Alkuvuoden apuraharumba on pahimmillaan juuri nyt. Ohjaajat kirjoittavat suosituksia kynät sauhuten ja kaikki – tai ainakin kaikki joilta puuttuu rahoitusta – vääntävät apurahahakemuksia niska hiessä ja sydän kipeänä. Niin myös minä, sillä tämän vuoden kierroksella on varmistettava mielellään ihan koko loppuajan rahoitus. En ole viime helmikuun jälkeen kirjoittanut apurahahakemuksia, joten olen vähän kankea. Onneksi ohjaajani nro 3 lupasi huomenna katsoa tutkariani yhdessä, että saisin sen vähemmän noloon kuosiin ja kuntoon.

Tämä Korppi ei liity tekstiin mitenkään. Onpahan vaan aika hieno ja samalla vähän ällöttävä täytetty lintu. Terveisiä omistajalle!

Olen istunut työhuoneella iltaan asti viime aikoina monena päivänä. Kotiin tultuani en ole jaksanut mitään kotitöitä.

Tiskaamaan ryhdyin siinä vaiheessa, kun piti alkaa käyttää edellispäivän lasia aamun Berocca-annokseen. Iltaisin olen vain istunut neulomassa suoraa, helppoa työtä. Ei vain jaksa muuta… Tänä aamuna päätin, etten saa neuloa silmukkaakaan ennen kuin koti on imuroitu. Villakoiria oli jo kenneliksi asti, ja viikonlopuksi on tulossa vieraita – pakko siivota edes vähän, ajattelin aamulla.

Yllättäen olen saanut energiaa ihan pienestä asiasta. Tai ehkä asia on suuri. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, miten akateemisessa maailmassa (ja ehkä muuallakin) tulee aivan liian harvoin sanottua mitään kivaa ja kilttiä kollegoille. Ystäviä ja läheisimpiä työtovereita ehkä kannustetaan enemmän, tai ainakin toivon niin, mutta yleiseen puhetapaan ei kuulu ainakaan kovalla äänellä kertoa, jos joku on tehnyt hyvää työtä. Monet ovat tämän tiedostaneet ja jotkut yrittävät kyllä tehdä ilmapiiristä kannustavampaa, mutta ei yleisen puhetavan muuttaminen niin helposti käy.

Tämä tuli tänään mieleeni, kun vierailin toisen oppiaineen tutkijaseminaarissa – joka tosin toimi aivan samalla tavalla kuin oma tutkijasemmamme, joten oppiaineella ei tässä ole väliä. Käsiteltävä paperi oli osa ilmeisen pitkällä olevaa väitöskirjatyötä, jonka tekijä kirjoittaa tutkimustaan päivätyön ohella. Keskustelu oli vilkasta ja kaikki läsnäolijat kommentoivat jotain. Tekijä sai paljon palautetta, joka kaikki annettiin rakentavasti ja asiallisesti. Ketään ei haukuttu, eikä sävy ollut ilkeä missään vaiheessa. Erittäin asiallinen seminaari-istunto, siis. Jälkeen päin mietin kuitenkin, ettei kukaan tainnut sanoa, että tekijän paperissa oli paljon hyviä juttuja. Keskustelu oli rakentavaa ja asiallista, mutta keskittyi silti vain siihen, mitä tekstissä pitäisi muuttaa ja mitä siitä puuttuu, siis sen ongelmiin haasteisiin. Itse osallistuin ihan samaan puhetapaan.

Illansuussa työhuoneella istuin ja setvin apurahajuttuja, kun sain sähköpostin eräältä seminaaritilaisuudessa läsnäolleelta professorilta. ”Olit hyvä tänään. Kiitos, että olit paikalla!” Seitsemän sanaa, ja minulle tuli niin hyvä mieli, että kaiken väsymyksen keskellä teki mieli vähän itkeä ilosta. Seitsemän sanaa, ja pääsin kotiin tulipalopakkasessa ilosta hypellen. Seitsemän sanaa, ja siivosin kodin ilman mitään tuskailuja, suitsait, enkä jaksa murehtia liikoja. Kun vain teen työni, niin jotenkin tämä kaikki järjestyy kyllä.

Jos kivasta, kehuvasta palautteesta tulee näin helposti hyvä mieli, niin onpa sääli, että sitä säästellään niin paljon. Vai pelätäänkö hyvän palautteen kanssa inflaatiota, että se menettää merkityksensä, jos sitä kuulee vaikka kerran viikossa? Vai onko syynä se, että ihmisten oletetaan tietävän omat vahvuutensa ja onnistumisensa? Kumpikaan ei tunnu hyvältä syyltä säästellä kilttejä sanoja. Oikeastaan olen melko varma, että yleensä ihmiset eivät ole kovinkaan varmoja omasta onnistumisestaan, ainakaan jos kukaan ei sano sitä ääneen.

Tekisi mieli laittaa tutkijaseminaarissa paperin esittäneelle vaikka sähköpostia huomenna. Ihan vain varmistaakseni, että hän tietää paperinsa olleen hyvä. Ja toivon, että kun seuraavan kerran itselläni on paperi tai esitelmä jossain, tulisi joku kertomaan, että edes jokin kohta jutussani oli asiallista ja toimivaa.

Mainokset