Väkivallan lapset -sarja on edennyt lukulistallani jo neljänteen osaan, ja tämä tietoisuudessani luin Lessingiä säästellen, viivytellen. En haluaisi aloittaa viimeistä kirjaa, kun tiedän että se on viimeinen ja sen jälkeen en enää tiedä, mitä Martha Quest (tai Marha Knowell tai Martha Hesse) ajattelee ja tekee. Kirjasarja on hyvä, ja koukuttanut minut omalla erityisellä tavallaan ja tyylillään.

Lumous haihtuu (Landlocked, 1965, suom. 1982) kertoo sodan päättymisestä. Martha on naimisissa, mutta avioliitto on pelkkä kulissi, ei mitään muuta. Rakkaus tulee Marthan elämään hämmentäen häntä syvästi, sillä ensimmäistä kertaa hän kokee rakkauden näin voimakkaana ja riippuvaisuuttakin luovana tunteena. Thomas, hänen rakastajansa, on myös tahollaan naimisissa, eikä Marthan ja hänen suhteellaan ole tulevaisuutta – mutta rakkaus on syvää, silti, siihen asti kunnes se päättyy.

Sodan päättyminen, sota-ajan muuttuminen rauhaksi, sodassa nuoruuutensa eläneiden nuorten aikuisten elämän -ja kuolemanjano, Neuvostoliiton muuttuminen ystävästä viholliseksi, Marthan ystäväpiirin idealistisen kommunismin muuttuminen vakaammaksi, vähemmän kirkasotsaiseksi – siinä muutamia kirjan teemoja. Sotakokemusten tutkijana minua kiinnosti erityisesti Marthan kautta kuvattu sotasukupolven trauma. Vaikka Rhodesia oli kaukana varsinaisesta taistelutantereesta, ovat Martha ja hänen ystävänsä kuitenkin väkivallan lapsia:

Oletetaan, että joku on rakastanut miestä (kuinka sen sitten haluaa käsittääkin) tai ollut hänen vaikutuksensa alainen tai (jos haluatte) haavoittunut hänestä, mutta joka tapauksessa tehnyt sen syvimmällä itsellään, ja sitten tämä mies ottaa kiväärin ja murhaan toisen miehen kostoksi. Mitä silloin hyödyttää sanoa: En hyväksy väkivaltaa?

Marthan ruumiin jokainen säie, kaikki mitä hän ajatteli, hänen jokainen liikkeensä, kaikki mitä hän oli, olivat sitä mitä olivat, koska hän oli syntynyt maailmansodan lopussa ja elänyt koko nuoruutensa toisen maailmansodan valmistelujen ilmapiirissä, sodan, joka oli kestänyt viisi vuotta ja lyönyt ihmisrotuun sellaiset haavat, ettei kenelläkään ollut aavistusta mitä niistä seuraisi.

Martha ei hyväksynyt väkivaltaa.

Martha oli itse väkivalta, sillä hänet oli siitetty, synnytetty, ruokittu ja kasvatettu väkivallalla.

Martha sanoi Thomasille: – Mitä se hyödyttää, Thomas, mitä hyötyä on väkivallasta?

[- -] Jos Thomas olisi tässä, seisoisi hänen kanssaan tämän puun alla, mitä hän sanoisi? Hän ei sanoisi mitään, hän kiertäisi käsivartensa Thomasin ympärille. Hän panisi kätensä Thomasin käteen ja tuntisi siinä kulkevan elämän kämmenessään. Siinä kaikki.

Lumous haihtuu on hurjan puhutteleva kirja, mutta aika selvästi osa sarjaa. Sen voi lukea ilman aiempien osien tuntemista, mutta ehkä se ainakin alussa hämmentäisi aika paljon, niin keskeltä Marthan tarinaa teos alkaa. Mitenkään erikoisen tarkasti aiempia osia ei tarvitse muistaa, en minäkään muista yksityiskohtia, mutta ainakin suunnilleen muistin esimerkiksi Marthan avioliitot ja lapsen sekä kommunistisen piirin. Muuta ei oikeastaan tarvitakaan, sillä rauhaan palaamisen vaikeiden teemojen kautta tämä kirja on oma kertomuksensa, ja ehkä tähän mennessä Väkivallan lapset -sarjasta minuun syvimmästi vaikuttanut.

Mainokset