näyttämöltä


Arki on alkanut työntäyteisesti lomien jälkeen. En ole juurikaan lukenut mitään, ja kirjoittamisenergiani olen kanavoinut erääseen artikkeliin, jonka deadline lähestyy vääjäämättä.

Onneksi arjen keskellä on kivoja ja iloisiakin asioita. Saimme siskoltani ja hänen poikaystävältään häälahjaksi teatteriliput Tampereelle. Olemme aikaisemmin käyneet yhdessä katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän Komisario Palmun erehdys, ja nyt liput olivat Tampereen Komediateatterin kesänäytelmään Kaasua, komisario Palmu! 

Lähdimme jo aamupäivällä kotoa, joten Tampereelle päästyämme (ja Helsingin vahvistustenkin saavuttua) lounastimme Pizzeria Lucassa. Luca Platanian pizzojen ääreen pääseminen on ollut pitkäaikainen haave, sillä hänen ja Saku Tuomisen pizzakirja on muuttanut tyystin meidän käsityksemme hyvästä pizzasta. Pizzeria Luca lunasti kaikki odotukset.

Pizzojen ääreltä suutasimme teatteriin. Olin lukenut kehuja Komediateatterin näytelmästä, mutta en kovin tarkasti. En osannut odottaa, että komisario Palmu taipuu näin hersyväksi komediaksi. Nauroin läpi näytelmän, ja se on kyllä ihan kokonaan loistavan ohjauksen ja erinomaisten näyttelijöiden ansiota.

Esko Roine oli tietenkin vakuuttava Palmu, ja hänen etsiväapulaisensa Kokki (Ari-Kyösti Seppo) ja Virta (Lari Halme) mahtava parivaljakko. Shown kuitenkin varasti taiteilija Kuurna (Aimo Räsänen), joka hallitsi näyttämöä aina kun sinne astui. Näyttelemällä juuri sopivasti yli, hän oli täydellinen komediahahmo.

Näytelmä perustuu Mika Waltarin kirjaan Kuka murhasi rouva Skrofin? Olen lukenut sen, mutta en muistanut murhaajaa – enhän minä ikinä muista kirjojen juonia. Parasta oli kuitenkin saada nauraa näin makeasti ja samalla oppia, että Waltarin Palmu-kirjoja voi todellakin tulkita ihan dramaattisena salapoliisikirjana, mutta niissä on myös paljon hauskaa ja etenkin värikkäitä rooleja.

Valitettavasti Kaasua, komisario Palmu! oli vain kesänäytelmä. Meillä oli liput toiseksi viimeiseen näytökseen, joten suositukseni menevät siltä osin hukkaan. Komediateatteria voin kuitenkin lämmöllä suositella, ja kun itse seuraavan kerran mietin viikonloppulomaa Tampereella, Komediateatterin ohjelma tulee varmasti tarkistettua.

Iltapäivänäytöksen jälkeen kävimme majoittautumassa komeilla maisemilla varustettuihin huoneisiin Ilveksen 16. kerrokseen. Kävimme pikapikaa coctaileilla Torni-hotellin Moro-baarissa ihailemassa Tampereen maisemia sieltä käsin, ja sen jälkeen kiiruhdimme ravintola Tiiliholviin. Se oli tuttu jo viime syksyn synttäripäivälliseltä, ja nyt oli kiva käydä syömässä ravintolan kesämenu. Palvelu oli edelleen erinomaista, ravintola kiva ja viihtyisä, ja ruoka herkullista. Sunnuntaina kävimme vähän ostoksilla, mutta aika nopeasti lähdimme kotiin Papun luokse.

Niin kiva viikonloppu minulla oli, etten muistanut ottaa yhtään kuvia. Käyntikohteiden lisäksi parasta oli hyvä seura. Sisko poikaystävineen on virkistävää ja jokseenkin harvinaista seuraa. Jos asuisimme lähempänä, viettäisimme varmaan enemmäkin aikaa yhdessä, mutta nyt tapaamiset ovat vähän satunnaisia. Asia tosin korjaantuu tässä kuussa, kun tapaamme eri yhteyksissä kolmena viikonloppuna peräkkäin. Hyvä niin!

Mainokset

Kesäloman aikana olen nähnyt kaksi eri kesäteatterinäytöstä. Ne olivat hyvin erilaisia tyyleiltään, mutta toisaalta niitä yhdistävät myös jotkin kesäteatterille ominaiset piirteet, erityisesti huumori.

Heinäkuun alkupuolella kävimme porukalla katsomassa oman kylän teatteriyhdistyksen Kuhauksen esityksen Mooseksen penninpyöritys. Pienen pitäjän kesäteatterinäytös kootaan talkoovoimin ja näyttelijät ovat tuttuja kyläläisiä, jotka harrastuksekseen kesästä toiseen osallistuvat näytelmään. Osa hauskuudesta tulee juuri näyttelijöiden tuttuudesta ja siitä, että he sopivat rooleihinsa niin erinomaisesti – parhaassa tapauksessa näyttelijänlahjoja ei tarvita, kun rooli on kuin henkilö itse.

Toisinaan kyläteatterissa nauraa enemmän tilannekomiikalle kuin näytelmälle, mutta tänä kesänä Kuhauksen suoritus oli kyllä ihan nappiin osunut. Nauroimme posket kipeinä molempien puoliaikojen läpi, kun farssimainen näytelmäjuoni eteni tapahtumasta toiseen. Täysi kymppi Kuhaukselle!

Eilen kävimme sitten katsomassa toisenlaista kesäteatteria, enemmän ammattilaisvoimin rakennettua. Mikkelin teatteri esittää tänä kesänä Naisvuoren kesäteatterissa komediaa Tankki täyteen. Sekin nauratti, roolit olivat erinomaisia! Katsomo oli onneksi katettu, sillä väliajan jälkeen alkoi sataa tihuuttaa.

Molempia kesäteattereita yhdisti se, että väliajalla oli kamala ruuhka. Kuhauksen näytöksissä myytiin kahvilippuja etukäteen, mikä nopeutti väliaikatarjoilun sujumista. Olin parina iltana itsekin talkoissa kahvia kaatamassa, ja aika suhinaahan se väliaika oli. Naisvuorella varasimme kahvit etukäteen ja vältimme jonottamisen, mutta yleisön poistuminen katsomosta kesti niin kauan, että kun pääsimme ulos, tuli ensimmäinen soitto sisään jo, ja kahvit ja mustikkapiiraat piti hotkaista aika pikaisesti.

Sitä olen miettinyt tänä kesänä, että johtuuko siitä, että kesäteatteri on jotenkin ”kevyempi” kulttuurimuoto kuin ”varsinainen” teatteri, että ihmiset eivät suhtaudu siihen samalla kunnioituksella. Esimerkiksi lippuja ei välttämättä varata etukäteen, vaan oletetaan että niitä on kuitenkin aina saatavilla. Naisvuorella lippuja todella myytiin vielä ovelta, mutta Kuhauksen näytelmän viimeiset näytökset olivat jo hyvissä ajoin loppuunmyytyjä. Harmittihan se sekä teatteriväkeä että etenkin niitä, jotka olivat tulleet paikalle turhaan, mutta näytelmä esitettiin sisätiloissa ja sali nyt vain ei vedä määräänsä enempää ihmisiä. Olisiko kannattanut soittaa vaikka pari päivää aiemmin?

Molemmissa kesäteattereissa näin myös sen ilmiön, että teatteriin tullaan viime tipassa tai jopa myöhässä – ehkä jopa ilman lippua. Kukaan tuskin kuvittelisi pääsevänsä kaupunginteatterin näytökseen viisi minuuttia alkamisen jälkeen, oli lippuvarausta tehty tai ei. Mutta miksi kesäteatteriin on sopivaa tulla viime hetkellä tai myöhässä?

Eilen opin myös yhden läksyn: myös teatteriin pitää ottaa hypoevästä. Kymmenisen minuuttia ennen Tankki täyteen -näytöksen alkamista istuimme paikoillamme ja mittasin huvikseni verensokerin, kuvittelin ennakoivani väliaikaa jo ajoissa. Pah, mittari näytti 3,6. En tuntenut matalaa yhtään mitenkään, mutta onneksi aikaa oli ja ehdin käydä ostamassa kioskista pillimehun ja karkkia. Onneksi mittasin ajoissa, sillä muutaman hetken kuluttua olisi todennäköisesti jo tuntunut aika paljon pahemmin. Ja sitä pillimehua tai Siripiriä ei saisi unohtaan, ei edes teatterireissusta.

Molemmissa katsomissani näytelmissä oli hyvät käsiohjelmat. Papu valitsi Oliverin.

Molemmissa katsomissani näytelmissä oli hyvät käsiohjelmat. Papu valitsi Oliverin.

Minusta kesäteatterit kuuluvat kesään. Erityisesti tykkään harrastelijateattereista, sellaisista joissa vapaaehtoistyö ja talkoovoimat tuoksuvat joka lavasteessa ja kahvitauolla myydään jonkun itse leipomaa pulla teatteriyhdistyksen hyväksi. Osa kesäteattereista on kylläkin melko ammattimaisia, mutta silti: on kesäteatterissa silti sitä jotain erityistä.

Tänä kesänä olen ollut tavallistakin aktiivisempi ja käynyt jo kahdessa eri teatterissa. Keski-Suomessa on valtavasti eri kesäteattereita, ja vaikka valitsisi vain Jyväskylässä esitettävät, valinnanvaikeutta tulee silti. Jo pian Barcelonasta palattuani kävin Survo-Korpelan latoteatterissa katsomassa Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissin hienon musikaalin Oliver! Oliver Twistin tarinan kertovassa musikaalissa erityisen vaikutuksen minuun tekivät lapsinäyttelijät, -kuorolaiset ja -tanssijat. He lauloivat hyvin ja osasivat hommansa. Aikuiset hoitivat raskaimmat roolit kunnialla kyllä, mutta tämän musikaalin parasta antia olivat joukkokohtaukset, erityisesti ne, joissa lapset olivat mukana. Oliver! pyörii Latoteatterissa elokuulle asti, joten lämmin suositus! Myös Morre oli käynyt katsomassa tämän näytelmän ja piti näkemästään.

Jos oli Oliver Twistin tarina köyhyydestä ja kurjista oloista kohti parempaa elämää liikkumisesta, niin vielä paremmaksi pisti Jyväskylän Kansannäyttämö Harjun kesäteatterissa näytelmällään Seitsemän siskosta. Ville Kiljunen oli dramatisoinut Aleksis Kiven näytelmän kokonaan uuteen näkökulmaan. Tarina oli tuttu, mutta kuitenkin uusi. Oli virkistävää huomata, miten sukupuolittuneita käsityksiä ravistellaan. Monet asiat muuttuvat, jos tekijöinä on seitsemän nuoren miehen sijaan seitsemän nuorta naista. Käsikirjoituksessa oli huomioitu näitä, mutta jätetty katsojille myös tilaa huomata ja tulkita asioita itse. Tekstissä myös kunnioitettiin Kiven alkuperäistä kieltä hienosti, ja parhaat palat kuten ihanat runot ja laulut oli säästetty – minulle Kiven runot ovat rakkaita ja tippa linssissä niitä nytkin kuuntelin. Väliin oli ripoteltu kesäteatterimaisia vitsejä, joille nauroimme makeasti. Pidin tästä näytelmästä kovasti. Siitä on enää kaksi näytöstä jäljellä, tänään ja huomenna, joten kiireisesti katsomaan jos joku lähiseudulta tätä lukee!

Vielä tänä kesänä kiinnostaisi kaksi tai kolme näytelmää: Toivolan Vanhalla Pihalla esitetään Tiina-näytelmää, joka on ensimmäinen teatterisovitus Anni Polvan kirjoista. Se on pakko nähdä! Kulissi esittää Survo-Korpelassa Lumikki-musiikkinäytelmän, joka on kuulemma vahvasti modernisoitu tulkinta tutusta sadusta. Sinne voisi viedä kummitytön sisaruksineen. Ja sitten aikuisseurassa on ollut puhetta, että Kankaan paperitehtaan tiloissa esitettävä Teatteri Eurooppa Neljän näytelmä Synnyimme lähtemään voisi olla kiinnostava. Näitä voi toteuttaa sittenkin kun loma loppuu, sillä vaikka viikon kuluttua olen jo takaisin töissä, kesä jatkuu, kesä.

Luin Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6 (2011) ensimmäisen kerran helmikuussa 2012, mutta silloin en syystä tai toisesta kirjoittanut siitä tänne. Nyt tuli äkillinen tarve lukea uudestaan Liksomia. Tämä tarve syntyi, kun kävin työkaverin kanssa katsomassa Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä jo ilmeisesti toista vuotta pyörivän monologinäytelmän  Mie sanon suohraan, joka perustuu Liksomin novelleihin. Monologinäytelmä on toki sen esittäjän Maritta Viitamäen juhlaa, mutta ennen kaikkea osoitus Liksomin huikeista kirjoittajantaidoista. Jokainen novelli (joista vain yksi oli minulle kouluajoilta tuttu) oli jotenkin yhtä aikaa hauska ja kauhea. Yleisö nauroi paljon, mutta välillä nauru takertui kurkkuun – Liksom kun pistelee uskomattoman taitavasti elämämme ja maailmamme arkoihin paikkoihin. Vaikka tekee mieli nauraa emännälle, joka ampuu juopon miehensä hirvikiväärillä, niin ei sitä sitten kuitenkaan oikein pysty. Ei, vaikka asia esitetään komedian keinoin.

Mie sanon suohraan on ollut tänä syksynä uusintaensi-illassa, ja näytöksen ovat olleet jotakuinkin loppuunmyytyjä. Ei ihme, sillä tunnin mittainen näytelmä ei jätä kylmäksi.

Näytelmän jälkeen tartuin siis saman tien uudelleen Hytti nro 6:een, koska kaipasin lukea Liksomia ja nauttia hänen sanataituruudestaan. Lisäksi minulle oli jäänyt ensimmäisestä lukukerrasta tunne, että kirja ansaitsee tulla uusituksi. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa sitä lukiessani en pitänyt siitä aluksi, väsyin junahytin ahdistavuuteen ja toinen toisensa perään samanlaisilta näyttäviin Siperian kaupunkeihin. Kuitenkin viimeisen sivun käännettyäni tuntui, että kirja oli loistava kokonaisuus, tarkkaan hiottu ja huolella kirjoitettu (ja kustannustoimitettu).

Nyt toisella lukukerralla tiesin siis odottaa hyvä lukukokemusta. Nautiskelin kirjasta viipyillen, palasin välillä kappaleita taaksepäin vain saadakseni lukea sanoja uudestaan. Pidin kirjasta tavattomasti.

Erityiseen tunnelmapalan sain Hytti nro 6:sta, kun otin sen mukaan lomalleni. Kirjan kannessa kuvaillaan:

Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua.

Minun junani kulki etelään, eikä nykyaikaisen IC-junan istumapaikalla ylipäätään ole kovin paljon yhteistä neuvostoajan pitkän matkan junahytin kanssa, mutta liikkeellä olin yhtä kaikki kuten kirjan päähenkilötkin. Ja aamua odotettiin myös yhtä lailla, kaamosajan hämärää aamua, joka antaa odottaa itseään niin pitkään että päivän jo ehtii luulla kääntyneen illaksi ennen kuin aamu hetkeksi valkenee.

Toisilla junamatkoilla luin sitten toisia kirjoja, mutta tämä jäi kyllä loman parhaaksi kirjaseikkailuksi.

Lauantai oli siskon synttärit. Edellisenä iltana oli juhlittu meidän molempien vuosipäiviä, joten lauantai käynnistyi hieman väsyneesti, mutta onnellisena. Päivästä muodostui aikamoinen kulttuuripläjäys – niin sosiaalinen ja vilkas, että vieläkin keräilen voimia sen jäljiltä. Tässä kulttuurisuunnistuspolkumme pitkin Helsinkiä:

Rakkautta ja anarkiaa -filmifestivaaleilla esitettiin huikean hauska komedia Austenlandjoka sopi kuin nakutettu kaltaiselleni Austen-fanille. Nauroin leffan aikana monta kertaa ääneen, ja rakastuin hiukkasen uudelleen J.J. Feildiin, joka esitti leffassa historian professoria (kyllä!).

Leffasta siirryimme ystäväni luokse Kamppiin. Haimme lounaan mukaan Gran Delicatosta, ja evästaukko ystävien kotona oli täydellisen kiva. Siitä jatkoimme nykytaiteen pariin Kiasmaan, jossa oli avoimet ovet ja raitapaitapäivä: kaikilla kävijöillä toivottiin olevan raidallinen paita – jos ei ollut, sellaisen sai lainaksi.

Kiasman jälkeen oli siskon synttärilahjan vuoro: vein hänet elämänsä ensimmäisen kerran sirkukseen. Sirkus Finlandia on parkkeerannut syksyksi Kaisaniemeen. Sirkusnäytös oli tavallaan lahja myös itselleni, sillä pääsinhän jo kolmatta kertaa tänä vuonna näkemään sirkusesityksen, toista kertaa Finlandian tämän kauden näytöksen.

Sirkuksen jälkeen ilta alkoi jo hämärtyä. Kiirehdimme nopeasti siskoni ystävän juhliin Kalasatamaan, mutta aikaa vastaan taistelu oli aika tiukkaa: vierailimme juhlissa vain reilun vartin, ennen kuin oli jatkettava matkaa. Olimme nimittäin vielä menossa Tavastialle Viikatteen keikalle; kyseessä oli uuden levyn tiimoilta lähtevän kiertueen aloituskeikka. Ajoitus oli mainio: kun pääsimme sisään ja asetuimme paikoillemme, bändi aloitti soittonsa.

Kun pääsimme kotiin, oli nälkä ja jalkoja turvotti, mutta päivä oli ollut joka askeleen arvoinen. Ystävien seuraa, monenlaista loistavaa show’ta – mainio reseptin kulttuurinnälkäiselle sielulle.

Ja Austenland jäi ajatuksiin sen verran, että tätä kirjoittaessani katson samalla Northanger Abbeyta, sitä huumoripitoista, mm. J.J. Feildin – elämäni Mr Tilneyn – tähdittämää versiota.

Perjantaina se oli, tammikuun alusta asti odottamani ilta: Savonlinnan oopperajuhlat ja Lohengrin. Tässä on nyt mennyt muutama päivä ihan omissa hässäköissä niin että vasta nyt ehdin kirjoittamaan tänne tunnelmia.

Vaikka toisaalta: tunnelmasta on ehkä vähiten kirjoitettavaa. Oopperajuhlat ovat joka kerta minulle elämys. Siellä käyminen on apurahatutkijalle sen verran harvinaista herkkua, että joka minuutista sitten nauttii kunnolla. Savonlinnassa on yleensä aina aurinkoista ja keskellä kesää se kaupunki vaan on niin kovin kaunis. Ja Olavinlinna – kuinka siitä ei voisi olla pitämättä!

WP_20130712_008

Oopperajuhlien hehkuttamista enemmän tekee mieli kirjoittaa Lohengrinista itsestään. Kuten aiemmin kerroin, olen kuunnellut Lohengrinia koko kesän. Erityisesti olen kuluttanut La Scalan versiota, jossa pääosan laulaa Jonas Kaufmann (Ylen sivuilla on ainakin vielä juttu La Scalan produktiosta.) Savonlinnassa tenori ei loistanut yhtä häikäisevänä kuin Kaufmann, vaan esityksen kirkkain tähti oli pahiksena särmää tarinaan tuonut Ortrud eli Tuija Knihtilä.

Olavinlinnan ohjaus oli samaa tuotantoa kuin parin vuoden takainen versio. Tässä Lohengrin, pelastava ritari, toi pelastuksen varsin arveluttavassa muodossa. Ohjaaja osoitti, miten innokkaasti ihmiset tarttuvat vahvaan johtajaan niin, että johtajuudesta tulee helposti kultti – tai yksipuoluejärjestelmä, jossa joutsenen kuvaa kumarretaan. Viesti oli hyvä, mutta lavastuksessa minusta kompastuttiin välillä. Esimerkiksi linnan takaseinälle heijastetut videokuvat vain sotkivat asiaa. Ekassa näytöksessä ne vielä minusta toimivat, mutta loppuajan vain hämmensivät ja veivät huomiota laulajista. Linnan näyttämö on valtavan suuri tila, ja ilmeisesti lavastaja (tai ohjaaja?) oli halunnut täyttää sitä heijastamalla kuvia taustalle. Turhaa minusta, sillä oopperan esittäminen Olavinlinnassa perustuu juuri siihen, että taustalla on linnan jykevä muuri.

Ja sitä paitsi: mikäpä sopisi paremmin keskiaikaiseen linnaan kuin romantiikan ajan ritariseikkailu. Wagnerin oopperaksi Lohengrinissa on jopa melko jännittävä juoni. Aivan yksityiskohtiin menemättä siinä on siis kyse Graalin ritarista. Brabantin herttua on kuollessaan jättänyt lapsensa Elsan ja Gottfriedin Telramund-nimisen miehen huostaan. Telramundin piti mennä Elsan kanssa naimisiin kunhan tämä tulisi täysi-ikäiseksi, mutta Elsan annettua rukkaset Telramund on ottanut vaimokseen Ortrudin.

Nyt Elsan veli on kadonnut metsään ja Telramund syyttää Elsaa veljensä murhasta. Elsa on veljensä katoamisen vuoksi muuttunut vähän sekavaksi eikä osaa puolustaa itseään kuninkaan jakaessa oikeutta. Elsa kertoo nähneensä unessa ritarin, joka tulee puolustamaan häntä jumalan tuomiolla eli kaksintaistelussa. Kas kummaa, kun Elsan puolustajaa kuulutetaan, lipuu jokea pitkin joutsenen vetämä vene, jossa saapuu tuntematon ritari. Hän tulee puolustamaan viatonta neitoa ja rakastuukin Elsaan saman tien. Ehdoksi Elsan puolustamiselle ritari vaatii Elsaa lupaamaan, ettei tämä koskaan kysy miehen nimeä tai taustaa. Elsa lupaa kahdesti. Ritari voittaa Telramundin ja Elsa on pelastettu, hurraa.

No arvaatteko miten sitten käy? Ortrud on kiukkuinen ja juonii niin, että Elsan epäilykset sankariaan kohtaan heräävät. Tuore aviopari on ensimmäistä kertaa kahden, kun Elsa aloittaa tivaamisen ja – tietenkin – kysyy kielletyn kysymyksen, vaikka ritari koettaa estellä. Weh uns! Was tatest du? – Voi meitä! Mitä teitkään! suree ritari, kun Elsa pöllöpää ei saa pidettyä suutaan kiinni. Telramund hyökkää pimeässä Lohengrinin kimppuun ja saa surmansa.

Sen jälkeen Lohengrin laulaa Elsalle, kuninkaalle ja koko kansalle teoksen tunnetuimman aarian, jossa hän kertoo mistä on kotoisin. In fernem Land on minusta hurjan kaunis. Se kertoo maailman kauneimmasta paikasta, paikasta joka on silkkaa hyvyyttä, ja jokainen Wagnerin sävel kuvailee juuri sitä. Aarian voi kuunnella vaikkapa täältä konserttiversiona tai täältä katkelmana La Scalan produktiosta. Tähän lainaamani sanat ovat suoraan libretosta, jossa suomennoksen on tehnyt Leena Vallisaari.

In fernem Land, unnahbar euren Schritten,

liegt eine Burg, die Montsalvat genannt;

ein Lichter Tempel steht dort inmitten,

so kostbar als auf Erden nichts bekannt;

drin ein Gefäß von wundertät’gem Segen

wird dort als höchstes Heiligtum bewacht:

es ward, daß sein der Menschen reinste pflegen,

herab von einer Engelschar gebracht;

alljährlich naht com Himmel eine Taube,

um neu zu stärken seine Wunderkraft:

es heißt der Gral, und selig reinster Glaube

erteilt durch ihn sich seiner Ritterschaft.

Wer nun dem Gral zu dienen ist erkoren,

den rüstet er mit überirdischer Macht;

an dem ist jedes Bösen Trug verloren,

wenn ihn er sieht, weicht dem des Todes Nacht.

Selbst wer von ihm in ferne Land’ entsendet,

zum Streiter für der Tugend Recht ernannt,

dem wird nicht seine heil’ge Kraft entwendet,

bleibt als sein Ritter dort er unerkannt;

so hehrer Art doch ist des Grales Segen,

etnhüllt muß er des Laien Auge fliehn;

des Ritters drum sollt Zweifel ihr nicht hegen,

erkennt ihr ihn – dann muß er von euch ziehn.

Nun hört, wie ich verbot’ner Frage lohne!

Vom Gral ward ich zu euch daher gesand:

mein Vater Parzival trägt seine Krone,

sein Ritter ich – bin Lohengrin genannt.

***

Kaukaisessa maassa, jota askelenne eivät löydä,

on linna nimeltä Montsalvat;

sen keskellä on loistava temppeli,

jolle mikään maan päällä ei vedä vertaa.

Sen sisällä vartioidaan esineistä pyhimpänä

ihmeitätekevän siunauksen maljaa;

enkelien joukko toi sen ylhäältä

ja uskoi ihmisistä puhtaimpien haltuun.

Joka vuosi taivaasta laskeutuu kyyhky

vahvistamaan maljan ihmevoimaa.

Sen nimi on Graal, ja ritarikunnalleen

se antaa autuaan, puhtaan uskon.

Sille, joka on valittu Graalia palvelemaan,

Graal antaa ylimaalliset voimat.

Pahan juonet eivät pysty häneen,

hänen edestään väistyy kuoleman yö.

Sekään, joka lähetetään kaukaisiin maihin

hyveen oikeutta puolustamaan,

ei menetä Graalin antamaa pyhää voimaa,

jollei hän paljastu sen ritariksi.

Niin ylen pyhä on Graalin siunaus,

ettei se suvaitse vihkimättömän katsetta.

Siksi ritaria ei saa epäillä.

Jos hän paljastuu, hänen täytyy lähteä pois.

Kuulkaa, mitä vastaan kiellettyyn kysymykseen!

Graal lähetti minut teidän luoksenne.

Isäni Parsifal kantaa sen kruunua,

itse olen sen ritari – Lohengrin on nimeni.

Niinpä – siihen oli syynsä, että Lohengrin vannotti Elsaa olemaan kysymättä sen nimen perään. Graalin säännöt ovat taipumattomat: nimen ja taustan paljastuttua Lohengrinin on lähdettävä. Elsa on lohduton, mutta Ortrud riemuitsee. Joutsen tulee hakemaan Lohengrinia, mutta Orturdin lällättäessä riemuaan Lohengrin rukoilee ja – tadaa – joutsen muuttuu Elsan kadonneeksi veljeksi Gottfriediksi. Ortrud oli taikonut hänet päästäkseen eroon sisaruksista, ja paljastuttuaan (ja menetettyään myös miehensä) Ortrud tekee itsemurhan. Elsa ilahtuu saadessaan veljensä takaisin, mutta tajuaa menettäneensä rakastetun miehensä. Ooppera päättyy Elsan huutoon Mein Gatte! Mein Gatte! – Puolisoni! Puolisoni! Libreton mukaan Elsa kuolee; Olavinlinnassa hän jäi henkiin, mutta taisi mieli taas vähän järkkyä.

Wagnerin itse kirjoittama libretto perustuu vanhaan legendaan ja runoihin. Lohengrinin tarinasta on olemassa myös versio, jossa Elsa ja ritari elävät onnellisina elämänsä loppuun asti – mutta kukapa sellaista oopperaa jaksaisi katsoa, kuolemaa ja magiaa siinä olla pitää.

Ennen oopperaa Savonlinnan maakuntamuseossa järjestetyssä teosesittelyssä kuulin tulkinnan, josta pidän aika paljon. Sen mukaan Lohengrin kertoo kuolevaisten ja kuolemattomien välisestä siirtymästä. Lohengrin haluaisi olla tavallinen ihminen, tavallinen kuolevainen, ja on siksi onnellinen Elsan kanssa. Hän rakastuu neitoon välittömästi – Lohengrin on se, joka hokee Ich liebe dich -lausetta jatkuvasti, Elsa ei sano sitä kertaakaan, sillä hän rakastuu enemminkin ritarin loistoon ja ajatukseen pelastajasta. Elsan petollisuus tai epäluotettavuus tuhoaa rakkauden ohella Lohengrinin haaveen tavallisesta elämästä. Montsalvat on varmasti hieno paikka, mutta ehkä sieltä olisi kiva päästä joskus vähän normaalimpaan, vähän syntisempään ja värikkäämpään elämään.

En tiedä, monesko kertani tämä oli Savonlinnassa. Varmasti muistan ainakin viisi oopperaa (Macbeth, Faust, Lentävä hollantilainen, Turandot ja Lohengrin), mutta luulen, että niitä on enemmänkin, ja jotenkin epäilen nähneeni Hollantilaisen siellä kahdesti. Ensi kesän ohjelmistossa olisi muun muassa Sallisen Kullervo, mutta tänään huomasin, että samoihin aikoihin on Barcelonassa kiinnostava konferenssi, joten oopperajuhlat saattavat jäädä väliin. Mutta sitä ehtii miettiä sitten.

Juuri nyt, kun olen perhesyiden vuoksi ollut erityisesti pakoreitin tarpeessa, Lohengrin oli parasta mahdollista lääkettä.

Sirkus on täällä, se suosikkini: Sirkus Finlandia.

Jälleen itketti, nauratti, täristi. Joka kesä elämys on yhtä vahva – en tiedä voi tällaiseen joskus kyllästyä? Ei kai. Tämä oli seitsemäs Sirkus Finlandian näytös jonka näin. Ja lisää tulee, uusi ohjelma joka vuosi.

Tänä vuonna suosikkejani olivat kotimaiset esiintyjät: jousiampujataituri Aleksi Martin ja puolisonsa Liina Aunola sekä rovaniemeläiskaksikko Duo Events. Eniten minut säikähdytti australialainen nuorallakävelijä tai -juoksija Ramon, joka keikkui teltan katonrajassa nähdäkseni ilman turvaköyttä. Kahdesti hän oli pudota; niistä kerroista toinen oli tahallinen ja kuului vitsiin, mutta ensimmäinen kyllä vahvasti vaikutti vahingolta – mies roikkui aika vähästä kiinni ja vaikutti hieman hermostuneelta jonkin aikaa sen jälkeen. Oli tahallista tai ei, säikähdin ihan kauheasti. Teltta hiljeni äkkiä ihan kokonaan – ja aplodit taitelijan päästyä jälleen turvaan narunsa päälle olivat sitäkin raikuvammat.

1-Sirkus Finlandia

Ohjelman juontaa tällä kaudella Timo Taikuri – kyllä, juuri hän! Odotin Carl Jernström Juniorin esiintyvän sitten taitolajissaan jonglöörinä, mutta ei, harmi. Hän tuli areenalle vasta loppukumarrukseen sirkustirehtöörin asussaan.

Hieno ilta, hieno tunnelma. Hieno sirkus.

Seuraava sivu »