kirjaseikkailut 2011


Viime vuoden lopulla minulle tuli kova ikävä Mma Ramotswea. HBO:n tv-versio tuli uusintana ja muistin, etten ollut lukenut koko sarjaa, vain muutamia osia alusta. Marras-joulukuussa luin ensimmäiset kahdeksan suomennettua Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjan kirjaa ja tammikuun alussa kaksi viimeistä.

Sarjasta on suomennettu:

  • Naisten etsivätoimisto nro 1 (The No 1 Ladies’ Detective Agency, 1998, suom. 2003)
  • Kirahvin kyyneleet (Tears of the Giraffe, 2000, suom. 2004)
  • Siveysoppia kauniille tytöille (Morality for Beautiful Girls, 2001, suom. 2004)
  • Kalaharin konekirjoituskoulu miehille (The Kalahari Typing School for Men, 2002, suom. 2005)
  • Elämän kirkas keskipäivä (The Full Cupboard of Life, 2004, suom. 2006)
  • Botswanan iloiset rouvat (In the Company of Cheerful Ladies, 2004, suom. 2007)
  • Onni ja siniset kengät (Blue Shoes and Happiness, 2006, suom. 2008)
  • Oivallinen aviomies (The Good Husband of Zebra Drive, 2007, suom. 2009)
  • Pieniä ihmeitä autokorjaamolla (The Miracle at Speedy Motors, 2008, suom. 2010)
  • Teetä ja sympatiaa (Tea Time for the Traditionally Built, 2009, suom. 2011

Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjan kirjat ovat sellaisia yhden, kahden illan kirjoja. Niin kauniita ja kivoja, että niitä haluaa lukea ja samalla niin sydämeen käyviä, että hyvää mieltä riittää pitkäksi aikaa. Päähenkilö Mma Ramotswe perustaa Botswanan ensimmäisen etsivätoimiston, tarkemmin sanottuna Naisten etsivätoimiston. Kirjat kertovat siitä, kuinka Mma Ramotswe ja hänen apulaisensa Mma Makutsi ratkaisevat ihmisten ongelmia. Toisinaan jopa rikoksia, mutta Mma Ramotswen mielestä etsivän työ on enimmäkseen sitä, että heidän luokseen tulee henkilö jolla on ongelma, ja he auttavat häntä ratkaisemaan sen.

Kirjoista puuttuu kaikki dekkareiden jännitys, väkivalta tai muu yltiödraama. Naisten etsivätoimiston jutut ovat arkisia ja aika pieniä. Enemmän tilaa vie elämäntapa ja maailman ja ihmisyyden tarkastelu päähenkilöiden kautta. Kirjailija Alexander McCall Smith on syntynyt Rhodesiassa (nyk. Zimbabwe), opiskellut Euroopassa ja toiminut oikeustieteen professorina Botswanassa. Uskon hänen tuntevan afrikkalaisuuden, josta kirjoittaa, vaikka varmasti hän saa tästä aiheesta myös kritiikkiä osakseen. Minun on vaikea kritisoida hänen Afrikka-kuvaansa, sillä en ole ikinä siinä maanosassa käynyt. Mutta jos Botswana on sellainen kuin Mma Ramotswe ja hänen ystävänsä, minä muuttaisin sinne mielelläni – lumen puutteesta huolimatta. Myös Jaakko Kankaanpään erinomaiset suomennokset luovat oasltaan Mma Ramotswen taikaa.

Mma Ramotswen tarinat eivät kiehdo minua etsivätoimiston vuoksi vaan elämänviisautensa takia. Näitä kirjoja lukiessani olen miettinyt niin ystävyyksiä, parisuhteita, työtä ja odotuksiani työn suhteen, suorittamista ja tavoitteellisuutta kuin yrittäjyyttä ja yrityksen pyörittämisen tavoitteita ja tapoja. McCall Smith laittaa päähenkilönsä avulla lukijan pohtimaan monia asioita – eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä. Samalla kun olen miettinyt monia hankalia kysymyksiä uusiksi Mma Ramotswelta mallia hakien, olen myös viihtynyt kirjojen huumorin ja lempeän Afrikka-kuvauksen parissa.

Haluan kerätä Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjan omaan hyllyyni ihan vain siksi, että voin koska tahansa palata kysymään Mma Ramotswelta neuvoja elämäni ongelmatilanteissa. Haluaisin ehkä myös lukea muita McCall Smithin kirjoja, esimerkiksi The Sunday Philosophy Club -sarja kuulostaa jo nimeltäänkin houkuttelevalta.

Järjellä ja tunteella -kirjablogin Susa laittoi jokin aika sitten käyntiin vallan erinomaisen haasteen kaikille lukemisesta ja kirjoista tykkääville. Haaste on yksinkertainen: vastata vuonna 2011 luetuilla kirjoilla seuraaviin viiteentoista kysymykseen. Tarkoitus olisi vastata yhdellä ainoalla kirjalla, mutta enhän minä sellaiseen pysty, siksi joissakin on useampikin vaihtoehto. Vastaan haasteeseen nyt, vaikka vuotta on vielä vähän jäljellä – uskoisin silti kirjaseikkailujen olevan pääosin jo käyty tämän vuoden osalta.

Tätä haastetta saa laittaa eteenpäin ja pohtia vaikka ei kirjablogia pitäisikään – olisi kiva kuulla myös lukijoiden kommentteja tai vastauksia omista lukukokemuksista vaikkapa kommenttien muodossa.

Tässä siis kysymykset & minun vastaukseni:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-kirjoja eli Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjaa ihan alusta asti.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?

Kathryn Stockett: The Help (tai suomeksi Piiat)

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?

L.M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?

Reko ja Tiina Lundan: Viikkoja, kuukausia

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

Katja Kettu: Kätilö

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?

Doris Lessing: Väkivallan lapset -sarja

Patricia McGillip: Basiliskin laulu

A.S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?

John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen


8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan…ja uudestaan luettavaksi?

A.S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus


9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?

Hannu Salama: Minä, Olli ja Orvokki

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

Randy Pausch: Jäähyväisluento

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?

Sirpa Kähkönen: Kuopio-sarja

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?

Robin Hobb: Fool’s Errand

Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema


15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?

A.S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Sirpa Kähkönen: Kuopio-sarja

Ja vielä oma bonuskysymykseni:

+16. Mitä kirjaa lukiessa nauroit iloisesti ääneen?

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Sain aiemmin syksyllä lahjaksi Katja Ketun Kätilön (2011). Luin Leena Lumen postauksen ja tajusin, että Kätilö tarvitsee ympärilleen aikaa ja rauhaa enkä halua tarttua siihen kesken joulunalusajan kiireen. Lisäksi olin juuri lukenut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan eikä tehnyt mieli sekoittaa kahta vahvatunnelmaista jatkosodan kuvausta.

Tartuin Kätilöön siis tänään päästyäni maalle joulunviettoon. Ja täytyy sanoa, että vaikutuin. Katja Ketun kirjoittama tarina lapsenpäästäjästä Lapin sodan sekavassa melskeessä vie mukanaan, hengästyttää, eikä päästä vähällä. Pakkohan se oli lukea samantien loppuun.

Tarina itsessään ei ollut se sydäntä eniten tärisyttänyt puoli kirjassa. Ehkä olen jo kovettunut tai ehkä se ei vain juonena ollut yllättävä. Kätilö on lappilaisnainen, joka rakastuu saksalaisupseeriin. Miehen perässä hän lähtee hoitajaksi vankileirille – ja saksalaisten vankileiri vuonna 1944 ei tietenkään tiedä hyvää. Voittajien leiristä muututaan nopeasti viholliseksi, häviäjäksi, ja kaiken keskellä tarinan päähenkilö koettaa selvitä hengissä itsensä ja rakkautensa vuoksi.

Juoni ei tosiaan ole yllättävä, ei edes loppuratkaisu. Upeaa kirjassa sen sijaan on Katja Ketun kerronta. Sanat ryöppyävät sivuilta kovina, värikkäinä, uusina ja ennenkokemattomin tavoin. Lappilainen murre on toki jo sellaisenaan eksoottista, mutta kätilön sanasto on muutenkin yhtä suomen kielen riemukulkua. Miten näin nykyaikainen tapa käyttää kieltä voi samalla aikaa tuntua niin alkukantaiselta?

Kerronnan voima on päähenkilön vahvassa seksuaalisuudessa, mutta myös elämän ja kuoleman jatkuvassa köydenvedossa. Kätilön ammatissa on valta molempiin. Myös rakkaus saksalaiseen johtaa päähenkilön sekä vahvasti elämää täynnä oleviin päiviin että hetkiin, jolloin elävä kuollut on häntä kuvaavampi sana.

Olen onnellinen, että Kätilö on omassa hyllyssäni ja voin palata se pariin koska tahansa kun siltä alkaa tuntua. Nyt olen kuitenkin valmis lainaamaan sitä niille tutuille, jotka haluavat kokeilla tarinaa siitä miten eri tavoin sota voi tuhota ihmiset.

Syksyn mittaan olen lukenut Sirpa Kähkösen viisiosaisen Kuopio-sarjan. Kaksi ensimmäistä osaa olivat ennestään tuttuja, kolme viimeistä minulle uusia. Sarjaan siis kuuluvat romaanit

  • Mustat morsiamet (1998)
  • Rautayöt (2002)
  • Jään ja tulen kevät (2004)
  • Lakanasiivet (2007)
  • Neidonkenkä (2009)

Kähkönen on kyllä kiistatta tällä hetkellä suosikkini kotimaisista kirjailijoista. Hänen kirjansa puhuttelevat minua sekä aiheiden että tyylin puolesta. Kuopio-sarja on silkkaa laatua – jos aihe kiinnostaa.

Sarja sijoittuu Kuopioon ja kertoo arjesta ja ihmisten elämästä 1930-luvulta jatkosotaan asti. Kähkösen päähenkilöt ovat enimmäkseen naisia ja myöhemmissä osissa myös lapsia, joten vaikka toinen maailmansota on keskeinen konteksti, juoksuhautojen tuoksua on turha näistä kirjoista etsiä. Sodan kotirintaman tutkijana olen tietenkin otettu juuri tästä kotirintamaan keskittymisestä ja naisten erilaisten roolien kuvaamisesta.

Vaikka sota-aikaan sijoittuvat yhden päivän romaanit (sarjan kaksi viimeistä osaa) ovat saaneet erityistä suitsutusta arvioissa, oma suosikkini sarjassa on kuitenkin sen aloitusromaani Mustat morsiamet, jossa päähenkilö Anna muuttaa maalta kaupunkiin ja tapaa Lassen, kommunistin josta tulee hänen miehensä. Lassen vankilavuodet Tammisaaressa tuntuvat erityisen merkityksellisiltä sen jälkeen, kun Kähkönen kirjoitti tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit, jossa hän kuvaa muun muassa Tammisaaren pakkotyölaitoksen oloja ja vankien nälkälakkoja.

Ei sillä, ovat ne muutkin osat hyviä. Pidän Kähkösen tyylistä, pidän hänen arjen kuvauksestaan vaikka se ei sotaa silottelekaan. Tai ehkä juuri siksi. Enimmän aikaa Tuomen naiset ja muut kirjojen henkilöt ovat väsyneitä ja nälkäisiä, jatkuvasti niin nälkäisiä että sitä on vaikea käsittää, mutta tottahan se varmasti oli tuohon aikaan useimpien kohdalla. Väsymys ja elämän tarkoituksettomuus ja toisaalta sisuuntuminen ja jaksaminen, uudestaan ja uudestaan, kun ei vaihtoehtoa ole, vaikka tarkoitusta sillä tekemisellä ei näkisikään – Kähkösen naisten arki tuntuu oikealta ja todelliselta, ei valmiiksi pureskellulta tai jonkun muun tarinaa tukemaan rakennetulta.

Jokainen sarjan osa on itsenäinen romaaninsa, mutta kyllä aika outoa olisi, jos hyppäisi ilman päähenkilöiden taustojen tuntemista esimerkiksi suoraan viimeiseen romaaniin. Ehkä taustat rakentaisi sitten itse, mutta tuntuu kyllä ymmärrettävämmältä vaikkapa Annan kovuus ja hiljaisuus tai hänen kälynsä Hilda Tuomen tekemiset ja ajatukset tai se, kuinka hänestä selän takana kerrotaan ulkomaiselle toimittajalle, että tuo rouva tuossa, hän on kommunisti. Ja toimittaja kurottaa katsomaan uteliaana kuin sirkusihmettä ja kysyy seuralaiseltaan, miksei kommunisti ole vankilassa.

Kähkönen kuvaa pieniä kohtauksia, pieniä hetkiä. Hän kirjoittaa pieniä kertomuksia, joista muodostuva suuri kertomus omalta osaltaan purkaa sitä sodan Suurta Kertomusta, jossa kaikki ovat yhtä mieltä ja Suomen kansa on isänmaallista ja vahvaa. Kirjojen päähenkilöissä on ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, on saksalaismielisiä ja sotaan kriittisesti suhtautuvia, mutta Kähkönen ei asetu kenenkään heistä puolelle – hän vain kuvaa näitä ihmisiä sellaisina kuin he ovat.

Se, että päähenkilöt ovat naisia, voi saada jotkut odottamaan romantiikkaa. Sitä kirjoissa on hyvin vähän. Sota-ajan kuvaukset ovat sen sijaan kuvauksia väsymyksestä, surusta ja avioliitosta, jossa ollaan koska on tultu luvanneeksi. Rakkaus kuitenkin kuuluu elämään, joten pakkohan sitääkin on kertoa. Lakanasiivissä Kähkönen tuo tarinaan sota-ajan nopeasti solmitun avioliiton kuopiolaisen poliisin ja jo aiemmista osista tutun evakkonaisen Helvin välille.  Kirja kuvaa vain yhtä vuorokautta, joten kirjailijalla ei ole aikaa rakentaa suhdetta alusta asti eikä tilaa kuvata sen mutkia sivutolkulla. Kähkönen onnistuukin minusta kertomaan vain muutamalla, harkitun osuvalla sanalla sen, mistä rakastumisessa parhaimmillaan on kyse. En tiedä kuinka hyvin lyhyt lainaus kuvaa Kähkösen vähäeleistä, sanoissaan tarkkaa tyyliä, mutta yritän:

Poliisi kaivoi poveaan ja otti esiin illalla säästöön panemansa tumpin. Hän rasautti siihen tulen ja hengitti aamun ensimmäisen savun keuhkoihinsa. Hän puhalsi ulos sinisen henkäyksen ja katsoi sen läpi Helvin hahmoa, joka kulki katua ylös suoraselkäisenä ja pitkänä. Se oli sellainen tuo nainen, aina kulki poispäin, se oli sen tapa.

Eikä voinut kuin toivoa, että se joskus seisahtuisi, katsoisi tyynesti ja sanoisi: nyt on miun kulkemiset loppu.

Poliisi Heiskanen imaisi tupakasta vielä viimeisen sauhun, musersi sitten tumpin huolella ja potkaisi sen päälle hiekkaa. Hän tahtoisi olla kohdalla silloin kun Helvi päätöksestään ilmoittaisi.

Eikö siinä ole aika vähässä aika monen ihmisen suurin toive? Että olisi kohdalla silloin, kun se  eräs päättäisi pysähtyä, ja että se näkisi silloin kohdalla olevan ja tajuaisi oman parhaansa. Seuraavassa kappaleessa Heiskanen toivoo epäisänmaallisesti, että sota jatkuisi vielä vuoden – sen aikaa hän uskoo tarvitsevansa Helvin väsyttämiseen. Kas Heiskasta; eipä tarvinnut kuin pommituksen, yhden päivän.

Ihastukseeni Kähköseen vaikuttaa myös viime keväinen kohtaaminen kirjamessuilla. Hain signeerauksen kirjaan Vihan ja rakkauden liekit ja hän oli hurjan mukava ja välitön, juttelimme pienen hetken ja olin todella iloinen sen juttutuokion jälkeen. Joskus sitä unohtaa, että lahjakkaatkin, ihaillut henkilöt ovat ”vain ihmisiä” ja siis voivat olla vaiks kuinka kivoja, niin että on kyllä oikeastaan vähän hupsua olla yllättynyt jos joku ihailtu henkilö osoittautuu kivaksi.

Naiset ovat Kähkösen jälkeen kirjoittaneet sota-aikaan sijoittuvia romaaneja, ilmeisesti varsin hyviäkin sellaisia. Pöydälläni odottaa lahjaksi saatu Katja Ketun Kätilö. Odotan sen lukemista kovasti, mutta en voi tarttua siihen ihan vielä. Vielä sydän on liian täynnä Tuomen perhettä ja Kuopiota, että voisin saman tien siirtyä Lapin sotaan. Seikkailen ihan muualla päin maailmaa muutaman kirjan kanssa ensin, ja palaan sitten sotaan ja Suomeen.

Eräs haave on nyt täyttynyt: olen mukana lukupiirissä! Olen haaveillut moisesta vuosia, mutta ollut liian saamaton järjestääkseni sellaista. Nyt minua pyydettiin mukaan ja tietenkin suostuin, iloiten ja riemuiten. Kolmen hengen lukupiirimme kokoontui eilen ensimmäistä kertaa. Tapaamisissa kirja on toki pääasia, mutta kerho on myös pullan ja teen ystävien seura, joten keskusteluteemoja – ja tekemistä tapaamisissa – riittää myös kirjallisuuden ulkopuolelta. Lukupiirimme yhdistää kolme erilaista lukijaa ja se on kyllä kivaa.

Ensimmäiseksi kirjaksemme valikoitui John Irvingin Ystäväni Owen Meany (A Prayer for Owen Meany, 1989, suom. 1990). Olen lukenut vain muutaman Irvingin aiemmin, mutta edellisestäkin on jo useita vuosia. Irvingin kirjat ovat yleensä aika hauskoja, vaikka harvoin nauran niille ääneen. Huumoria kuitenkin on, kuten myös Owen Meanyn tarinassa, jossa se tiivistyy esimerkiksi teräväkieliseen isoäitiin. Kuitenkin Ystäväni Owen Meany oli myös ensimmäinen lukemani Irvingin kirja, jonka aikana minua itketti. Ei lopussa, vaan jo ennen sitä.

Tarinaa kertoo väritön sivustakatsoja John Wheelwright. Hänen paras ystävänsä on Owen Meany, pienikasvuinen, huippuälykäs poika. Johnin kertojanääni liikkuu kahdessa aikatasossa. Pääosa tarinasta kertoo poikien lapsuudesta ja nuoruudesta 1950- ja 1960-luvuilla. Välillä – ja kirjan loppua kohti yhtä useammin – John palaa nykypäivään eli kirjan kirjoitusajankohtaan, 1980-luvun lopun maailmaan. John on muuttanut Kanadaan ja arvostelee sieltä käsin USA:n ulkopolitiikka, Reaganin tähtien sotaa jne.

Owen Meany on varsin erikoinen persoona. Hän on älykäs ja käyttää älykkyyttään hyviin asioihin kuten tasa-arvon ajamiseen koulussa tai Johnin auttamiseen opinnoissa. Huippufiksuuden lisäksi Owen on myös vakaasti uskovainen. Hän uskoo – tai tietää? – olevansa Jumalan valittu, Hänen työkalunsa maan päällä. Owen tietää oman kuolinpäivänsä ja on nähnyt unessa, miten tulee kuolemaan. Hänen elämänsä on tehtävän täyttämistä varten ja kulkua tuota tiettyä päivää kohti. Alusta asti Owenista puhutaan imperfektissä, joten lukija kyllä tajuaa että hyvin tässä ei tule käymään.

Mieleenpainuvinta Owenissa kuitenkin on hänen äänensä:

Hänen äänijänteensä eivät olleet täysin kehittyneet tai kenties perheyrityksen kivipöly oli vahingoittanut hänen ääntään. Tai ehkä hänellä oli viallinen kurkunpää tai epämuodostunut henkitorvi; ties vaikka graniitinmöhkäle olisi iskenyt häntä kurkkuun. Owenin oli kiljuttava nenäänsä, jotta kaikki kuulisivat.

Pieni mies, jolla oli suuri ääni. Owenin äänen muistaa isoäitikin Alzheimirin taudin vietyä muut muistot. Owenin ääni hätkähdyttää kaikkia aluksi, mutta ilman sitä on vaikea olla, kuten John toteaa Owenin hautajaisissa:

Vasta silloin tajusin etten pystynyt puhumaan. Olin menettänyt ääneni. Nyt minusta tuntuu etten halunnutkaan kuulla omaa ääntäni. Kun en kuullut Owenin ääntä, en halunnut kuulla kenenkään muunkaan ääntä. Owenin ääni oli ainoa jonka halusin kuulla, ja kun Mary Beth Baird puhui minulle, tiesin että Owen Meany oli iäksi mennyt.

Owen vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin tahtomattaankin. Johnin koko perhe on jollain tapaa Owenin lumoissa, ja Johnin äitiin ja Oweniin liittyy eräs kirjan keskeisistä juonenkäänteistä. Surullisinta ehkä on kuitenkin tämä väritön, tasainen John itse, joka ei koko elämässään ole päässyt Owenista yli. Vaikka Owen on keskushenkilö, olisi  minusta mielenkiintoisempaa lukea jonkun analyysia Johnista itsestään. Todella kompleksisen äitisuhteen lisäksi Johnin ongelma ehkä on se, että Owen on ollut hänen elämänsä rakkaus, eikä kenellekään toiselle jää tilaa sellaisen persoonan jälkeen.

Kirjan alkuperäinen nimi,  A Prayer for Owen Meany, kuvaa minusta hyvin koko teosta. Jollain tapaa kirja on minusta Johnin rukous Owen Meanyn puolesta, ikävän ja kaipuun täyttämä tilitys rakkaan ystävän jättämästä tyhjyydestä.

Irvingin kirjojen peruselementeistä tästä puuttuivat karhu ja paini, mutta problemaattinen äiti-suhde ja seksuaaliset kokemukset tai tunteet sukulaisten välillä kyllä löytyivät. Ja Vietnamin sota ja sen kritiikki – eräs lukupiiriläisistä oli heti alusta asti ajatellut, että jollain tapaa tässä vielä tullaan Vietnamiin, kun kirjan kirjoitusaikaa ja sen tapahtumien alkuajankohtaa hetken harkitsee. Minulla ei tuollaisia pohdintoja kyllä ikinä käy mielessä, minä vain luen miettimättä sen tarkemmin, mihin tässä ollaan vielä tulossa! 🙂

Pidän John Irvingin kirjoista aina kun niitä luen. Nyt mieli palaa lukemaan Oman elämänsä sankaria, jota monet ovat kehuneet. En kuitenkaan halua lukea toista Irvingiä heti perään, sillä hyvyydestään huolimatta hänen kirjansa ovat vähän raskaita. Jos lukisin monta peräkkäin, saattaisin kyllästyä tyyliin – ehkä halua kyllästyä John Irvingiin.

En vielä kiirehdi julistamaan tämän vuoden parasta lukemaani kirjaa, mutta A.S. Byattin Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance, 1990, suom. 2008) on kyllä varmasti sen kisan kärkikahinoissa. Se oli hankala, raskas ja ärsyttävä – silti en vaihtaisi sivuakaan pois ja haluan ilman muuta lukea sen uudelleen.

Puhuin Riivauksesta myös kavereille sen ollessa kesken, mutta tuntui aina etten löydä sanoja kuvaamaan kirjan herättämiä tunteita. Juoni on niin helposti kerrottu, että se ei tee oikeutta kirjan kerroksellisuudelle ja vaativuudelle. Tarina sijoittuu 1980-luvulle ja kertoo kahdesta viktoriaanisen ajan runouden tutkijasta, Rolandista ja Maudista. Kummallakin on oma erikoisalansa, oma runoilijansa, joiden tutkimuksesta on tullut elämäntehtävä. Sattumien, johtolankojen ja päättelyketjuen johdattamana tutkijat saavat selville, että heidän runoilijoillaan on ollut suhde.

Tarinan tasot limittyvät. Yhtäältä kyse on tutkijoiden työstä ja heidän elämänmuutoksensa ja varovaisen rakkaustarinansa kuvauksesta. Toisaalta Riivaus kertoo kahden tutkimuskohteena olevan runoilijan intohimoisesta ja tietenkin kielletystä rakkaudesta.Teksti etenee välillä 1980-luvun näkökulmasta, välillä pitkinä eeppisinä runoina, välillä noiden runoilijoiden kirjeenvaihtona ja myös eri henkilöiden päiväkirjana. Koin erityisesti runo-osuudet raskaiksi – en ymmärtänyt niiden symboliikkaa enkä osannut lukea niitä niin että tavoittaisin niiden merkitykset. Silti ne tuntuvat tärkeiltä näin jälkikäteen. Kirja myös vilisee viittauksia mytologioihin ja tarinoihin tiheään kuin Neil Gaiman parhaimmillaan, ja kaikki merkitysrakennelmat tavoittaakseen pitäisi tuntea 1800-luvun runoutta, bretagnelaista folklorea ja muutenkin mytologioiden maailmaa huomattavan paljon enemmän kuin keskivertokansalainen tuntee. Mutta kuten hyvän viittauksia sisältävän kirjallisuuden kuuluukin, myös Riivaus toimii vaikka ei joka viitettä huomaakaan.

Byatt vaihtaa ääntä ja näkökulmaa ja tuo sillä tavoin uusia piirteitä kirjan teemaan, omistamiseen. Kirjan aluperäinen nimi Possession kääntyy myös omistamiseksi ja hallinnaksi. Ja omistamisesta tässä on kyse, sekä konkreettisella että abstraktilla tasolla. Tarinassa kiiistellään siitä, kenelle kuuluu kahden ammoin eläneen runoilijan perintö sekä henkisesti että kirjeiden kaltaisten esineiden tasolla. Toisaalta rakkauden omistavuudesta puhutaan myös: onko rakkaus kuulumista jollekulle toiselle? Antaako rakkaus luvan omistaa toisen? Voiko olla rakkautta ilman omistamista?

Hetkeäkään en kyllä usko, että Riivaus kuvaisi kovinkaan realistisesti kirjallisuudentutkijoiden työtä. Asiat etenevät pikkuisen liian helposti, päättelyketjut klikkautuvat paikalleen hiukan liian yksinkertaisesti ja dekkarihenkinen loppukohtaus lähinnä nauratti. Mutta kuten Mette huomauttaa blogissaan, kyseessä on kuitenkin alaotsikoltaan Romanttinen kertomus ja sellaisessa onnekkaat sattumat ovat luvallisia, tarpeellisiakin. Kirjallisuudentutkimuksen metodioppaana tämä olisi huono, mutta romanttisena kertomuksena se toimii.

Toivon silti, että alaotsikko ei karkottaisi niitä lukijoita, jotka kaihtavat kaikkea liian siirappista. Riivaus on vain hyvin kevyesti makeutettu. Se on paljon vaativampi ja lukijansa haastavampi kuin nimestä voisi päätellä.

Kirjallisuudentutkimuksellisempaa arviota kirjasta löytyy esim. Päivi Kososelta.

Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin – mutta suunnattoman elegantti.

Kaiken Siilin eleganssin (L’Élégance du hérisson, 2006, suom. 2009) hehkutuksen ja Muriel Barberyn  toisen romaanin Kulinaristin kuoleman vähän negatiivisen lukukokemuksen jälkeen olin ehkä vähän jo valmistautunut pettymään. Se on sellainen luonnevika minussa: mitä enemmän jotain asiaa tuputetaan, sitä vastentahtoisemmaksi muutun. Vaikka vähän ärsyttikin, en kuitenkaan halunnut jättää Siilin eleganssia lukematta. Niinpä ostin sen mukaani pokkarikaupasta pääkaupungin rautatieasemalla, kun viime viikolla olin kiireisenä juoksemassa kotiin vievään junaan.

Ja niinhän siinä kävi, että Siilin eleganssi oli pakko lukea samana iltana loppuun. Ja lukeminen kannatti, vaikka kyseessä ei mikään vuosisadan merkkiteos olekaan. Kuten tärkeistä asioista kertovat, hyvin kirjoitetut kirjat yleensä, myös Siilin eleganssi sisälsi paljon pieniä juttuja, joita olisi tehnyt mieli kirjoittaa ylös. Osuvia lainauksia ja tarkkoja havaintoja ihmisistä. Valitettavasti aina välillä näissä mentiin överiksi ja erityisen teoksen toinen kertoja ärsytti pikkuvanhoilla jutuillaan.

Niin, kirjan rakenteesta. Sitä siis kertoo vuorotellen kaksi kertojaa: hienon kerrostalon portinvartija rouva Michel, joka piilottaa maailmalta oman älykkyytensä ja kulttuuriharrastuksensa, koska niin vain on helpompaa. On helpompaa elää, kun kaikki näkevät hänessä vain suttuisen, yksinkertaisen portinvartijan ja jättävät sen jälkeen hänet rauhaan. Toinen kertoja on talossa asuva rikkaan perheen 12-vuotias tytär Paloma, joka on rouva Michelin tapaan hyvin älykäs, suorastaan ihmelapsitasoa. Paloma on päättänyt kuolla 13-vuotissyntymäpäivänään, koska ei ole löytänyt maailmasta mitään elämisen arvoista. Paloma on siis suorastaan naurettavan säälittävä, vaikka hänet kuvataankin kyyniseksi, teräväkieliseksi, oudoksi lapseksi.

Tarinan opetus on, ettemme saisi tyytyä siilin piikkeihin, vaan pitäisi aina yrittää nähdä kohdatuissa ihmisissä enemmän kuin vain pinta. Ennakkoluulot pitävät meitä aivan liian tiukasti kahleissaan, että kykenisimme aidosti kohtaamaan ihmisen. Toisaalta ajattelin myös, että meissä jokaisessa on ripaus siiliä; kukin meistä pitää yllä tiettyä panssaria, tiettyä kuvaa itsestämme, ja auta armias jos tulee joku joka näkee sen taakse. Ilman piikkejä siili on suojaton, joskin ehkä onnellinen – kuten rouva Michelin ja Paloman tarina osoittaa.

On helppo ymmärtää Siilin eleganssin suosio. Se on vähän kuin Markus Zusakin Kirjavaras: kertoo erikoisten päähenkilöiden kautta rakkaudesta kirjoihin, sisältää riittävästi tunteita että tarinassa pysyy jännite, kertoo kauniista asioista vaikka aina tilanteet eivät olekaan kauniita, ja on kerronnaltaan sujuvaa ja konventionaalista – siis helppoa seurata ja helppoa nauttia. Nämä asiat sekä maailmanlaajuinen menestys eivät tee niistä huonoa kirjallisuutta, vaan merkityksellisiä juuri siksi.

Siilin elengassista on helppoa löytää nettikirjoituksia. Ina INAhdus-blogissa on lukenut sitä yhteiskuntaluokkien välisen ristiriidan kuvauksena; Olivia-lehden kirjablogissa se on jäänyt kesken; Leena Lumi puolestaan on viihtynyt sen parissa loistavasti. Epäilen, että kyynisyyteen taipuvaiset ihmiset pitävät tätä turhakkeena. Sen sijaan ne, jotka uskaltavat etsiä arkipäivästä kauneutta, viihtyvät ja nauttivat.

Seuraava sivu »