertää ja päivän istumiset unohtuvat! Tein aamulla ennen lähtöä jo vähän kolaushommia, mutta illaksi satoi uutta lunta. Kävi kuitenkin niin, etten tälläkään kertaa tehnyt lumitöitä yksin, mutta kyllä puolen tunnin ulkoilu riitti hyvin. Selkään koskee, mutta olen valmis nukkumaan.

Selkä tosin on vähän vähemmän kipeä nykyään, sillä jumppaan muutamana aamuna viikossa Kylli Kukkin ihanan kirjan antamien ohjeiden mukaisesti. Pienikin jumppa auttaa, tai siltä ainakin tuntuu. Seitsemän tunnin bussissa istumista nekään tosin eivät voi poistaa.

Onneksi tänään oli kiva kokous, jossa kuultiin hyviä uutisia, tapasin uusia ja vanhoja tuttuja ja suunniteltiin tulevia näytön paikkoja. Vaikka matka oli pitkä, se kannatti tehdä, sillä ilman verkostoja ja niiden ylläpitämistä tutkijuudesta katoaisi nopeasti pohja.

Eilen riemuitsin siitä, että pääsin korkkaamaan hiihtokauden ensimmäiset 6 kilometriä. Toiveissa on, etteivät ne jää kauden viimeisiksi. Tuli kuitenkin mieleen kertoa myös, mitä muuta päivään liittyi. Puhun nyt tietenkin verensokereista ja diabeteksesta.

Olen taas päättänyt pitää hiukan aiempaa tarkemmin huolta verensokereistani, joten mittaan sokereita tiuhaan ja pidän päiväkirjaa ainakin joinakin päivinä viikossa. Siksi minulla on hyvinkin dataa eilisen kulusta. Päivä meni näin:

Klo 8:10 verensokeri (jatkossa vs.) 6,6. Pitkävaikutteisen insuliinin aamuannos 1,5 yksikköä, ateriainsuliinia 8,0 yksikköä.

15 minuutin aamujumppa ja muita aamutoimia.

Klo 9:00 aamupala (puuroa, mehua, sämpylä), noin 60 grammaa hiilihydraatteja (hhg).

Klo 10:40 vs. 10,0. Se on liikaa, ei saisi olla noin korkea, kun ateriasta on jo puolitoista tuntia. Kymmenen hujakoissa oleva sokeri tuntuu kropassa ja mielessä väsymyksenä ja kärttyisyytenä, eräänlaisena velttoutena ja haluttomuutena. Vähän enemmän, niin nukahdan pystyyn.

Klo 11:30-12:15 hiihtämässä.

Klo 12:20 vs. 3,9 –> lasi mehua (20 hhg). Kädet tärisi ja olo oli huono, mutta olin kuitenkin toimintakykyinen. 3,9 on hitusen liian matala, mutta ei vielä koomaa aiheuttava lukema.

Klo 13:00 lounas (juurespihvejä, riisi-ohraa, turkkilaista jugua, maitoa), noin 100 hhg. Ateriainsuliinia 10 yksikköä.

Klo 14:15 vs. 8,1.

Noin klo 15 iso mukillinen kahvia (maidolla).

Klo 16:45 vs. 8,9 (whaaat?!!! miksi se nyt nousi??), välipalaksi klementiini, ateriainsuliinia korjaavassa tarkoituksessa 2 yksikköä.

Klo 18:30 vs. 5,7, ateriainsuliinia 7 yksikköä, päivällinen (salaattia, leipää, yksi juurespihvi), 50 hhg.

Klo 20:00 vs. 6,6. Pitkävaikutteinen insuliini ilta-annos 1,0 yksikköä.

Klo 21:15 2 karkkia, pari mukia teetä.

Klo 22:15 vs. 7,6.

Mikä meni hyvin?

  • Sain iltapäivällä sokerit korjattua 2 lisäyksiköllä ateria- eli pikainsuliinia.
  • Liikunta toi korkeat sokerit alas tehokkaasti.
  • Jaksoin mitata useammin kuin yleensä. Usein mittaamisella on selkeä yhteys verensokeriarvojen tasaisuuteen ja parempaan pitkäaikaissokerin arvoon. Siksi mittausliuskojen määrää/ykköstyyppiläinen ei saisi rajoittaa, kuten tällä hetkellä paikoin tehdään.

Mikä meni väärin?

  • Laskin liian vähän hiilareita aamupalalle, enkä pistänyt tarpeeksi ateriainsuliinia.
  • En muistanut vähentää aamun pitkävaikutteisen insuliinin annosta, vaikka tiesin meneväni hiihtämään. Pienempi annos olisi voinut auttaa siihen, ettei kotiin tullessa olisi ollut matala lukema.
  • En tankannut ennen hiihtämään lähtöä, koska olin muka juuri äsken mitannut korkean lukeman, 10,0. Todellisuudessa mittaus oli melkein tuntia aiemmin, ja olisi ehdottomasti pitänyt syödä vähän ennen lähtöä, koska verensokerini usein romahtaa juuri ennen lounasta ilman liikuntaakin.
  • Hiihtolenkillä taskussa oli vain yksi täytelaku. Se oli ehkä vähän liian pieni hypoeväs. Pillimehu olisi parempi, vaikka onkin hankalampi taskussa kannettava. Mutta ehkä sen kuitenkin kantaa, jos ilman sitä vaarana on tuupertua yksin ladulle.

Päivän aikana sokerit liikkuivat siis 3,9 ja 10,0 välillä. Edestakaisuus on väsyttävää sekin. Parasta olisi, jos verensokeri olisi tasainen – tämä tietenkin koskee myös niitä, joiden haima toimii normaalisti. Mutta kun se ei ole niin helppoa, kuten edeltä voit lukea. Jos haluat, voit lukea vaikkapa Sokeriseuranta-blogista, mitkä eri tilanteet aiheuttavat ykköstyypin diabeetikolle tarpeen mitata verensokeri. Myös deeblogista löytyy hyvä kuvaus siitä, millaista ykköstyyppiläisen arki on.

Minä mittasin  verensokerini tänään kahdeksan kertaa. En ole tässä kovin hyvä: en osaa laskea hiilareita oikein tai gramman tarkkuudella, enkä arvioida rasvan ja proteiinien vaikutusta verensokeriin aterioissa, saatika sitten liikunnan tai kuukautiskierron aiheuttamia muutoksia. Välillä (aika usein) tätä ei vain jaksaisi, mutta minkäs teet, vapaapäiviä ei ole. Eräs 15-vuotias diabeetikko kirjoitti blogiinsa, kuinka hän oli pyytänyt kaveriaan (jästiä, hehheh) kokeilemaan hiilareitten laskemista edes päivän verran.

En tarkoita valittaa, mutta… Tai no, valitanhan minä. Yritän sanoa, että ihana hiihtolenkkini oli kyllä aivan ihana, mutta kuten useimmissa blogikirjoituksissa, se kertoi vain osan totuudesta. Elämässäni hiihtolenkki ei ole koskaan pelkkä hiihtolenkki, se on samaan aikaan verensokerin hallintaa ja jos jonkinmoista säätämistä vaativa suoritus.

Moneen muuhun diabeetikkoon verrattuna minulla kaiken lisäksi menee hyvin, ja sairaus on aika hyvin hallinnassa pysyvä. Ei siis pitäisi valittaa, enkä minä joka päivä, mutta joskus vain on pakko päästää sakkaa suusta ulos. Kiitos että luit tämän, ja anteeksi.

Olen odottanut tätä talvea kovasti. Maalle muuttaminen lisäsi nimittäin mahdollisuuksiani päästä hiihtämään. Kaupungissa asuntoni sijaitsi hankalasti paikassa, josta ladulle pääsi käytännössä vain bussin tai auton avulla. Jonkun kerran kävelin ladulle, mutta etenkin paluumatka ylämäkeen oli hiukan liian raskas suksia kantaen.

Nyt uudesta kodistani on vain ehkä sata metriä lähimmälle ladulle. Se on vain lyhyt, noin 1,2 kilometriä pitkä pururata, joka talvella muuttuu laduksi, mutta tyhjää parempi silti. Kyläkoulun lähistöllä on todennäköisesti toinen latu, mutta en ole vielä käynyt katsomassa sitä. Sinnekään ei ole pitkä matka, ehkä 500 metriä.

Mutta tänään hiihdin tuon pururadan lenkin ympäri viisi kertaa, yhteensä siis 6 kilometriä. Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta olen melko liikunnaton ihminen, joten minulle se on ihan riittävästi.

Ja miten mukavaa hiihtäminen oli! Hiihdin hitaasti, koska en ollut varma jaksamisestani. Viimeisellä kierroksella oli sitten varaa vähän spurtatakin. Ilman lämpötila oli lähellä nollaa, mikä oli pitopohjasuksilleni kai ihan hyvä. Lenkki on soikion muotoinen kierros rinteessä, joten toisessa päässä on pieni nousu, toisessa lasku. Pääsin ylämäen suorin suksin ilman haarakäyntiä, mutta alamäessä suksi kuitenkin luisti kohtalaisesti. Paremminkin olisi siis voinut luistaa, mutta ainakaan ei lipsunut. Moneen vuoteen en ole hiihtänyt kunnolla luistavilla suksilla, joten olen oikeastaan kadottanut sen tunteen, että suksi olisi sujuvan liukas. Viime kertaisiin muistoihin (joskus aikoja sitten) verrattuna suksi kuitenkin toimi hyvin.

Pakkasjakson takia yliarvioin vaatteiden tarpeen (ohuemmallakin talviurheilutakilla olisi pärjännyt, laitoin turhaan sen lämpimämmän), mutta ei se mitään. Jäljistä – tai oikeammin jäljettömyydestä – päätellen olin ladun ensimmäinen käyttäjä, ja sillä hetkellä myös ainoa. Oli mukavaa hiihtää omassa tahdissa. Suksien luistamattomuuskaan ei harmittanut, kun ei ollut ketään kenen sukseen olisin voinut verrata. Yksin hiihtäminen on parasta (kuten olen näemmä todennut jo vuonna 2010).

Tämä kaikkihan on mahdollista vain siksi, että työni mahdollistaa etänä tekemisen. Etätyöpäivänä voin tehdä töitä juuri siihen aikaan, kun itselleni sopii. Aamupäivisin olen yleensä hyvin tehoton kirjoittaja, joten hiihtäminen tai muu ulkoilu on mitä parasta puuhaa. Sitä paremmin kirjoittaminen sitten sujuu iltapäivällä ja illalla.

Vielä toivon, että lunta riittää ja läheiseen kansallispuistoon avataan latu jossain vaiheessa talvea. Sinne haluan lähteä omalle laturetkelleni. Olen tosi iloinen, että pääsin tänään hiihtämään, sillä näyttää siltä että sää muuttuu taas. Huomisesta alkaen sataa räntää, ja koska lunta ei ole ladulla vielä kovin paljon, se saattaa mennä loskasta nopeasti pilalle.

Mutta ainakin hiihtokausi on korkattu onnistuneesti!

Tänään otettiin taas pieni asken ihmiskunnalle, mutta iso askel tälle yksilölle. Harppasin ison rajan tai kynnyksen yli vahvasti epämukavuusalueelle, jossa pelotti valtavasti, mutta jonka voittaminen tuntui mahtavalta.

Kävin siis uimahallissa vesijuoksemassa ensimmäistä kertaa diabetesdiagnoosin jälkeen. Kuten olen ennenkin todennut, en ole mikään erityisen liikunnallinen ihminen. Yhdeksän kuukautta olen nyt kuitenkin suhtautunut kaikenlaiseen ruumiillisen rasitukseen epäröiden ja varovasti, ja kaikkein suurimman kammon olen saanut muodostettua uimahallia ja vesijuoksua kohtaan. Viime keväänä ostettu sarjakortti on jäänyt lojumaan, koska en vain ole kyennyt menemään uimahalliin. Tällä pelolla on ollut enää hyvin vähän tekemistä varsinaisten diabetesongelmien kanssa. Kyse on enemmänkin korvieni välistä. Olen saanut paljon järkeviä neuvoja tankata ennen liikuntaa hiilareita, jolloin verensokeri ei laske. Jostain syystä ajatus siitä, että alkaisin saada matalan sokerin oireita vedessä on kuitenkin lamauttanut minut kauhulla. Ajattelin ensin, että pyydän vain jonkun kaveriksi. Jostain syystä kynnys avun pyytäminen tällaisessa asiassa  ei kuitenkaan ole ollut ihan sujuvaa – turhaan, tietenkin, mutta silti.

Tällä viikolla olen motivoinut itseäni parempaan itseni hoitamiseen. Ei siis vain diabetesta vaan ylipäätään kokonaisvaltaisempaa omasta itsensä huolehtimista ajatellen. Kukapa muu sen tekisi kuin minä itse? Sain virikkeitä tähän ravitsemusterapeutilta, joka myös patisti lähtemään sinne uimahalliin melkein itkunsekaisesta pelosta huolimatta. Hänen kehotuksensa oli aloittaa pienesti: tavoitteena olla ensimmäisellä kerralla vedessä 20 minuuttia. Se kuulosti hullulta, mutta toisaalta järkevimmältä mahdolliselta ratkaisulta.

Ja niin minä menin. Tarkistin uimahallin aulassa verensokerit ja tankkasin 40-50 grammaa hiilareita, enkä pistänyt insuliinia Siinä vaiheessa oltiin turhan matalilla koska tulin kaupungin kautta (3,9), mutta luotin hiilaritankkauksen auttavan. Pukukopeilla otin diabetes-kaulakorua pois, mutta paniikki meinasi iskeä. Puristin korua kädessäni hetken ja laitoin sen takaisin kaulaan. Hopeakoru sai luvan kestää klooriveden, koska se on ainoa näkyvä merkki sairaudestani (piikityksestä mustelmaisia reisiä tuskin huomaa kukaan, ellei ehkä joku toinen diabeetikko). Vesijuoksin reipasta tahtia 20 minuuttia. 15 minuutin kohdalla itketti silkasta riemusta. Kahdenkymmenen minuutin jälkeen olo oli ihan hyvä, mutta nousin kuitenkin altaasta. Kävin vielä viiden minuutin rentoutushetkessä porealtaassa. 50 minuuttia sen jälkeen, kun olin aulassa mitannut sokerit, olin pukuhuoneessa mittaamassa jälleen. Lukemana 6,1. Hurraa!

Nelli kirjoittaa Hyvät, huonot sokerit -blogissaan insuliinista ja liikunnasta ja havainnollistaa huomattavasti minua kokeneempana sen, miten vaikea insuliinin ja liikunnan yhtälö voi välillä olla. Olisi kiva, jos voisi aina laskea oikean luvun, joka toimisi joka kerta, mutta kun ei. Jokaisella kerralla lukemat voivat olla erilaiset, joten hommasta selviää vain suunnittelemalla ja varautumalla etukäteen kaikkeen. Ja mittaamalla lukemia tiuhaan,vaikka se sitten olisikin hankalaa joissain tilanteissa.

Tällä viikolla olen myös oppinut, että oman ruumiin tuntemuksia pitää kuunnella. Insuliiniannostukseni ei ole ihan kohdallaan, ja säädän sitä vähitellen, päivä kerrallaan. Jostain syystä nyt vaan on niin, että syksyllä sopiva annos onkin nyt liian suuri, ja lukemat tipahtelevat liian usein mataliksi. Mutta työstän asiaa! Tänä iltana mittailen nyt tiuhaan seuratakseni, miten liikunta vaikuttaa jälkikäteen. Rankka liikunta voi laskea sokereita jopa seuraavana päivänä, mutta luulisi että lyhyt pätkä vesijuoksua ei sentään sellaista aiheuttaisi.

Pitkän liikkumattomuuden jälkeen jo ennestään huonohko peruskuntoni oli rapistunut niin, että lyhytkin vesijuoksupätkä veti kyllä lihakset väsyneiksi. Onneksi olin toppavaatteissa liikkeellä, sillä laahustin kotiin niin hitaasti, että kevyemmissä kamppeissa olisi tullut kylmä. Kävelin kotiin, ihailin pakkasen koristamia puita ja ajattelin, että kaikki on sentään hyvin.

Pakkanen tekee timantteja puihin Viitaniemessä.

Pakkanen tekee timantteja puihin Viitaniemessä.

Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Ihmiset olivat innoissaan niin suurenmoisen ja (heidän käsittääkseen) niin ennen kokemattoman talven hyökkäyksestä. Nekin, jotka pelkäsivät ja inhosivat kylmyyttä ja lunta, joutuivat pian hopeisten arktisten öiden lumoihin ja liittyivät keskiaikaiseen näytelmään, jossa kelkkailtiin, kokoonnuttiin nuotioiden äärelle ja vietettiin iltaa tähtien alla. Tuntui aivan siltä kuin se riemukas halvaustila, jonka talvi joskus laskee joulun jalkojen juureen, olisi muuttunut pysyväksi. Monet vaatekerrokset tekivät ruumiista salaperäisemmän ja houkuttelevamman kuin se oli ollut moneen vuoteen, tietty ritarillisuus palasi, ja taistelu luonnonvoimia vastaan pienensi jokaista juuri sen verran, että ihmiset tajusivat, että ihmisyyden perusominaisuuksia oli ja olisi vastakin hauraus. Lumoutuneet asukkaat eivät liikkuneet eivätkä tehneet työtä yhtä paljon kuin tavallisesti, mutta he elivät paljon paremmin kuin koskaan ennen. (Mark Helprin: Talvinen tarina).

Tämä talvi tuntuu olevan ohi ennen kuin se alkoikaan. Ulkona on perjantain lumipyryn jälkeen satanut lähinnä vettä. Talon piha kiiltelee vetisessä jäässä, johon tarvitaan enemmän ja enemmän hiekoitushiekkaa – tuota kevään korvalla kiroukseksi muuttuvaa pikkusoraa. Lunta on lähinnä nimeksi. Kevät on toki ihana asia, mutta en toivoisi sitä vielä, kun talvikin on vielä kunnolla kokematta.

Vähän aikaa oli ihanaa, kun oli tarpeeksi kylmä että edes tuntui talvelta. Lumen puute vain vaivaa. Ilman lunta talvesta jää puuttumaan sen oleellisimpia asioita: narskuva ääni kenkien alla, valkoisena hohtavat puut, lumihanki johon voi upota polviaan myöten. (Vrt. esim. postaukseni talvella 2010.) Ja ennen kaikkea jää puuttumaan talviurheilu.

Joskus elokuussa jo aloin odottaa laskettelukautta, viime talven ihana kokeilu mielessäni. Ostin varusteetkin innokkassa odotuksessani. Kuitenkin olen päässyt tähän mennessä vain kerran rinteeseen. Toki Laajavuori ja muut lähiseudun rinteet ovat auki, mutta sää ei houkuttele yhtään, enkä usko rinteiden olevan kovin hyvässä kunnossa kaltaiselleni aloittelijalle. Tänään paikkasin talviurheilukauden vajautta korkkaamalla viimeinkin hiihtokauteni. Kävin ystävän kanssa Ladun Majalla tarkistamassa, josko latu olisi tehty. Puskaradio oli kertonut, että Ladun Majalla voi hiihtää, vaikka kaupungin tiedotuksen mukaan siellä ei ole latuja (vieläkään). Mutta oli siellä: paikoin märkä ja pehmeä, mutta latu kuitenkin. Ja sunnuntaihiihtelijöitä ihan kivasti, vaikkei kyllä ruuhkaksi asti.

Omaa talviliikuntaa enemmän olenkin sitten katsonut Sothsin olympialaisia, etenkin hiihtoa, ja ihaillut Niskasen sisaruksia. Jos jotain urheilulajia seuraisin säännöllisesti, se olisi varmaan hiihto. Tykkään hiihtokilpailujen kisakatsomoista, jännityksestä, suoritusten seuraamisesta ja välineurheilun yhdistymisestä keskittyneeseen fyysiseen treeniin. Hiihto on hyvä laji.

Mark Helprinin kirjasta Talvinen tarina (Winter’s Tale) on juuri tullut ensi-iltaan elokuva. Talvinen tarina, jota siteeraan tuossa edellä, on yksi kauneimmista talven kuvauksista, mitä olen koskaan lukenut – kilpailee ykkössijasta Tove Janssonin Taikatalven kanssa. Pelkään vähän katsoa elokuvaa, jonka pohjana olevaa kirjaa rakastan niin kovasti, mutta toisaalta en voi olla katsomattakaan. Leffa ei tullut vielä ensi-iltaviikonloppunaan Jyväskylään, joten odottelen hetken. Toivottavasti Talvinen tarina tuo tähän loskasäähän sitä talven taikaa, joka nyt tuntuu puuttuvan.

Seuraava sivu »