muistoja


Olen tällä viikolla palannut pitkältä lomalta töihin. Tosin pidin heti kärkeen etäviikon, mikä oli kiva tapa vältellä lomaltapaluuahdistusta. Lisäksi se helpotti ehkä vähän sitä erokipua, joka oli jo nurkan takana kärkkymässä, kun loma päättyi ja olisi taas ollut aika muuttaa parisuhde osa-aikaiseksi etäsuhteeksi. (Yksi tulevan syksyn ja talven tavoitteita onkin saada elämääni enemmän etätyötä ja vähemmän etäsuhdetta.)

Mutta loma oli siis vallan mainio. Puolisolla sitä oli ruhtinaalliset viisi viikkoa, ja minäkin lomailin suurimman osan siitä ajasta. Lomaan mahtui kaikenlaista hyvää, ja onnellista energiaa on varastoitunut sydämeen suuret määrät. Ehkä näillä pääsee nyt ainakin syyskuun hakuruljanssin läpi?

Teimme paljon hyvää ruokaa sekä kotona että mökillä. Parhaita aamiaisia nautittiin kodin terassilla. Kiireettömiä, rauhoittavia aamiaisia, joihin kuului kummallekin oma kirja tai lehti luettavaksi.

IMG_20160629_093314

Ehkä melko suomalaiseen tapaan parhaat lomamuistot liittyvät joko luontoon tai festareihin. Vietimme lomasta noin puolet mökillä, missä lähellä on niin järvi, metsä kuin peltokin. Menimme sinne juhannuksena loman alkaessa ja myös loman viimeisen viikon vietimme kokonaan mökin rauhassa.

IMG_20160725_174535

IMG_20160730_155125

IMG_20160727_061407

Näihin aikoihin tulee vuosi siitä, kun matkustin ensimmäisen kerran tuonne mökille. Siitä on nopeasti tullut lempipaikkani maailmassa – oman kodin jälkeen. Mökillä ollessa ympäröivän maailman pahuus unohtuu ja arki katoaa jonnekin kauas. Päivät sujahtavat ohi nopeasti, vaikkei mitään erityistä ohjelmaa suunnitellakaan. Mökillä vietettyyn aikaan kuuluu lähiruoka ja torilla ostostelu ja kävelylenkit kylänraittia pitkin.

Yksi lomatavoite olikin lisätä liikuntaa. Aivan tavoitteeseeni (joka päivä edes vähän) en päässyt, mutta selvästi enemmän olen kuitenkin liikkunut. Ostin kesäalesta pari urheilupaitaakin, koska vanhat olivat jo niin kaameassa kunnossa. Vähän epäilyttää, josko liikkumisen määrä enää pysyy ennallaan työarjen alkaessa, mutta toivoisin saavani aikaiseksi liikkua edelleen.

Lomaan kuului tietenkin myös koko joukko kyläilyjä. Vierailimme mökeillä Raaseporissa ja Savonrannassa, ja vielä olisi yksi mökkikyläily tiedossakin. Savonrannan reissuun sisältyi myös yksi kesän terapeuttisimmista, rauhoittavimmista hetkistä. Puolison sukulaisten mökin ohi kulkee tukkien uittoreitti. Sattumalta tukkilautta osui paikalle juuri meidän siellä ollessamme. Oli käsittämättömän tyyni, tasapainoinen ja ”kaikki on maailmassa hyvin” -hetki, kun istuimme laiturilla hiljakseen jutellen ja katselimme, kuinka tukkilautta lipui hitaasti ohitse.

IMG_20160707_184000

Ja sitten se festaripuoli! Perinteiseen tapaan serkkuni järjesti taas (aiemmista esim. täällä) oman rokkifestarinsa kotipihallaan. Puoliso osallistui tähän kempaloon nyt ensimmäistä kertaa, mutta tuskinpa jäi hänen viimeisekseen, sen verran hyvin hän viihtyi. Vielä isompia bändejä olimme kuuntelemassa John Smith Rock -festareilla Laukaassa. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty festari ylitti odotukset, ja jos tarjonta on yhtä hyvää kuin nyt oli, olemme varmasti mukana. Hienot festarit kätevästi tunnin ajomatkan päässä omalta ovelta!

IMG_20160722_211410

Kesä ei ole vielä ohitse, vaikka työt alkoivatkin. Kesä jatkuu mökkeilyillä, keikoilla, puutarhatöillä ja lenkkeilyillä. Helsingissä kävimme vain kääntymässä (ja ehdimme ajella Järvenpäähän Lottamuseoon ja Ainolaan – museokortista kirjoitan lisää myöhemmin), mutta elokuussa työt vievät minut pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi, ja aion nautiskella elokuisesta kesä-Helsingistäkin vielä hyvillä mielin. Vielä en siis vaihda kesämekkoja syystamineisiin, enkä ota pipoa esiin. Kesä on vielä täällä.

 

Mainokset

Tällä viikolla kaksi työkaveriani pysäyttivät minut kysymyksellään. Molemmat ovat aloittelemassa väitöskirjojaan. Juuri nyt työskentelemme samassa hankkeessa, ja työporukastamme on tullut varsin läheinen ja tiivis. Pidän näistä nuorista naisista valtavasti, ja haluaisin kaikin mahdollisin tavoin auttaa heitä alkuun työurallaan.

Mutta sanattomaksi menin, kun he kysyivät keskeltä apurahahakemusten vääntämisen tuskaansa: Miten minä jaksoin sitä? Miten motivoin itseni aloittamaan ja tekemään väitöskirjan, kun rahoituksen hakeminen oli niin vaikeaa, saamisesta puhumattakaan? Miten jaksoin ja halusin jatkaa, vaikka tulevaisuus oli antamassa vain epävarmuutta, pätkätöitä, pieniä tuloja. eikä tekeillä oleva tutkinto edes välttämättä hyödyttäisi työmarkkinoilla?

Minä en muista.

Muistan monenmonituiset epätoivon hetket väitöskirjapolultani, mutta muistini mukaan ne liittyivät yleensä omaan huonouden kokemukseen, huonoon itsetuntoon, väsymykseen, epäonnistumiseen tai sen pelkoon ja – noh – ihan vain osaamattomuuteeni. Muistini ehkä tekee tässä kyllä tepposet, sillä jotenkin olen kadottanut mielestäni epävarmuuden tuskailun. Mutta varmaan sitäkin on ollut.

Hämmennyin kovasti näistä kysymyksistä, ja olen miettinyt asiaa monta päivää. Selasin blogiarkistoani – olenhan blogannut koko tutkijanurani alkumetreiltä asti. Jaoin kysymyksen myös facebook-ryhmässä, johon kuuluu neljä läheistä, samoihin aikoihin tohtorikoulua käynyttä ystävääni, ja pohdimme asiaa yhdessä.

Yhtä vastausta, yhtä ainoaa selviytymiskeinoa ei tietysti ole, mutta muutamia löytyi. Yksi vastaus oikeastaan sisältyy tuohon edelliseen asiaan: ystävät, joilta voi kysyä neuvoa, ovat kultaa kalliimpia. Minulla oli alusta asti samalla laitoksella akateeminen siskoni. Hän oli kyllä hyvin monta kertaa se, joka käänsi kurssin taas eteenpäin, kun olin jo antamassa periksi. Hänellä on uskomaton innostamisen taito: joka kerta, kun en nähnyt edessä valoa, kahvihetki hänen kanssaan sai minut taas suunnittelemaan uusia hankkeita, uusia työryhmiä, uusia kirjoitusaiheita ja niin edelleen. Hänen rinnallaan minäkin uskoin, että voisin olla jotain, ja vähitellen sitten aloin uskoa myös omiin siipiini ja huomasin niiden kantavan.

Myös muu työyhteisö on ollut tärkeää. Olen tiennyt, että saan apua jos vain pyydän, eikä aina ole tarvinnut pyytääkään. Eikä asian tarvitse aina olla vakava: seuraa jäätelölle, kahville, lukupiiriin, ompelukerhoon, työryhmään, seminaariin tai mihin vain löytyy aina. Ilman toisten, samanlaista työtä tekevien kumppanuutta en usko, että olisin onnistunut saamaan väitöskirjaani valmiiksi.

Motivaatiota tuli siis yhdessä tekemisestä. Tutkijan työ on kaikkea muuta kuin yksinäistä puurtamista. Se on kokouksia, seminaareja, työryhmiä, työpajoja, matkoja ja esitelmiä ja pitkiä keskusteluja. Se on sosiaalinen työ, jossa pitää osata sekä kuunnella että keskustella. Innostusta ovat matkan varrella antaneet erityisesti yhdessä oivaltamisen ja ideoinnin riemu, mutta myös hyvä palaute, silloin harvoin kuin sitä on ollut saatavilla. Siitäkin olen kirjoittanut blogiin monta kertaa, esimerkiksi keskellä kevään 2010 apurahahakua.

Sitten on vielä yksi juttu, nimittäin se projekti itsessään. Vaikka välillä hain muitakin töitä, ja kieltämättä parina ekana vuonna leikin ajatuksella, että jättäisin väikkärin joskus tauolle, niin keskeyttäminen ei jotenkin ollut ikinä aito vaihtoehto. Ajattelin, että vaikka tästä nyt ei mikään tiedemaailman räjäyttävä tuotos tule, niin loppuun asti vedetään. Kuten ystäväni facebookissa totesi, väitöskirja oli hänelle oma projektinsa, johon ei paljon kotoa kannustettu mutta joka oli hänen oma haaveensa. Minäkin ehkä olin sen verran tavoitteellinen, että  halusi saada väitöskirjan tehtyä, vaikka sitten olinkin vuosien ajan ihan varma, että hakeudun sen jälkeen muualle töihin enkä ryhdy tutkijaksi. Niin ja alusta asti haaveilin karonkasta, en niinkään väitöstilaisuudesta…

Eihän se toimeentulon epävarmuus mitään herkkua ole nyt, eikä ollut silloinkaan. Jatkuva rahoituksen hakeminen on raastavaa, eikä se lopu siihen, kun väitöskirja valmistuu – haen rahoituksia koko ajan edelleen. Esimerkiksi syksyllä 2008 olen tuskaillut blogissa apurahahakujen kanssa, ja kun ensimmäinen pidempi apuraha tuli samana syksynä, olin revetä liitoksistani. Myöhemmin olen blogissa suhtautunut rahoitukseen hieman tasaisemmin, mutta realistisesti ja toimeentulon epävarmuutta ehkä sietäen. Sehän se onkin, että epävarmuutta ei ehkä ikinä ole kokonaan hyväksynyt, mutta sen kanssa on oppinut elämään. Olen uskaltanut ottaa asuntolainan ja olen oppinut luottamaan siihen, että jos tekee parhaansa niin asiat järjestyvät.

Niin ja vielä yksi juttu: on ollut tärkeää, että on myös muuta elämää kuin academia. Harrastuksia, ystäviä, mitä vain. Mutta norsunluutornista on hyvä tulla alas välillä, että pää pysyy ehjänä.

Jotenkin haluaisin ajatella, ettei koko väitöskirjaprosessi vuodesta 2008 vuoteen 2014 ollut pelkkä selviytymistarina. Ei se ollut jatkuvaa taistelua tai jos olikin, niin Minna Canthin tavoin sanoisin, että ihanaa taistelua. Kyllä sellaisiakin aikoja oli, jolloin piti vain selviytyä aamusta iltaan ja seuraavaan päivään, mutta suurin osa ajasta oli myös iloa ja tyytyväisyyttä, onnistumista ja oppimista sekä itsensä haastamista hyvällä tavalla. Matkalle alppipolulla osui myös hyviä ja tasaisia osuuksia, ja niistä vaikeista kohdista oli aina ihmisiä auttamassa yli.

Niin että onnea ja kannustusta matkaan vain kaikille, jotka jatko-opintoja suunnittelevat tai aloittavat. Kyllä siitä on mahdollista selvitä hengissä, eikä edes tee koko ajan tiukkaa. Jälkikäteen on helppoa unohtaa erityisesti alkuvaiheessa tuntemani ahdistus, mutta juuri niinhän ihmisen mieli toimii, ja hyvä niin.

Lapsuuden kesiin kuului aina viili. Äidin tekemä, ihanan viileä ja pinnalta samettinen. Omien lehmien maidosta tehtynä se oli tukeva aamu- tai välipala, toisinaan leivän kanssa kokonainen ateriakin. Jo lapsena opin laittamaan viilin joukkoon puolukkaa, mutta talkkunan makuun en ole koskaan päässyt, toisin kuin muu perhe. Lapsena koko juttu piti vielä makeuttaa sokerilla, mutta nyt parhaalta maistuu juuri se happamuus.

Nykyään parasta kesämakustelua ovat tuoreet mansikat viilin kanssa. Kyllä ne pakastetutkin, mutta tuoreista tulee kesäisempi olo.

Muistan kun itse opettelin tekemään viiliä. Sotkin maitoa pöydille, kun kattilasta kippoihin kaataminen oli vaikeaa. Välillä se kuumeni liikaa tai liian vähän tai jotain muuta tapahtui niin, ettei viili viiliintynyt eli hyytynyt. Silloin se suututti: ”Se maito ei saa olla liian kuumaa”, vaikka eiväthän toiset neuvomisillaan pahaa tarkoittaneet.

Vasta aikuisena opin, että viiliä voi syödä myös talvella. Mutta vain kesällä tulee mieleen tehdä sitä itse. Ihmeen harvoin kuitenkin hommaan ryhdyn, vaikka se olisi kaikin puolin järkevää: edullista, tekemisen iloa, muovikippojen hyötykäyttöä.

Niin ne kipot: lapsesta asti selkäytimeen on iskostunut  se, että muovikippoja pitää säästää ja etenkin niitä kansia, joista on aina pulaa. En enää jokaista raejuustokippoa säilytä, mutta kansia on kertynyt aikamoinen kasa.

Muutama päivä sitten sen tein, viimeinkin. Ostin maitoa ja viiliä, valitsin sopivat viilikupit ja niihin kannet. Jaoin siemenviilin kuppien pohjalle ja kaadoin kädenlämpöistä maitoa päälle. Sekoitin, laitoin kannet paikoilleen ja jätin viilit tekeytymään keittiön pöydälle. Ja seuraavana iltana ne olivat valmiita.

Helppoa ja herkullista! Rasvattomasta maidosta tehtynä se ihanan ihana samettipinta jää viilistä pois, mutta muuten herkku on entisellään.

Niin ja tosiaan: ukkosella viili ei valmistu. Älkää kysykö miksi, mutta näin väitetään.

Jälleenrakennusta käsittelevän seminaarin päätyttyä minulla oli kokonainen pitkä ilta aikaa tutustua hieman Rovaniemeen. Olen käynyt siellä viimeksi ehkä kymmenisen vuotta sitten ystäväni opiskellessa siellä, ja pikaisesti syömässä matkailuautomatkalla Kittilään puolitoista vuotta sitten.

Vinkin perusteella kävin ihanassa tee- ja kahvikaupassa Mandragorassa ja houkuttelevan näyteikkunan perusteella poikkesin myös Luna Second Hand -vintageliikkeeseen. Shoppailujen jälkeen otin suunnan kohti Ounasvaaraa, sillä sieltä suunnasta löytäisin nostalgiakohteeni.

Perheeni tarinan voi ajatella alkaneen Rovaniemeltä. Äitini oli siellä töissä 1970-luvulla ja isä oli tuolloin ahkera lapinkävijä – ja vielä ahkerammaksi muuttui, kun tapasi äitini juhannusyönä Ounasvaaralla. Äiti ja isä menivät melko nopeasti kihloihin ja naimisiin, sillä välimatkaa Keski-Suomesta Rovaniemelle oli turhaa ajella edestakaisin, kun asia näytti selvältä. Häiden jälkeen äiti muuttikin sitten miniäksi isän kotitilalle, jonka he sitten muutaman vuoden jälkeen ostivat isovanhemmiltani.

Ennen lapsia, yrityksen laajentamista ja jatkuvaa kiirettä oli kuitenkin Rovaniemi ja seurusteluaika siellä. Äiti ja isä eivät ole kovin paljoa kertoneet siitä ajasta, mutta sitä hauskemmalta minusta tuntui kävellä samoilla kaduilla, samoissa maisemissa. Kävelyretkeeni liittyi aimo annos nostalgiaa, vaikka tällä nostalgialla ei ole mitään tekemistä nykypäivän Rovaniemen kanssa.

Nostalgiani kohdistuu aikaan, jolloin en ole itse ollut olemassa, mutta joka liittyy silti kiinteästi omaan historiaani. Kyse on sukupolvien välittämästä ja niiden välillä kulkevasta nostalgiasta, joka myös sitoo sukupolvia toisiinsa. Usein tämä ylisukupolvinen nostalgia liittyy juuri muistin paikkoihin, kuten Marianne Hirsch ja Leo Spitzer ovat kirjoittaneet (Marianne Hirsch and Leo Spitzer, “We would not have come without you.’ Generations of nostalgia’, in Katharine Hodgkin and Susannah Radstone (eds), Contested pasts. The politics of memory, London and New York: Routledge, 2003, pp 79–95). (Näin kulttuurintutkija sai vilpittömästä turistikävelystäkin linkin tutkimukseensa, mutta ei se mitään, tämä on ammattitauti ja elämäntapa ainakin niin kauan kuin väikkäri on kesken.)

1-IMG_4640

Tarinan alku.

Seisoessani äidin entisen asuitalon pihassa en siis seisonut vieraassa paikassa, vaikka siellä ensimmäistä kertaa olinkin. Paikka oli tuttu, koska se tuntui tutulta – koska äiti ja isä olivat aloittaneet yhteisen taipaleensa täältä. Soitin äidille ja hän ilahtui kuullessaan missä parhaillaan olin. Jatkoin matkaani samalla kun juttelin hänen kanssaan, ja tulin Kemijoen rantaan. Äiti kuvaili työmatkaansa ja kertoi, miten isä vierailulla ollessaan saattoi hänet töihin sillan toiseen päähän asti. ”Joka päivä minä kuljin sitä siltaa pitkin silloin”, äiti muisteli ja lähetti vielä illalla viestin Rovaniemi-tunnelmissaan.

1-IMG_4649

Kemijoen yli kohti keskustaa.

Minulla itselläni ei ole kovin voimakkaita Rovaniemi-muistoja, vaikka olen kaupungissa ennenkin käynyt. Tuntuu, että kaupungin suurin merkitys minulle tulee tämän sukupolvien välisen nostalgian kautta. Rovaniemeen liittyy mielessäni aina hieman romantiikkaa, toisaalta myös äidin itsenäistä sinkkuelämä-vaihetta, mutta myös pieni pala minua. Aivan kuin tämä paikka olisi vaikuttanut siihen, että perheemme syntyi – ja siksi Rovaniemi tuntuu aina sympaattiselta ja turvalliselta.

Rovaniemellä huhtikuussa 2013

Rovaniemellä alikulkutunnelitkin ovat kuin sadusta: ruusupuutarhassa asuvaa prinsessaa uhkaa lohikäärme, mutta onneksi ritari on paikalla!

Rovaniemellä käynti oli hyödyksi siinä, että vasta siellä käytyäni tajusin, miten pitkällä kevät on jo täällä kotona. Tänään tuli vähän lisää lunta, mutta sehän vain jouduttaa kevään tuloa.

Olen jo jonkin aikaa hyräillyt Adelen Skyfall -kappaletta ja hyristellyt uuden Bond-rainan odotuksessa. Tänään odotus palkittiin ja näin mitä odotin. Kävelin kotiin lumesta pehmenneen iltamaiseman halki enkä voinut lakata hymyilemästä.

Olen varsin myöhäisherännäinen Bond-fani; vasta Daniel Craig ja hänen myötään säröisempi, inhimillisempi James Bond on saanut minut tykkäämään ilmiöstä. Onhan James Bond tietenkin kummallinen ja epätodellinen hahmo, jos häntä oikeasti ajattelee, mutta parasta näissä viimeisimmissä leffoissa on, että juuri tätä Bondin kertakaikkista outoutta käytetään leffan aineksina. On traumoja, on alkoholiongelma, on särkyneen sydämen vuoksi sitoumisvaikeuksia. Ja Daniel Craig on kaiken räiskinnän keskellä jotenkin ihmismäinen 007 niin, että suoritukset eivät näytä helpoilta – kaikkea muuta – ja juuri siksi tykkään Bondista vielä enemmän.

Skyfall palautti mieleen myös mukavimman Bond-muistoni. Opiskeluaikoina Turussa järjestimme kerran mahtavat Bond-bileet ystäväni L:n synttäreiden kunniaksi. Varasimme yökerhon kabinettitilan, teimme leffahenkiset kutsukortit joilla baariin pääsi sinä iltana sisälle ja jaioimme niitä ihan kaikille ketä tunsimme. Kaverit auttoivat koristelemaan paikan Bond-henkisesti. Paikan dj oli tuttumme ja hän hoiti teemamusiikit, ja baarimikko valmistautui martiniaineksilla. Pukeutumisen kannalta James Bond on juhlateemana kivan helppo. Miehillä oli kaikilla tummat puvut ja naiset koristautuivat Bond-tytöiksi kuka mitenkin. Niitä juhlia varten hommasin vaalean Moneypenny-peruukkini (jota käytin myös monta vuotta myöhemmin esittäessäni eräissä juhlissa republikaania).Leivoin ison syntymäpäiväkakun mukasalaa ja kiikutin sen baarin jääkaappiin. Yökerhon henkilökunta oli mukavasti avuliasta koko ajan. Jossain vaiheessa iltaa kakku sitten haettiin ja kaikki lauloivat synttärisankarille.

Parhaiten muistan aivan juhlien alun. Asuin keskustassa ja osa vieraista tuli minun luokseni etkoille. L ja minä lähdimme juhlapaikalle hieman ennen kutsukorttiin merkittyä aikaa, että olisimme siellä sitten odottamassa kun vieraat saapuivat. Juhlapaikka oli koristeltu, odotti vain vieraita. Me tilasimme komealta baarimikoltamme martinit ja jännitimme juuri niin täristen kuin juhlia odottaessa vain voi olla: Voi ei tuleeko tänne ketään? Entä jos ketään ei tule? Voi varmasti ei tule ketään, tämä on ihan floppi! Ja sitten kaikki saapuivat paikalle ja loppuilta meni juhlahumussa.

Bond-bileistä on jäänyt vain hyviä muistoja. En muista järjestelystressiä enkä sitä, oliko siellä oikeasti kivaa – muistan vaan miten mahtavat juhlat ne olivat! Nostalgiaa, nostalgiaa. Siihen aikaan valokuvat otettiin vielä paperikuviksi, joten minulla ei valitettavasti ole mitään linkitettäväksi tähän.

Paljon on vettä virrannut Aura-joessa sen jälkeen… Sellaisia synttäreitä en ole järjestänyt kenellekään sitä ennen enkä sen jälkeen. Voisi alkaa vähitellen olla aika. Toisaalta, jos nyt haluaisin saada yhtä paljon ystäviäni kokoon samaan aikaan, täytyisi minun järjestää tilaisuuteen myös lapsiparkki. Niin ne vaan elämäntilanteet muuttuvat, ja niin pitääkin olla.

Tietysti, jos kaikki hyvin menee, ehkä vuoden päästä juhlitaan vielä isommin. Ei ehkä Bond-teemalla, mutta kuitenkin. Juhlien odottaminen motivoi ehkä myös tekemään töitä kovemmin sen eteen, etteivät aikataulut petä. Niin että varatkaa vaan jo ne lapsenvahdit.