kotikaupunki


Viime aikoina työkavereitten parissa on puhuttu ympäristöystävällisestä kuluttamisesta ja sen mukana jätemäärän pienentämisestä. Kuten tiedetään, maapallo kirjaimellisesti hukkuu muoviin. Omilla kulutustottumuksilla voi tehdä paljon tavaramäärän hallitsemiseksi (osta vain tarpeeseen), mutta näen myös tosi tärkeänä asiana jätteiden kierrätyksen. Ongelmallista minun järkeni mukaan on se jäte, jota ei hyötykäytetä uudelleen eli joka päätyy kaatopaikalle seuraavaksi tuhanneksi vuodeksi liuottaen kaikki myrkkynsä samalla maahan ja ilmakehään. Minulla ei ole ympäristöasioista kovin syvällistä tietoa, joten seuraavat jutut perustuvat vähän hatarahkoon tietoon ja interwebin antamiin tietoihin.

Suomessa on mahdollista kierrättää paljon, mutta valitettavasti kaikki eivät sitä mahdollisuutta käytä. Asumistilanteen vuoksi kierrätämme jätteitä käytännössä  neljällä eri paikkakunnalla. Olen konkreettisesti saanut huomata, että kierrättäminen olisi paljon helpompaa, jos järjestelmä olisi samanlainen joka paikassa.

Lasken peruskierrätykseen, siihen joka pitäisi tulla jo jokaiselta selkäytimestä, lasin, kartongin, metallin ja paperinkeräyksen. Biojäte kuuluu  myös tähän kategoriaan, ja luonnollisesti myös ns. vaarallisen jätteen (esimerkiksi lääkkeet, paristot, sähkölaitteet) kierrätys.

Kotona meillä on kolme jäteastiaa pihassa: seka-, energia- ja biojäte. Paperi, kartonki, lasi ja metalli viedään noin 500  metrin päässä olevalle kunnan kierrätyspaikalle. Kartonkijätteestä osa toki poltetaan sytykkeenä takassa ja uunissa. Vaativampien jätteiden keräys onkin sitten noin 20 kilometrin päässä kuntakeskuksessa. Käyttämättömät lääkkeet viedään lähellä olevaan apteekkiin. Lisäksi kerään käytetyt insuliinineulat purkkiin ja vien apteekkiin, josta ne hävitetään asianmukaisesti ja jätteenkäsittelijöiden sormenpäitä riskeeraamatta.

Biojätteen keräsin ensimmäisen vuoden ajan omaan kompostiin. Seuraavana talvena laiskistuin ja tilasin biojäteastiallekin tyhjennyksen lähiseudulta olevasta perheyrityksestä. Ajattelin, että kesällä voin taas hoitaa kompostoria, mutta enpä sitten ikinä tullut palanneeksi kompostoijaksi. Biojäte haetaan siis pihasta edelleen. Hirveän huono omatunto minulla ei siitä ole, sillä biojäte viedään samalla paikkakunnalla olevaan biopolttolaitokseen, jossa siitä valmistetaan biokaasua.

Suurin osa kotitaloutemme jätteestä on energiajätettä. Se poltetaan kunnan sivujen mukaan energiaksi leijupetikattilassa (en tiedä mikä se on). Hyödyksi kuitenkin menee. Puutarhajätteen keräyspiste on alle kilometrin päässä. Sinne viedään esimerkiksi pensaiden oksat ja muu sellainen. Ruohonleikkuusta tuleva ruohosilppu ja puiden lehdet menevät omaan lehtikompostikasaan.

Ongelmallista on siis vain näistä kaikista yli jäävä sekajäte. Sitä syntyy taloudessamme hyvin vähän, etenkin kun aika sinnikkäästi lajittelemme. Suurin ongelma on kissanhiekka, joka saamieni ohjeiden mukaan ei kuulu energiajätteeseen. Tämän voisin kyllä vielä tarkistaa, sillä tietoni on Jyväskylässä asumisen ajalta. Kissanhiekasta tai -ulosteista ei ole mainintaa kunnan lajitteluohjeissa.

Edellisestä käy ilmi, että maaseudun taajamassa asujalta jätteiden lajitteleminen edellyttää autoa, jonka omistaminen toki on ympäristörikos niin kauan kuin se ei kulje biokaasulla.

Lappeenrannassa kerrostaloyhtiössä peruskierrätys on ihan tuttua, mutta lisäksi taloyhtiössä kerätään muovipakkaukset. Kun aloin lajitella muovia erikseen huomasin nopeasti, että se vaatii ison astian – kotitaloudessamme syntyy eniten muovijätettä. Energiajätteen sijaan Etelä-Karjalassa kerätään kuivajätettä. Kaupungin sivuilta löytyy tieto, että kuivajäte poltetaan energiaksi. Sekajäteastiaa ei ole lainkaan. Mikä ei kuivajätteeseen sovi, kuuluu ns. vaarallisiin jätteisiin. Kaupungin sivuilta löytyy paljon lajitteluohjeita, mutta kun esimerkiksi hain tietoa, mihin astiaan valokuvat kuuluisivat, en sitä löytänyt (kotona ne ovat energiajätettä). Kiinnostavaa sen sijaan on tieto, että kissanhiekan ja -ulosteet voi lajitella kuivajätteeseen.

Helsingissä ollessamme lajittelemme myös muovin erikseen. Taloyhtiössä ei kuitenkaan ole kuiva- tai energiajätettä, vaan peruskierrätyksen ja muovin jälkeen loput menevät sekajäteastiaan. Helsingin seudun ympäristöpalvelujen (HSY) mukaan sekäjätteestä poltetaan sähköä ja kaukolämpöä. HSY tarjoaa erinomaisen lajitteluoppaan, josta olen hakenut apua monta kertaa muuallakin ollessani – suosittelen!

Neljäs kierrätyspaikkakuntamme on kesämökkikaupunki Mikkeli. Mökkeilyn osalta minulla on huono omatunto, sillä emme kierrätä paljoakaan, lähinnä poltettavan kartongin takkaan ja biojätteen kompostiin. Lähin kierrätyspiste on noin 10 kilometrin päässä Ristiinassa. Ensi kesänä voisin yrittää parantaa tässä ja lajitella mökillä edes peruskierrätyksen verran. Ristiinan kierrätyspiste on kyllä hyvä, siitä lajittelu ei ole kiinni vaan lähinnä siitä että mökille pitäisi järjestää astioita eri jätteille ja lisäksi viitsiä tehdä se kierrätysreissu. Koska mökkiä käyttävät muutkin kuin me kaksi, tämä ei ole vain minun päätettävissäni, mutta omat jätteemme voin kyllä jatkossa lajitella paremmin.

Nyt näihin kaikkiin alkaa jo olla tottunut, mutta edelleen olen monta kertaa ollut ihmeissäni, mihin astiaan mikäkin roska kuuluu. Voisiko pakkauksissa lukea selkeämmin niiden materiaali? Eniten harmia tuottaa termien sekalaisuus. Ymmärrykseni mukaan sekä energiajäte (Joutsa), kuivajäte (Lappeenranta) että sekajäte (Helsinki) poltetaan energiaksi. Miksi niitä pitää nimittää eri tavoin? Sekajäte merkitsee kotona aivan eri asiaa kuin Helsingissä, ja se kyllä on kierrätystä vaikeuttava asia.

Ja minä sentään yritän parhaani. Miten toimii sellainen, jonka motivaatio kierrätykseen ja tiedonhankintaidot ovat syystä tai toisesta matalammat? Todennäköisesti hän laittaa kaikki jätteet samaan pussiin, mikä on ongelma sitten ihan kaikille.

Asiaa ei varsinaisesti edistä kierrättämättömyydestä syyllistäminen. Moni keskusteli somessa viime kesänä uutisesta, jossa kerrottiin miten Jyväskylän ammattikorkeakoulun opiskelijat olivat tutkineet jyväskyläläisten kuluttajien sekajätepussien sisältöjä. Uutisoinnissa kauhisteltiin sitä, että samassa pussissa on niin biojätettä, valokuvia, lääkemääräyksiä, lääkkeitä kuin esimerkiksi paristoja tai leluja. Jos ei uutisen, niin viimeistään siitä seuranneen keskustelun sävy oli minun korviini jossain määrin tekopyhää ja erittäin syyllistävää. En tarkoita, että näin huolimaton lajittelu olisi oikein, mutta vika ei välttämättä ole aina kokonaan lajittelijassa. Myös ohjeita pitää toistaa usein ja jatkuvasti, eivätkä ne saisi olla puutteellisia tai ristiriitaisia.

Ohjeet ovat turhia vasta sitten, kun kaikki osaavat lajitella ja ennen kaikkea ymmärtävät miksi sitä tehdään. Myös eri jätteiden jatkokäsittelystä kertominen usein ja toistuvasti voisi auttaa. Yhä vieläkin elää käsityksiä, että eri astioihin lajitellut jätteet kipataan jätteidenkäsittelylaitoksella samaan pataan kaikki. Näiden urbaanilegendojen (?) jatkuva toistaminen tuskin motivoi kierrättämään. Se kertoo puutteista ohjeissa ja kierrättämisen merkityksen ymmärtämisessä laajalti, ei vain yksittäisten hoopojen kohdalla.

Myönnän: biojätteen lajittelu on niin helppoa, että onnistuu lapseltakin, eikä bioaineksen laittamista sekajätteeseen voi perustella mitenkään. Sekajäteastioita tutkineiden opiskelijoiden blogissa selitetään, miksi sekajätteessä ei saa olla esimerkiksi metallia: se rikkoo polttouunin. Ilmeisesti Jyväskylässä sekajäte siis tarkoittaa poltettavaa jätettä? Jälleen kerran sama termi eri merkityksellä!

Vielä olisi kuitenkin voitu kauhistelun lisäksi kertoa muun muassa se, mihin roskapussista löytyneet väärin lajitellut asiat olisi pitänyt laittaa. Minä tiedän, että vanhat lääkkeet viedään apteekkiin, tämä lajittelija ei välttämättä tiedä. Entä minne reseptit tai valokuvat olisi pitänyt lajitella? Paperinkeräysastiassa on todennäköisemmin tonkijoita kuin sekajätepussissa – en minäkään haluaisi laittaa henkilötietoja sisältäviä papereitani paperinkeräykseen. Koska seka- tai kuivajätekin on tämän uutisoinnin perusteella väärin, ihmettelen miten ne pitäisi hävittää. Kerrostalossa paperien polttaminen lienee kiellettyä.

Ohjeiden lisäksi hankaluutta tuottaa jäteastioiden määrä keittiöissä. Vain kotona omakotitalossa meillä on tarpeeksi tilaa kaikille eri jätelajeille. Kerrostaloasunnoissa eri roskisten kanssa on aika paljon säätämistä, eikä tilaa vain ole kaikille. Tämä on selkeästi aika iso kierrättämistä vaikeuttava asia, sillä eteisen naulakossa tai keittiön nurkassa lojuvat roskaniput eivät ole kovin kivoja. Koska sekä Lappeenrannassa että Helsingissä asumisessa on kuitenkin jossain määrin väliaikaisuuden tuntu, en ole jaksanut kovin paljon panostaa kierrätysastioiden järkeistämiseen. Lappeenrannan keittiöön ostin sopivammankokoiset jäteämpärit muovijätteen kerätyksen alettua, Helsingin asunnossa mennään sillä mitä siellä on. Jos asuisimme jommassa kummassa kaupungissa pysyvästi, pyytäisin vaikkapa jonkun ammattijärjestäjän apua lajittelun helpottamiseksi.

Minä lajittelen mielelläni, mutta on turha väittää että se ainakaan tässä elämänvaiheessa olisi jotenkin helppoa. Se vaatii aika paljon vaivaa ja huolellisuutta. Motivaatiota on ja kyllä minä lajittelen, mutta älkää tulko viisastelemaan kierrättämisen helppoudesta. Paljon helpompaa olisi laittaa kaikki samaan pussiin.

 

Mainokset

Viime viikolla eräänä päivänä ajatus työhuoneella istumisesta ahdisti. Erään kollegan ja ystävän kanssa oli tarkoitus lähiaikoina palaveerata aineistonkeruun tiimoilta, mutta tapaamisaikaa ei ollut vielä sovittu. Päähänpistosta laitoin viestin hänelle ja tarjouduin kyläilemään. Ystäväni on äitiyslomalla, ja äitiyslomalaisen häirintä työasioilla on tietenkin väärin. Hän kuitenkin oli jo aiemmin suostunut siihen, että hoidamme tämän asian yhdessä. Sitä paitsi kokemukseni mukaan suurin osa vanhempainvapaalla olevista (naisista) on vain mielissään, jos joku tulee välillä vähän puhumaan työasioista.

Minulla kävi tuuri: ystäväni ja hänen pikkupoikansa sen päivän meno ei ainoastaan ollut peruuntunut, vaan heillä myös oli auto käytössään. Hän ehdottikin, että sen sijaan että ajelisin heidän kotiinsa Jyväskylän lähikuntaan, tapaisimmekin Vaajakoskella Teeleidin tehtaanmyymälän Tikkulan samovaaribaarissa. Hurraa! Olin tietenkin heti valmis, sillä Tikkula oli minulle vielä uusi tuttavuus.

Teeleidi on teenystävän paratiisi Jyväskylässä. Aiemmin heillä oli kahvila Lutakon kaupunginosassa, mutta viime kesänä yritys vuokrasi käyttöönsä uudet tilat. Teeleidin teehuone sijaitsee nyt Kramsunkadulla Älylässä, aivan yliopiston kupeessa. En ole vielä ehtinyt käymään uusissa tiloissa, mutta nyt oli kiva tilaisuus käydä tutustumassa Tikkulaan.

Tikkulan tehtaanmyymälä sijaitsee Vaajakosken entisen tulitikkutehtaan tiloissa. Sinne täytyy käytännössä mennä jollain omalla kulkupelillä eli pyörällä tai autolla, sillä julkiset yhteydet eivät ole kovin kaksiset. Tikkulassa on pieni myymälän ja kahvilan yhdistelmä. Kahvilasta puhuminen taitaa kuitenkin olla virhe, sillä tarjolla on vain teetä.

Paikka ei ollut meille tuttu, joten emme olleet varmoja miten palaverin pitäminen siellä onnistuisi. Kun astuimme sisään kävikin ilmi, että kahvilassa ei ole varsinaisia pöytiä lainkaan. Sen sijaan seinustalla oli baarituolit ja kapea seinänvieruspöytä. Sehän riitti! Varmistimme myyjältä, että hänelle on ok jos vähän pidämme palaveria, ja totta kai se sopi hänelle. Olimme sillä hetkellä (ja suurimman osan ajasta) ainoat asiakkaat, joten emme häirinneet ketään tai vieneet paikkoja keneltäkään.

IMG_20170825_111652 (2)

Saimme mukilliset höyryävää mustaa teetä, kehotuksen nauttia herkkuja ja viihtyä vapaasti. Ja niinhän me viihdyimme! Itse työasia oli oikeastaan hoidettu viidessä minuutissa (otin minä läppärinkin esille muodon vuoksi), mutta perjantainen keskipäivään hetki sujui varsin leppoisasti jutellen ja kuulumisia vaihtaen. Pikkumies viihtyi hänkin hyvin, naureskeli vain ja innostui siinä vaiheessa kun tajusi, että tilassa kaikuu kivasti.

IMG_20170825_114839

Samovaaribaarissa tee luonnollisesti hautui kauniin kiiltävässä samovaarissa, jota tosin emme ihan osanneet käyttää… Santsimukilliset kuuluivat hintaan. Koska työntekijällä oli kiireitä tehtaanmyymälän takahuoneessa (miksipä hän olisi kahvilassa istunut meidän juttuja kuunnellen), hoidimme tarjoilut oma-aloitteisesti ensimmäisen kupin jälkeen. Myyjä huikkasi vain, että lähtiessä sitten maksetaan.

Lähtiessä ostin yhden paketin teetä mukaan. Teeleidin teet ovat kyllä levinneet upeasti. Laajan jälleenmyyjäketjun ansiosta niitä saa jo eri puolilta Suomea. Verkkokauppa tietenkin mahdollistaa ostamisen ihan mistä päin maata tahansa.

Ennen kuin Teeleidin teehuone muutti Kramsunkadulle, siellä oli tarjolla iltapäiväteetä voileipineen ja skonsseineen. En tiedä onko iltapäiväteetä tarjolla edelleen uusissa tiloissa. Muutama aktiivinen työkaverini järjesti välillä yhteisiä teeretkiä Lutakon Teeleidiin. Sen jälkeen kun muutin maalle, minun on ollut vähän vaikeampi osallistua yhteisiin rientoihin, kun en käy kaupungissa päivittäin. Silti olen ollut tavattoman iloinen aina, kun joku on jaksanut järjestää yhteisiä teeretkiä.

Tikkula oli tosi viehättävä kokemus, ja seuraavaksi täytyy saada aikaiseksi vierailla Kramsunkadun teehuoneella. Houkuttelisi myös järjestää joskus kaveriporukalla teetasting. Siinä voisi oppia vaikka mitä, ja teelaatujen maistelu olisi yhdessäololle mitä laadukkain konteksti.

Pari viikkoa sitten näin televisiossa jutun olohuonetentistä. Olohuonetentti on tilaisuus, jossa kansanedustajaehdokkaita kutsutaan omaan kotiin tentattavaksi omille kavereille. Siis aika pieni, suljetulle piirille suunnattu vaalitentti. Innostuin välittömästi ja pyysin ystävää ja kollegaa auttamaan järjestelyissä – eikä hänenkään houkuttelemisensa vaatinut kuin muutaman sekunnin. Ideahan on aivan loistava!

Olohuonetentti on kuin Keskustan vanhat tupaillat päivitettynä 2010-luvulle. Siinä missä tupailtaan kokoonnuttiin sparraamaan omaa ehdokasta, olohuonetenttiin kutsutaan monien puolueiden ehdokkaita, eikä ketään suosita – ainakaan minun mielestäni. Kaikille esitetään yhtä tiukkoja kysymyksiä, ja tavoite on tuoda keskustelu politiikasta lähemmäs ihmisiä.

Näissä eduskuntavaaleissa olohuonetentit ovat nousseen suorastaan ilmiöksi. Pääkaupunkikeskeisesti toki, kuten monet asiat tässä maassa, mutta olohuonetenttejä on järjestetty myös muissa kaupungeissa. Jokainen olohuonetentti on epäilemättä järjestäjänsä näköinen. Me halusimme puhua koulutuksesta ja koulutuspolitiikasta, ja vieraat olivat työkavereita yliopistolta.

Kovin paljon väkeä olohuoneeseeni ei mahtunut, mutta se ei haitannut ehdokkaita: saimme hienon viiden puolueen ehdokasjoukon kertomaan omista ja puolueidensa arvoista ja linjauksista koulutukseen liittyen. Ehdokkaiden innokkuus johtui epäilemättä siitä, että olohuonetentti on niin uusi juttu, eikä Jyväskylässä näitä ole järjestetty, ainakaan kovin montaa (kuulin huhuja yhdestä ainejärjestön organisoimasta). Myös media oli helppo saada kiinnostumaan tuoreesta, ajankohtaisesta ilmiöstä. Kutsuin mediaa paikalle oikeastaan ehdokkaiden vuoksi: yleisö oli niin pieni, että toivoin heidän ajallisen panostuksensa kertautuvan median kautta saavutettuna yleisönä.

WP_20150413_009

Olohuonetentissä tentattavina olivat kuvassa vasemmalta lukien Aila Paloniemi (Kesk.), Elina Sillanpää (Vihr.), Pauliina Holm (Kok.), Susanna Huovinen (SDP) ja Eila Tiainen (Vas.).

Ilta oli aika menestys. Sekä tentattavat että yleisö olivat innoissaan, keskustelu oli vilkasta ja aika loppui totaalisesti kesken. Ei se mitään, että minun ja kollegani laatimia kysymyksiä ei ehditty käydä kokonaan läpi, sillä sitäkin arvokkaampaa on minusta se, että yleisö otti kriittisesti osaa keskusteluun. Tänään töissä monet kiittivät ja eilen aloitettuja keskusteluja jatkettiin edelleen; vaalit ovat tärkeä asia tutkijoille, eikä oman puolueen löytyminen ole aina helppoa. Minä luulin jo päättäneeni puolueeni, mutta olohuonetentti palautti minut takaisin lähtöruutuun. Tänä iltana olisi tarkoitus lukea ainakin parin puolueen vaaliohjelmia ja koettaa päättää… Ehkä olohuonetentin jälkeen on myös helpompi mennä kadulla juttelemaan ehdokkaille, kun jotkut asiat jäivät hampaankoloon.

Seuraavan kerran toivottavasti järjestän olohuonetentin kuntavaalien aikaan. Silloin osaan toivottavasti paremmin laatia kysymyksiä, mutta toisaalta aiheet ovat silloin hyvin konkreettisia, oman kaupungin ja lähiympäristön asioita ja päätöksiä.

Tätä kautta vielä kerran lämpimät kiitokset osallistumisinnosta kaikille hienoille ehdokkaille sekä hyvälle yleisölle! Kuten eräs yleisöstä sanoi kahvilla tentin jälkeen, kaikki nämä viisi ehdokasta ansaitsisivat päästä eduskuntaan, sen verran fiksuja ja osaavia poliitikkoja ovat.

Keskisuomalainen ja ksml.tv tekivät jutun illasta, sieltä kuvamateriaalia halukkaille. Ja kiitokset hyvälle toimittajalle Shahin Doagulle kuvaajineen!

Eilen oli ehkä kivoin päivä pitkään aikaan. Osallistuin ystäväni kanssa kansalaisopiston kynttiläkurssille. Olen joskus pikkutyttönä tehnyt 4H-kerhossa kynttilöitä kastamalla, mutta siitä oli melko etäiset mielikuvat. Nyt olimme koko päivän Vaajakoskella opiston taideluokassa ja teimme jotain konkreettista käsillämme. Tuntui hyvältä oppia uutta, tehdä jotain itselle mieluista ja suoraan käyttöön tulevaa ja olla ajattelematta töitä koko päivän.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Ryhmässä oli myös kiva henki. Mukana oli aloittelijoiden joukossa myös kokeneita kynttilöiden tekijöitä, jotka ystävällisesti ja kivasti neuvoivat aloittelijoita alkuun. Kurssin opettajalla Hannele Torniaisella oli tilanne hallussaan – pidettyjä kursseja on selvästikin useita takana niin, että hän tiesi miten homman saa käyntiin, sujumaan päivän läpi ja lopuksi hyvin pakettiin.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitää kevään väreissä.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitä kevään heleissä väreissä.

Tein erilaisiin muotteihin sekä valkoisia että värillisiä kynttilöitä. Myös kastamista kokeilin, ja pitkät valkoiset kynttilät ovat todella kauniit. Jos suinkin mahdollista, aion mennä syksyllä samalle kurssille uudestaan. Silloin tehtaillaan kynttilöitä joulun väreissä, ja niistä saisi ihania lahjoja.

Tänään harrastusviikonloppu jatkui kirjamessuilla. Jyväskylän kirjamessut järjestettiin nyt välivuoden jälkeen. Pienethän ne ovat syksyn suuriin etelämpänä järjestettäviin kirjamessuihin verrattuna, mutta kiva silti, että kirja-alan väki jaksoi ne taas järjestää. Kävin kuuntelemassa pari haastattelua, kiertelin kojujen väleissä ja tein hieman ostoksiakin.

Viime aikoina kirjoittaminen on takunnut kovasti, mikä on näkynyt täällä blogissakin hidastuneena päivitystahtina. Tällä hetkellä työssäni on vaihe, jossa minun ei paljonkaan tarvitse kirjoittaa. Ne työhön liittyvät tekstit, mitä tämän vuoden puolella olen kirjoittanut, ovat syntyneet aikamoisella hiellä. Tiedän kuitenkin, että kirjoittaminen on minulle luontevin viestintämuoto, ja onnellisimmillani olen ollut kirjoittaessani (silloin kun se sujuu). Tänään kirjamessuilla se kaikki tuntui äkisti varmalta ja hetken mielijohteesta kävin vielä ennen sanomassa sen kaiken ääneen aiemmin yhteistyökumppanina toimineelle kustannustoimittajalle. Tai en minä kaikkea sanonut, sen haaveeni vain: Että vielä minä kirjoitan kirjan. Että juuri nyt ei ole siihen mahdollisuutta, mutta kyllä minä vielä sen teen. Ideakin on vain hämärä ajatus, mutta motivaatio ainakin on paikallaan, minä haluan kirjoittaa kirjan. Kustannustoimittajani hymyili ja totesi, että hyvä, palaamme siis asiaan.

Messuilta kävelin purevassa viimassa kaupungin läpi työhuoneelle. Tarkoitus oli edistää menetelmäartikkelia, jonka deadline oli jo tammikuussa. Olen saanut siihen kirjan toimittajilta enemmän lisäaikaa kuin voi kohtuudella odottaa, mutta teksti on jumiutunut monta kertaa. Ilman kirjoitusinspiraatiota sen tekeminen on ollut työlästä, eikä artikkelissa oikein ole ollut juonta tai järkeä. Pyörin tänään iltapäivällä työtuolillani tavalliseen tapaan tehden kaikkea muuta kuin työtä. Mutta sitten tapahtui jokin liikahdus työ-aika -jatkumolla, ja yhtäkkiä tajusin, että kello on puoli viisi, ja artikkelini on edistynyt aimo harppauksen. Yhtäkkiä tiesin, miten saan sen koottua pakettiin ja mitä siitä vielä puuttuu. Tuntui kuin jokin kirjoittamisen lukko olisi hävinnyt, ja se tuntui helpolta taas.

Eihän se sitä ole; tieteellisen kirjoittamisen sanominen helpoksi olisi lukijalle – ja itselle – valehtelua. Mutta ainakaan en ole enää jumissa sen kirjoituslukon takana, joka tämän menetelmäartikkelin kanssa esti kaiken luovuuden. Oli jo aikakin, sillä viikon kuluttua se saisi olla jo valmis, eikä ensi viikolla ole kovin montaa iltaa* aikaa työpöydän ääressä istumiseen.

En tiedä, tarkoittaako kirjoittamisen ilon ainakin hetkellinen palaaminen myös sitä, että blogin päivitystahti vähitellen palaisi ennalleen. Toivotaan niin, sillä tämä blogi on minulle tärkeä monin eri tavoin, eikä vähiten juuri kirjoittamisen ilon vuoksi.

Juuri nyt ulkona sataa lunta, mutta siitä huolimatta toivon aurinkoisia kevätpäiviä kaikille!

* Puhun illoista, koska tämän menetelmäartikkelin kirjoittaminen ei kuulu tämän hetkiseen varsinaiseen leipätyöhöni, joten olen tehnyt sitä iltaisin ja viikonloppuisin.

Molemmissa katsomissani näytelmissä oli hyvät käsiohjelmat. Papu valitsi Oliverin.

Molemmissa katsomissani näytelmissä oli hyvät käsiohjelmat. Papu valitsi Oliverin.

Minusta kesäteatterit kuuluvat kesään. Erityisesti tykkään harrastelijateattereista, sellaisista joissa vapaaehtoistyö ja talkoovoimat tuoksuvat joka lavasteessa ja kahvitauolla myydään jonkun itse leipomaa pulla teatteriyhdistyksen hyväksi. Osa kesäteattereista on kylläkin melko ammattimaisia, mutta silti: on kesäteatterissa silti sitä jotain erityistä.

Tänä kesänä olen ollut tavallistakin aktiivisempi ja käynyt jo kahdessa eri teatterissa. Keski-Suomessa on valtavasti eri kesäteattereita, ja vaikka valitsisi vain Jyväskylässä esitettävät, valinnanvaikeutta tulee silti. Jo pian Barcelonasta palattuani kävin Survo-Korpelan latoteatterissa katsomassa Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissin hienon musikaalin Oliver! Oliver Twistin tarinan kertovassa musikaalissa erityisen vaikutuksen minuun tekivät lapsinäyttelijät, -kuorolaiset ja -tanssijat. He lauloivat hyvin ja osasivat hommansa. Aikuiset hoitivat raskaimmat roolit kunnialla kyllä, mutta tämän musikaalin parasta antia olivat joukkokohtaukset, erityisesti ne, joissa lapset olivat mukana. Oliver! pyörii Latoteatterissa elokuulle asti, joten lämmin suositus! Myös Morre oli käynyt katsomassa tämän näytelmän ja piti näkemästään.

Jos oli Oliver Twistin tarina köyhyydestä ja kurjista oloista kohti parempaa elämää liikkumisesta, niin vielä paremmaksi pisti Jyväskylän Kansannäyttämö Harjun kesäteatterissa näytelmällään Seitsemän siskosta. Ville Kiljunen oli dramatisoinut Aleksis Kiven näytelmän kokonaan uuteen näkökulmaan. Tarina oli tuttu, mutta kuitenkin uusi. Oli virkistävää huomata, miten sukupuolittuneita käsityksiä ravistellaan. Monet asiat muuttuvat, jos tekijöinä on seitsemän nuoren miehen sijaan seitsemän nuorta naista. Käsikirjoituksessa oli huomioitu näitä, mutta jätetty katsojille myös tilaa huomata ja tulkita asioita itse. Tekstissä myös kunnioitettiin Kiven alkuperäistä kieltä hienosti, ja parhaat palat kuten ihanat runot ja laulut oli säästetty – minulle Kiven runot ovat rakkaita ja tippa linssissä niitä nytkin kuuntelin. Väliin oli ripoteltu kesäteatterimaisia vitsejä, joille nauroimme makeasti. Pidin tästä näytelmästä kovasti. Siitä on enää kaksi näytöstä jäljellä, tänään ja huomenna, joten kiireisesti katsomaan jos joku lähiseudulta tätä lukee!

Vielä tänä kesänä kiinnostaisi kaksi tai kolme näytelmää: Toivolan Vanhalla Pihalla esitetään Tiina-näytelmää, joka on ensimmäinen teatterisovitus Anni Polvan kirjoista. Se on pakko nähdä! Kulissi esittää Survo-Korpelassa Lumikki-musiikkinäytelmän, joka on kuulemma vahvasti modernisoitu tulkinta tutusta sadusta. Sinne voisi viedä kummitytön sisaruksineen. Ja sitten aikuisseurassa on ollut puhetta, että Kankaan paperitehtaan tiloissa esitettävä Teatteri Eurooppa Neljän näytelmä Synnyimme lähtemään voisi olla kiinnostava. Näitä voi toteuttaa sittenkin kun loma loppuu, sillä vaikka viikon kuluttua olen jo takaisin töissä, kesä jatkuu, kesä.

Suomen mestaruus -hiihdot järjestettiin tänä vuonna Jyväskylän Vaajakoskella. Mikä erinomainen tilaisuus päästä kokemaan, millaista on olla hiihtokilpailuissa yleisönä! Tänä keväänä innostuin seuraamaan olympialaisissa erityisesti juuri hiihtolajeja, joten olin aika vähällä harkinnalla valmis lähtemään sm-hiihtojen kisakatsomoon.

Menimme katsomaan kisojen päätöspäivää, jolloin hiihdettiin pitkät matkat. Lumeton talvi ja kurjat säät aiheuttivat sen, että kisojen järjestäminen ylipäätään oli vaakalaudalla, ja vaikka kisat päätettiin järjestää, viime tipassa pitkiä matkoja lyhennettiin: naiset hiihtivät ”vain” 20 km ja miehet 30 km. Lunta oli saatu kannettua metsään vain 3,3 km ladun verran, joten ehkä varsin hyvä ratkaisu tuo matkojen lyhentäminen. Tänään hiihtäjiä vielä kiusasi vesisade, joka alkoi vähän miesten startin jälkeen.

Kylmä vesisade, märkä latu ja kuravellinä lällynyt ladunvierus katsojien paikkana eivät ehkä muodostaneet parhaimpia mahdollisia lähtöasetelmia kisakatsomopäivälle. Mutta meillä oli tosi mukavaa! Sitä paitsi naisten kisan aikana ei vielä satanut. Katsomossa oli hyvä tunnelma, etenkin siinä kohdin maastoa, josta seurasimme suurimman osan miesten kilpailua. Kaikkia kannustettiin, suosikkeja tietysti eniten, mutta kovia olivat huudot myös pienten lähtönumeroiden kilpailijoille.

Kerttu Niskanen vauhdissa.

Kerttu Niskanen vauhdissa.

Minut ehkä vähän yllättikin se, miten selkeä ero hiihtonopeudessa Suomen huippuhiihtäjillä on muihin verrattuna. Parhaat hiihtäjät erottuivat jo kaukaa. Omia suosikkejani ovat Niskasen sisarukset Kerttu ja Iivo (erityisesti ihanan pirteä Kerttu!) sekä tietenkin loistavat Sami Jauhojärvi ja Krista Lähteenmäki. Matti Heikkinen on Jyväskylän oma hiihtosankari, joten häntä kannustettiin kovasti kaikkialla.

1-WP_20140323_018

Miesten 30 km mitalikolmikko: vasemmalta Sami Jauhojärvi, Lari Lehtonen ja Matti Heikkinen.

Koko päivä ulkoilmassa vaati tietysti erinomaiset eväät, joita meillä kyllä olikin sitten mukana vaikka kahden päivän tarpeiksi. Lämmin kahvi maistui hyvältä kuraisessakin maastossa, kun kylmä meinasi välillä hiipiä jäseniin. Kun tulimme maalin luokse katsomaan miesten osuuden loppua katetusta katsomosta, herätimme taatusti eväskateutta täytetyillä croissanteilla ja mutakakkupaloilla… Tietysti tällaiseen tilaisuuteen kuului myös kisamakkaroiden nautiskelu. Järjestelyt olivat hyvät, sillä järjestäjiä ei voi huonosta säästä tai ladunvarren kuravellistä syyttää. Erityisesti mieltä lämmitti non-stop-kisabussi, joka vei ilmaiseksi keskustasta kisapaikalle ja takaisin. Myös Jyväskylän Liikenteen busseilla pääsi kulkemaan ilmaiseksi kisojen pääsylipulla.

Hiihtokatsomokärpänen puri kyllä tämän päivän perusteella. SM-kisat eivät välttämättä heti lähivuosina ole tulossa saatuville, ja MM-kisat ovat ilmeisesti Lahdessa seuraavan kerran vuonna 2017. Silloin sitten viimeistään!

Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Ihmiset olivat innoissaan niin suurenmoisen ja (heidän käsittääkseen) niin ennen kokemattoman talven hyökkäyksestä. Nekin, jotka pelkäsivät ja inhosivat kylmyyttä ja lunta, joutuivat pian hopeisten arktisten öiden lumoihin ja liittyivät keskiaikaiseen näytelmään, jossa kelkkailtiin, kokoonnuttiin nuotioiden äärelle ja vietettiin iltaa tähtien alla. Tuntui aivan siltä kuin se riemukas halvaustila, jonka talvi joskus laskee joulun jalkojen juureen, olisi muuttunut pysyväksi. Monet vaatekerrokset tekivät ruumiista salaperäisemmän ja houkuttelevamman kuin se oli ollut moneen vuoteen, tietty ritarillisuus palasi, ja taistelu luonnonvoimia vastaan pienensi jokaista juuri sen verran, että ihmiset tajusivat, että ihmisyyden perusominaisuuksia oli ja olisi vastakin hauraus. Lumoutuneet asukkaat eivät liikkuneet eivätkä tehneet työtä yhtä paljon kuin tavallisesti, mutta he elivät paljon paremmin kuin koskaan ennen. (Mark Helprin: Talvinen tarina).

Tämä talvi tuntuu olevan ohi ennen kuin se alkoikaan. Ulkona on perjantain lumipyryn jälkeen satanut lähinnä vettä. Talon piha kiiltelee vetisessä jäässä, johon tarvitaan enemmän ja enemmän hiekoitushiekkaa – tuota kevään korvalla kiroukseksi muuttuvaa pikkusoraa. Lunta on lähinnä nimeksi. Kevät on toki ihana asia, mutta en toivoisi sitä vielä, kun talvikin on vielä kunnolla kokematta.

Vähän aikaa oli ihanaa, kun oli tarpeeksi kylmä että edes tuntui talvelta. Lumen puute vain vaivaa. Ilman lunta talvesta jää puuttumaan sen oleellisimpia asioita: narskuva ääni kenkien alla, valkoisena hohtavat puut, lumihanki johon voi upota polviaan myöten. (Vrt. esim. postaukseni talvella 2010.) Ja ennen kaikkea jää puuttumaan talviurheilu.

Joskus elokuussa jo aloin odottaa laskettelukautta, viime talven ihana kokeilu mielessäni. Ostin varusteetkin innokkassa odotuksessani. Kuitenkin olen päässyt tähän mennessä vain kerran rinteeseen. Toki Laajavuori ja muut lähiseudun rinteet ovat auki, mutta sää ei houkuttele yhtään, enkä usko rinteiden olevan kovin hyvässä kunnossa kaltaiselleni aloittelijalle. Tänään paikkasin talviurheilukauden vajautta korkkaamalla viimeinkin hiihtokauteni. Kävin ystävän kanssa Ladun Majalla tarkistamassa, josko latu olisi tehty. Puskaradio oli kertonut, että Ladun Majalla voi hiihtää, vaikka kaupungin tiedotuksen mukaan siellä ei ole latuja (vieläkään). Mutta oli siellä: paikoin märkä ja pehmeä, mutta latu kuitenkin. Ja sunnuntaihiihtelijöitä ihan kivasti, vaikkei kyllä ruuhkaksi asti.

Omaa talviliikuntaa enemmän olenkin sitten katsonut Sothsin olympialaisia, etenkin hiihtoa, ja ihaillut Niskasen sisaruksia. Jos jotain urheilulajia seuraisin säännöllisesti, se olisi varmaan hiihto. Tykkään hiihtokilpailujen kisakatsomoista, jännityksestä, suoritusten seuraamisesta ja välineurheilun yhdistymisestä keskittyneeseen fyysiseen treeniin. Hiihto on hyvä laji.

Mark Helprinin kirjasta Talvinen tarina (Winter’s Tale) on juuri tullut ensi-iltaan elokuva. Talvinen tarina, jota siteeraan tuossa edellä, on yksi kauneimmista talven kuvauksista, mitä olen koskaan lukenut – kilpailee ykkössijasta Tove Janssonin Taikatalven kanssa. Pelkään vähän katsoa elokuvaa, jonka pohjana olevaa kirjaa rakastan niin kovasti, mutta toisaalta en voi olla katsomattakaan. Leffa ei tullut vielä ensi-iltaviikonloppunaan Jyväskylään, joten odottelen hetken. Toivottavasti Talvinen tarina tuo tähän loskasäähän sitä talven taikaa, joka nyt tuntuu puuttuvan.

Seuraava sivu »