haasteita itselle


Kotikuntani kirjastossa oli kevään aikana lukuhaaste, jossa luettiin eri kotimaista kirjallisuutta 1900-luvun eri vuosikymmeniltä.  Lukupassiin kerättiin merkintöjä parin vuosikymmenen haarukoilla: 1900-1910-luvuilta, 1920-1930-luvuilta 1940-1950-luvuilta, 1960-1970-luvuilta sekä 1980-1990-luvuilta. Passin täytettynä palauttaneiden kesken olisi sitten luvassa arvonta, palkintoa tosin en tiedä.

Lukupassi piti palauttaa tällä viikolla. Vaikka minäkin olin hakenut passini jo aikoja sitten, tyypilliseen tapaani olin hiukkasen viime tipassa sen täyttämisen kanssa. Kirjastossa oli koottu esille esimerkkejä eri vuosikymmenten kirjoista. Lisää inspiraatiota kirjavalintoihin hain Ylen Kirjojen Suomi: 101 kirjaa -listauksesta. Oma kirjahylly vaikutti myös valintoihin, sillä sieltä löytyy paljon lukemattomia kirjoja. Houkutus olisi ollut lukea jotain aiemminkin tuttua, mutta pidin lähtökohtana tutustumista itselle uusiin teoksiin. Otin valinnanvaikeutta helpottamaan myös ohjenuoraksi sen, että lukisin vain naiskirjailijoiden teoksia.

kirjakuva1

Yllä olevassa kuvassa näkyvät lukemani kirjat. Alimpana on tablettini, koska lukupassin täyttäminen viime tingassa sai aikaan sen, että ensimmäistä kertaa tulin lukeneeksi kirjoja sähköisessä muodossa. Seuraavassa listana lukupassini kirjat aikajärjestyksessä:

Maila Talvio: Kultainen lyyra. Tendenssiromaani (1916)

Maila Talvion romaani kertoo varakkaan maalaistalon tyttärestä, joka alkuasetelmassa on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Ympäristön epäilyksistä huolimatta hän kirjoittautuu yliopistoon ja muuttaa Helsinkiin. En tiedä ihan tarkasti, mitä tendenssiromaani tarkoittaa, mutta Kultainen lyyra kertoo sankarittaren etenemistä ikään kuin sieltä täältä, ei siis jatkuvasti hänen elämäänsä seuraten. Hiukan minulle jäi epäselväksi, oliko romaanin tarkoitus kuvata niitä vaaroja joita naisten liialliseen kouluttautumiseen liittyy vai varoittaa kaupungin vaaroista. Sankarittarelle ei kuitenkaan käy hyvin, se nyt on pakko todeta. Tyttö sortuu elon tiellä kovin herkästi, hiukan 1800-luvun hysteerikkojen tapaan ilman erityistä syytä. Sanoisin, ettei Talvio anna naissukupuolesta kovin imartelevaa kuvaa.

Katri Vala: Paluu (1934)

Luen todella vähän lyriikkaa, joten etsiessäni Ylen sivustolta vinkkejä 1920-1930-lukujen kirjoihin, päätin tarttua Katri Valan kokoelmaan Paluu. Ylen sivulla mainitaan sen enteilevän sotaa, ja häkellyttävän voimakkaasti se todella niin tekee, vaikka julkaisuvuosi on 1934. Osaa runoista en ymmärtänyt, myönnän kyllä sen auliisti, mutta osa puhutteli minua kovasti. Siksi onkin hienoa, että koska teos on osa Ylen Kirjojen suomi -projektia, se on kenen tahansa luettavissa verkossa ja voin itsekin palata siihen uudelleen.

Elsa Heporauta: Hulkan emännän kultakala (1945)

Elsa Heporauta on minulle tuttu Kalevalaisten Naisten Liiton ja Kalevala korun perustajana. En kuitenkaan ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa lainkaan. Kirpparilla tuli vastaan hänen hyväkuntoinen romaaninsa  50 sentin hintaan, ja sen ostettuani huomasin kirjan olevan ensipainos ja lisäksi sopivan osaksi lukupassia. Hulkan emännän kultakala sijoittuu säännöstelyn aikaan, siis hyvin lähelle kirjoitusajankohtaansa. Se on hauska kertomus emännstä, joka on päättänyt rikastua, ja ryhtyy vaikka mihin sen tavoitteen toteutumiseksi. Heporauta kuvaa Hulkan emännän ikävää luonnetta heijastelemalla sitä monin tavoin ”kunnon ihmisiin”: Karjalan siirtolaiset ovat kunnollisia, sodassa haavoittunut nuori mies on kunnollinen, jopa Hulkan emännän puoliso on kunnollinen kunhan reipastuu rouvansa tossun alta. Kaupunki edustaa tässäkin romaanissa pahaa, maaseutu pääosin hyvää – paitsi ne maalaiset jotka hamstraavat ja myyvät tuotteita mustassa pörssissä ohi säännöstelyn. Välillä tuntuu, että Hulkan emäntä onnistuu asioissaan vain siksi, että muut ihmiset ovat niin loputtoman kilttejä ja hyväuskoisia. Se tuntui typerältä, mutta oikeastaan ajattelen silti sen olevan mieluummin toiveikasta: soisin ihmisten useammin uskovat toisista ensisjaisesti hyvää kuin epäilevän ja vierastavan. Tosin Hulkan emäntä ja muut huijarit ovat oma lukunsa…

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1962)

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär löytyi omasta hyllystä, joskus kirjaston poistomyynnistä ostamani nide. Teos on kotimaisen kirjallisuuden klassikko, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Ylipäätään olen lukenut kovin vähän Janssonin romaaneja, siis muita kuin muumeja. Silti aina kun niitä luen, totean että kannattaisi kyllä. Hän on hyvä kirjailija. Kuvanveistäjän tytär kertoo Janssonin lapsuudenperheestä lapsen silmin. Ja kyllä, muumien elämäntapa on tunnistettavissa täältäkin, se leppoisa ja stressitön filosofia. Jos lapsi vahingossa rikkoo vanhan, arvokkaan joulukoristeen, äiti ei suutu tai raivoa vaan silmissä näkyvästä surustaan huolimatta toteaa: ”No en minä oikeastaan koskaan pitänyt tuosta.”

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin (1989)

Annika Idströmin kirja Veljeni Sebastian oli koulussa äidinkielenkirjojen lukusuosituksissa, mutta en siitä huolimatta koskaan tullut lukeneeksi sitä. Ylen Kirjojen Suomi -sivujen kautta lainasin Idströmin Kirjeitä Trinidadiin, ja se oli kiistatta lukupassini vaikuttavin romaani. Se kertoo perheestä ja perheen hajoamisesta, mutta etenkin vallasta ja jotenkin rujosta julmuudesta, johon ihminen pystyy lähimpiään kohtaan. Teos ei kerro kovin mukavista ihmisistä, mutta ei se mitään – olin pitkään hiljaa tämän kirjan luettuani. Ehkäpä nyt tulen lukeneeksi myös muita Idströmin kirjoja.

Lämmöllä suosittelen Ylen sivustoa kaikille! Kirjoja saa sieltä luettavaksi kuka tahansa: tarvitset vain voimassa olevan kirjastokortin tai Yle tunnuksen. Helppoa ja toimivaa!

Reseptihaasteeni (uusi reseptikokeilu joka viikko ja raportti siitä blogiin) on jäänyt pahasti tavoitteestaan. Useimpina viikkoina olen kyllä pyrkinyt kokeilemaan jotain uutta, edes pientäkin. Raportointi se vaan takkuaa. Kahden viikon blogitauko vain syvensi tätä kuoppaa.

Mutta kirjoittelen näitä niin kauan kuin muistan vielä, mitä milloinkin laitettiin ruoaksi. Muistamista auttaa se, jos muistan kuvata ruoat. Kuvieni laatu ei aina kuitenkaan aina ole kovin hyvä. Ruokakuvaaminen on taiteenlaji, jota en osaa. Siitä seuraa se, että herkullisimmatkin ruokakokeilut saattavat näyttää blogissa vähän kummallisilta. Sellainen on esimerkiksi tämä viikon 11 uusi resepti broileria Napolin tapaan, jonka löysin Maku-lehdestä etsiessäni vaihtelua kanaruokiin.

IMG_20170317_181810

Kaameasta kuvasta huolimatta voin vakuuttaa, että resepti toimi. Tein kanaa napolilaisittain eräänä perjantai-iltana, kun puoliso oli tulossa kotiin. Broilerinfileet paistettiin uunissa tomaattikastikkeen ja juustoraasteen alla. Mukana oli runsaasti tuoretta basilikaa. Lopputulos oli mehevä ja hyvänmakuinen. Kuten kuvasta näkyy, lisäsin reseptiin vielä tuoretta mozzarellaa, jonka lisäsin viipaleina pintaan paistamisen viime minuuteiksi. Kanan kanssa söimme hyvää pastaa.

Jos en jaksa yhtään miettiä vaihtoehtoja, arkiruoan kanssa lisäke- tai alkusalaatti syntyy vain kurkusta, tomaatista, avokadosta ja salaatista, ehkä pähkinöillä tai siemenillä höystettynä, perusainesten vaihdellessa jääkaapin sisällön mukaan. Välillä tähän perussalaattiin kuitenkin kaipaa vaihtelua. Yksi uusi resepti viikossa -haasteessani olen yrittänyt etsiä myös uusia salaattiohjeita.

Viikolla 9 olin sairauslomalla ja kokkasin melkein joka päivä jotain. Eräs päivällinen koostui uunilohesta (miehelle) ja kanasta (minulle), ja näiden lämpimien rinnalle tein parsa-nuudelisalaattia Yhteishyvän sivuitla löytämäni ohjeen mukaan, koska kaasoille tarjotusta päivällisestä oli jäänyt yli parsaa. Salaatti oli helppo tehdä etukäteen maustumaan jääkaappiin ja odottamaan, että uunilohi oli valmis ja ruokaseura kotiutunut töistä. Kunhan kevät etenee ja parsat ja keväsipulit tulevat maukkaiksi sesonkiruoiksi, uskon tätä salaattia tehtävän toistekin. Tuoreiden yrttien marinoimana salaatti toimi kylmänä lisäkkeenä minusta hyvin, ja tätä tullaan syömään meillä keväällä ja kesällä etenkin grilliruoan kanssa.

Viikolla 10 puolestaan tartuin omasta hyllystä löytyvään Vähällä vaivalla salaatteja -kirjaan (2014). Tätä kirjaa olen selaillut usein, mutta kokeillut reseptejä vain kerran tai pari. Makuhermojeni uteliaisuuden on herättänyt kuitenkin moni resepti. Nyt kokeilin tomaattisalaattia paistetun fetan kera. Periaatteessa kyseessä on  ihan arkisalaatti: tomaattia, muutama ohut rengas punasipulia, rucolaa (tai jäävuorisalaattikin meni ihan hyvin) ja mustia oliiveja. Juju on öljy-sitruunamehu-oregano-kastikkeessa sekä siinä, että salaatin päälle paistetaan hyvää fetaa. Fetapalat kieritetään kananmunassa ja jauhoissa ennen kuumalla pannulla ruskistamista. Salaatti tarjotaan heti kun juustot on paistettu, jotta ne ovat vielä lämpimiä. Tätä syötiin meillä alkuruokana, mihin se sopiikin erittäin hyvin juuri siksi, että se on näppärintä tehdä valmiiksi annoksiksi.

Seuraavan viikon reseptikokeilu olikin kanaruoka – kirjoitan siitä sitten erikseen.

On aika raportoida reseptihaastetta eteenpäin, mutta tällä kertaa juttua on yhdestä ruoasta niin paljon, että jään edelleen vähän jälkeen raportoinnissa.

Viikolla 8 meillä oli kaasotapaaminen ja pöytä koreana. Silloin tarjottu päivällinen sisälsi kuitenkin lähinnä hyväksi jo aiemmin testattuja ruokia kuten savustettua lohta ja parsarisottoa. Päivällisruokien sijaan haluaisinkin nostaa esimerkiksi reseptikokeilusta smoothien. Viime kesänä aloitin vähitellen marjojen lisäämisen ruokavalioon smoothieiden avulla. Ensin teimme niitä marjoista ja erilaisista jugurteista, mutta olen vähitellen alkanut sekoitella myös eri hedelmäsekoituksia. Tärkein askel smoothieihin sekoamisessa on kuitenkin ollut hyvälaatuinen tehosekoitin, jonka ostimme kihlalahjaksi saadulla S-ryhmän lahjakortilla (tai sitä pesämunana käyttäen). Sauvasekoitin ei jaksa muussata eikä varsinkaan kuohkeuttaa kaikkia hedelmiä, joten tehosekoitin on erinomaisen hyvä apu smoothien teossa.

Reseptejä olen selaillut Kati Jaakosen eli Hellapoliisin sekä Marjo Kauppilan yhteiskirjasta Supersmoothiet mangosta mustikkaan (2016), jonka sain viime kesänä nimipäivälahjaksi. Kirja sisältää pääosin erilaisista, hyvinkin eksoottisista hedelmistä tehtyjä sekoituksia ja kannustaa kokeilemaan sellaisiakin hedelmiä, joista ei ole koskaan kuullutkaan. Kirjassa annetaan ohjeita myös esimerkiksi smoothieiden makeuttamiseen. Niitä en ole juurikaan noudattanut, sillä minusta hedelmät ovat riittävän makeita sellaisenaan. Lisäksi erilaisten luonnon makeutusaineiden hiilihydraattipitoisuuksia on vaikea arvioida, ja minun kuitenkin pitää kyetä laskemaan tarvittavan insuliinin määrä joka annoksesta. Sen sijaan lisää usein rahkaa tai jogurttia hedelmien joukkoon saadakseni smoothiesta proteiinipitoisemman.

Kirjasta ja tehosekoittimesta huolimatta olen pitkään vain sekoittanut lempihedelmiä ja antanut itseni pysyä mukavuusalueella. Nyt pari viikkoa sitten kokeilin ensimmäisen kerran lisätä avokadoa hedelmien joukkoon. Smoothie-eksprettien korviin se kuulostaa varmaankin pikkujutulta, mutta minua erilaiset viherpirtelöt ovat aina vähän inhottaneet. Avokado maistuu kyllä muissa yhteyksissä, mutta hiukan oli kyllä kynnystä sen sekoittamiseen smoothien joukkoon. Mutta sinne upposi!

Kaasoviikonloppuna yksi heistä yöpyi meillä koko viikonlopun, ja tein aamupalalle Hellapoliisin kirjasta Luonnon voimaa -nimisen energiasekoituksen. Siihen tuli banaaneja, mangoa (tosin sitä oli vähänlaisesti), kiwi-hedelmää ja luonnonjogurttia. Hedelmäpommia notkistettiin hiukan hedelmämehulla. Reseptin mukaan tätä olisi voinut makeuttaa hunajalla, mutta sitä ei kyllä kaivattu, enkä ylimääräistä sokeria turhaan halua lisätä.

IMG_20170224_085345

Olen taas vähitellen jättänyt reseptit seuraamatta ja improvisoin smoothien lähes päivittäin aineksista, joita kaapista löytyy. Usein ostan tuoretta ananasta, mangoa, banaaneja ja appelsiineja. Marjoista mansikka on suosikkini ja sopii hyvin hedelmien kanssa. Muistaessani lisään joukkoon myös leseitä.

Parasta on se, kun iltapalaksi tekemääni smoothieta tulee niin iso annos, että puolet jää aamupalaa varten. Valmis smoothie jääkaapissa nopeuttaa aamutoimia etenkin niinä aamuina, jolloin pitää lähteä kaupunkiin.

Uusi resepti kerran viikossa -haasteeni ei ole vielä kovin tehokkaasti työntänyt minua keittokirjahyllylle. Sen sijaan olen kokeillut uusia reseptejä netistä. Monet ruokasivustot markkinoivat reseptejään niin houkuttelevasti, että kokeileminen on ihan väistämätöntä herkullisten kuvien ansiosta.

Mutta osaavat ne muutkin kuin kaupalliset ruokasivustot hehkuttaa reseptejään. Näin teki esimerkiksi Meanwhile in Longfield -blogin kirjoittaja, jonka hehkutus maailman parhaasta tomaattikeitosta herätti uteliaisuuteni. Viikolla 5 en siis kokeillut kaupallisen tarjoajan reseptiä vaan testasin  Meanwhile in Longfield -blogin tomaattikeittoa persiljapaistettujen katkarapujen kanssa. Longfieldien blogi ei ole uusi, mutta minä löysin sen vasta viime syksynä, joten sikäli tuore tuttavuus. Tämä oli ensimmäinen heidän resepteistään jota kokeilin. Keiton juju oli siinä, että aivan yksinkertaiseen tomaattikeittopohjaan ei sinällään sekoiteta mitään, vaan ”sattumat” lisätään lautaselle annoksen päälle. Sattumina oli persiljassa paistettuja katkarapuja, pastaa ja paprikapaloja. Tällä tavoin keitto toimi myös seuraavana päivänä hyvin, eivätkä katkaravut päässeet sitkistymään. Katkaravuilla höystetty tomaattikeitto maistui hyvin puolisollekin, joka ei ole keittojen ylin ystävä, ja luulen että tätä tehdään meillä toistekin. Reseptissä käytettiin purkkiin säilöttyjä katkarapuja, joita en löytänyt, mutta hyvin onnistui höyste pakastekatkaravuistakin. Tästä keitosta en muistanut ottaa kuvia, mutta niitä löytyy yllä olevan linkin takaa reseptin luota.

Viikolla 6 olin taas yksin kotona arkipäivinä. Etäpäivinä olisi teoriassa mahdollisuus hitaaseen ruoanlaittoon, mutta totta puhuen nopeus on valttia ruoanlaitossa ainakin niinä päivinä, jolloin keskittyminen töihin sattuu onnistumaan hyvin. Soppa365-sivusto teki koonnin edullisista ja nopeista arkiruoista, ja niiden joukosta bongasin raviolikeiton. Tämäkin näyttää tomaattipohjaiselta, mutta itse asiassa siinä on vain tomaattisosetta, eikä sitäkään kovin paljon. Yksinkertainen resepti, joka toimi myös seuraavana päivänä lämmitettäessä. Ehkä keitto kuitenkin kaipaisi jotain muutakin täytettä kuin yhden suippopaprikan ja raviolit, vaikkapa vähän monipuolisemmin vihanneksia. Vai vievätkö ne sitten tilaa raviolien omalta maulta?

raviolikeitto

Jatkoin vielä yhdellä edullisten keittojen kokeiluilla. Viikon 7 reseptikokeilu oli K-ruoka -sivustolta bongattu siskonmakkara-pastakeitto. Siskonmakkarassa on jotain melko sympaattista, vaikka aika harvoin sitä tulee laitettua. Tämä keitto oli tuunattu niin, että perunan tilalla oli pastaa. Koska olin ostanut vahingossa vain yhden keittojuurespussin, toisen tilalle tuli sekavihanneksia. Luulen, että tämä unohdus oli vain siunaus. Viimeisenä lämmityskertana siskonmakkara oli jo vähissä, joten lisäsin keittoon vähän nakkeja.

siskonmakkarakeitto

Nyt ollaan jo viikossa kahdeksan! Viikonloppuna on tulossa vieraita, joten ehkä tämän viikon reseptikokeilu liittyy heille tarjottuun päivälliseen. Vaihteeksi ainakin aion keskittyä omien keittokirjojen antiin.

Kanasalaatti on minusta vähän vaikea ruoka. Se olisi tervellistä, ainakin lähtökohtaisesti, ja ruokaisaa, jos sen tekee hyvistä aineksista. Jotenkin en vain ole koskaan onnistunut löytämään hyvän kanasalaatin reseptiä. Toisaalta kyse on myös reseptien runsaudesta: kun tarpeeksi kauan selaa monia vaihtoehtoja voi käydä niin, ettei lopulta tee mitään niistä mieli. Yleensä olenkin tehnyt sen täysin fiilispohjalta, mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan. Ihan hyväähän silläkin tavalla tulee, mutta… Noh, kyllä reseptiä edes jotakuinkin noudattamalla yleensä saa parempaa aikaan.

Nyt halusin tehdä kanasalaatin torstain päivälliseksi. Etsin hakusanoilla ruokaisaa kanasalaattia, ja löysin esimerkiksi K-ruoka -sivustosta pekoni-kanasalaatin houkuttelevan ohjeen. Lopulta päädyin kuitenkin Kulinaari-ruokablogin mehevään Kimmon kanasalaattiin, josta tuleekin siis ”uusi resepti joka viikko” -haasteeni osa 4. Perustelut resepti valinnalle olivat varsin käytännöllisiä: jääkaapissa oli majoneesia, puolikas paprika ja punasipulia, jotka odottivat että pääsisivät käyttöön mahdollisimman pian. Miksi siis turhaan tehdä jokin toinen ohje, johon kaikki pitäisi ostaa alusta asti? Koska varsisellerin maku saa minut yökkimään, jätin sen pois salaatista.

Salaattiin tuli siis kanafilesuikaleita, jäävuorisalaattia, paprikaa, oliiveja (kylläkin mustia, kun niitä oli valmiiksi kaapissa), omenaa ja punasipulia. Kastikkeeseen sekoitin majoneesia, hunajaa, sitruunamehua, suolaa ja pippuria. Ohjeessa sipuli olisi tullut raakana salaattiin, mutta käytin sitä kanapalojen paistamisen loppuvaiheessa pannulla, koska raaka sipuli aiheuttaa helposti vatsakipuja. Hiukan pehmentyneenä sipuli maistuu paremmin.

kanasalaatti

Kanasalaattia ja tuoretta leipää.

Ohjeen mukaisesti salaattiannoksen olisi pitänyt riittää neljälle. Olin aika nälkäinen, joten annos syötiin melkein loppuun kahteen pekkaan. Vähäsen jäi, mutta ei paljon.

Salaatti ei sinällään tarvitse leipää rinnalleen, mutta jotenkin minä aina salaatin ja leivän toisiinsa ajatuksissani yhdistän. Kanasalaatin rinnalle tein pitkästä aikaa, ainakin parin vuoden tauon jälkeen leivän leipäkoneella.Tuore leipä ja tuorejuusto täydensivät tämän reseptikokeilun.

Ruokaa ja ruoanlaittoa harrastava kaverini haastoi itsensä irrottautumaan rutiinesita vuonna 2017: kerran viikossa yksi uusi resepti. Se tekee 52 uutta ohjetta vuodessa.

Päätin lähteä haasteeseen mukaan. Meillä on aika paljon keittokirjoja, mutta aika usein tulee tehtyä ruoaksi jotain tuttua, jota on tehty ennenkin. Se on yleensä helpompi ja varmempi tie hyvään ateriaan. Ei sillä etteikö keittokirjoja meillä luettaisi – kyllä luetaan, siksihän niitä niin paljon on. Silti ajattelin, että tämä haaste tuo kivasti virkeyttä ruoanlaittoon. Idea tietysti on, että jokaisesta uudesta reseptistä myös blogataan.

Hitaampaa kuin uusien reseptien kokeileminen, näyttää tällä hetkellä olevan blogiin kirjoittaminen. Nyt on jo viikko 3, enkä ole vielä blogannut yhdestäkään uudesta ruokalajista. Mutta nyt korjaan asian ja rysäytän kerralla kolme uutta ruokalajia! Valitettavasti yhdestäkään niistä ei ole kuvia – tässä kohdassa(kin) koetan petrata jatkossa. Tosin esim. viikon 3 ruoka kaalilaatikko on niin paljon rumempaa kuin miltä maistuu, että ainakaan tämän amatöörikuvaajan kuvat eivät tekisi oikeutta ruoalle.

Vuoden ensimmäisellä viikolla tein Meri-Tuuli Lindströmin Pataruokaa-kirjasta kikhernepataa. Pata hautui uunissa parisen tuntia, ja kanelitangon ja kypsyvän myskikurpitsan tuoksut todella herättivät minun ja vieraitteni nälän! Söimme kikhernepadan kanssa couscousia ja tzatzikia. Tarkoitus oli tarjota Meri-Tuulin ohjeen mukaan tehtyä slim saucea, mutta se kääntyi lennossa tzatzikiksi kun kaikkia tarvittavia aineita ei yllättäen löytynytkään. Kikhernepadasta riitti kolmen hengen illalliselle ja kahteen lounaaseen minulle vielä seuraavina päivinä. Parasta siinä oli tuoksu ja pehmeäksi hautuneet kurpitsa ja taateli, ikävintä kikherneiden aiheuttamat lievät vatsakuprut seuraavana päivänä.

Viikolla 2 halusin käyttää jääkaapissa vanhenevat maidot ja kananmunat. Tein jauheliha-juustorullan Kodin kuvalehden ohjeella. Tosin sovelsin kyllä reseptiä melko paljon täytteen kasvisten osalta, mutta perusidea oli tuosta. Kyseessä oli siis täytetty pannukakku, jollaista olen kyllä tehnyt ennenkin, mutta ilman ohjetta. Nyt on pakko sanoa, että tästä tuli aivan järkyttävän hyvää, eikä ihme: pannukakkutaikinassakin oli voita ja täytteessä juustoa. Söimme tästä lounasta ja iltapalaa ja yksi pala oli vielä töissäkin minulla  mukana. Raikkaan salaatin kanssa se oli parhaimmillaan. Tämän reseptin haluan kyllä tallentaa, niin hyvää tämä oli. Parasta oli herkullinen maku, ikävintä epäterveellisyys – pannukakku ei ole mitään kevytruokaa.

Tämän viikon The Resepti löytyi HS Ruokatorstai -keittokirjasta. Halusin tehdä kaalilaatikkoa. Minulla oli Hellapoliisin ohje, jota olen joskus kokeillut, mutta halusin kokeilla jotain uutta. Ruokatorstain ohje oli jännittävän kuuloinen, ja laatikon tekeminen oli aika hauskaa, joskin hidasta. Kaalilaatikko on todellakin ns. slow foodia. Olisi ehkä kannattanut tehdä se viikonloppuna tai etätyöpäivänä, sillä työpäivän jälkeen aloitettuna se ei ehtinyt saman illan päivälliseksi. Korvasin osan jauhelihasta soijarouheella. Laitoin ehkä vain noin kolmasosan soijaa, kun en ollut varma miten se sopii kaalilaatikkoon, mutta olisi hyvin voinut laittaa enemmänkin, niin hienosti soijarouhe ruokaa upposi. Yhdestä kaalinkerästä tuli aika paljon ruokaa (annoin yhden foliovuoan vanhemmillenikin), ja pakastin kaalilaatikon valmiina annoksina tulevia viikkoja varten. Yhtään ikävää puolta kaalilaatikosta en keksi, ellei rumaa ulkonäköä lasketa. Mutta maku on erinomainen, ja sen tekeminen oli kivaa. Varsin suurta mielihyvää sain myös siitä, että ainakin kahdeksan annosta ruokaa syntyi alle kympillä. Kaali on halpaa ja hyvää ja terveellistä!

Koska korvasin osan jauhelihasta soijarouheella, riitti jauhelihapaketista kahteen ruokaan. Tein lopusta yrttilihapullia. Ne menivät pakasteeseen nekin.

Valitettavasti Hesarin ohjeisiin ei juuri nyt pysty linkittämään. Sekä kaalilaatikon resepti että yrttilihapullat olivat Ruokatorstaista.

Seuraava sivu »