Jemmasin Doris Lessingin Väkivallan lapset -sarjan viimeistä osaa pitkään, sillä vähitellen olin kasvanut tykkäämään sarjasta paljon, ja neljännen osan jälkeen harmitti jo, että päätösosa olisi käsillä. Mutta voih, aikoihin en ole pettynyt kirjan kanssa näin paljon! Muutoksen aika (The Four-Gated City, 1969, suom. 1986) oli jähmeä, junnaava, vieras ja outo. Kahlasin hitaasti kirjaa läpi pakkopullana, koska uskollisuudesta sarjaa ja Lessingiä kohtaan en voinut jättää sitä keskenkään, vaikka pidin sitä tylsänä.
Jätän harvoin kirjoja kesken, sillä jotenkin toiveikkaasti aina haluan uskoa, että huonossakin kirjassa voi olla hyvä lopetus, tai että vasta viimeisen sivun jälkeen voi hahmottaa tarinan kokonaisuuden, joka voi olla alkusivuja parempi. Muutoksen aika oli juuri tällainen kirja. Suurimmaksi osaksi se oli raskasta luettavaa, mutta epilogissa Lessing päästää science fiction -puolensa irti ja lennättää tarinan aivan uudelle asteelle. Se, mistä Parempien ihmisen lapsi aloitti sarjan vuonna 1952, on varsin kaukana siitä lähitulevaisuuden dystopiasta, johon Lessing sarjansa päättää vuonna 1969 (kirjan tarinassa vuoteen 1997). Synkkä visio ydinaseonnettomuuden jälkeisestä maailmasta sopii hienosti päähenkilö Marthan melko kyyniseen, älylliseen pessimismiin.
Neljännen osan, Lumous haihtuu, lopussa Martha lähti Englantiin. Muutoksen aika alkaa tästä ja kuvaa sodanjälkeistä Lontoota ja Marthan ajautumista kirjailija Mark Coldridgen perheen yhteyteen. Vasemmistolaisuuden eri asteet ja politiikka ovat jälleen mukana, mutta toisin kuin muissa kirjoissa, Martha tuntuu olevan nyt passiivinen sivustaseuraaja ja tukihenkilö, ei aktiivinen toimija. Lessing kirjoittaa myös seksistä ja ilmapiirin vapautumisesta, rotukysymyksistä ja Afrikasta, mutta käyttää myös paljon sivuja mielenterveysongelmien ja niihin liittyvien hoitomenetelmien kuvaamiseen. Marthakin käy oman taistelunsa sisäisten äänien kanssa, mutta tasapainoilee koko ajan sairauden ja terveyden terveemmällä puolella tiedostaen oman tilanteensa tarkasti. Martha näkee kuulemansa äänet mahdollisuutena, ei vaarana, mistä seuraakin kirjan loppua kohti vievä oivallus:
Sivistynyt ihmisrotu tiesi, että sen primitiiviset jäsenet (esimerkiksi buŝmannit) käyttivät kaikenlaisia aisteja, joita se itse ei käyttänyt tai joita se ei hyväksynyt: aavistuksia, telepatiaa, ”näkyjä” ja niin edelleen. Se tiesi, että aikaisemmat kulttuurit, joista jotkin olivat olleet hyvin korkeasti kehittyneitä, olivat käyttäneet näitä aisteja ja kykyjä. Se tiesi, että sen oman lajin jäsenet väittivät joskus kokevansa näitä kykyjä. Mutta se oli ilmeisen kyvytön yhdistämään näitä tosiasioita ja siten ymmärtämään mahdolliseksi että se nimitti hulluiksi ihmisiä, joilla vain oli tiettyjä alkio-asteella olevia kykyjä.
Kirjasta tekivät raskasta luettavaa sekä pitkät poliittisen osallistumisen kuvaukset, Coldridgen perheen lasten kasvamisen ja erilaisuuden ja kunkin kehityksen ja ystävien tarkka kerronta, jolle en vieläkään näe perusteita, sekä myös pitkät kuvaukset Lynda Coldridgen ja Marthan kokeilusta mielisairauden parissa. Kirja oli puuduttava, enkä halua lukea sitä toiste, mutta lopussa olin kuitenkin iloinen, että jaksoin loppuun asti. Myös kirjan alkuperäinen nimi on merkityksellisempi kuin suomennos.
Väkivallan lapset on sarjana lukijaansa haastava, mutta monella tapaa mielenkiintoinen. Se on Bildungsroman, kuten Lessing itse huomautuksissaan toteaa, vaikka kehitysromaanit eivät olekaan hänen mukaansa muodikkaita. Väkivallan lapsissa on kuitenkin jotain, joka – kuten Martha itse – on riippumaton muodista ja trendeistä. Vaikka se on omaan aikaansa sidottu, se on samalla ajaton ja yksilöllisyydessään irrallaan maailman virroista.
Jos energiaa riittäisi, kannattaisi lukea koko sarja puteen uudestaan ja kuulostella tuntemuksia kokonaisuudesta sen jälkeen. Siihen lukuintoni ei kuitenkaan riitä, vaan haluan lukea jotain muuta Lessingiltä tämän jälkeen. Tunnelmia sarjan muista osista heti lukemisen jälkeen voi lukea vanhoista postauksista.
Illuusioita 
Tämä on tuosta sarjasta ainoa minkä olen lukenut ja myös minulla lukukokemus oli todella jähmeää, mutta kahlasin sinnikkäästi loppuun, Ajattelin, että sarjan kaikki osat ovat vastaavia, enkä siksi ole haalunnut niitä lukea, mutta ilmeisesti tämä on aivan omanlaisensa.
Jep, kannattaa lukea muitakin osia. Tyyli on samansuuntainen, mutta en ainakaan muista että teksti olisi ihan näin pahasti junnannut aiemmissa osissa. Voi tietysti olla, että aika kultaa muistot, mutta neljänteen osaan asti Lessing oli yksi lempikirjailijoistani, niin paljon tästä sarjasta pidin.