Viime aikoina kirjablogeissa vatvotun aiheen (lue esim. täältä, täältä, täältä) vuoksi alkukaneetti:
Kyllä, sain tämän kirjan kustantamosta lahjaksi. Ei, kustantannustoimittaja, jolta kirjan sain, ei tiennyt että kirjoitan blogia ja välillä myös kirjoista. Sain kirjan, koska se kiinnosti ja koska kyseessä on kustantaja, jolle teen itsekin juuri nyt kirjaa. Suhteeni kustantajaan on siis mitä suurimmassa määrin kaupallinen, mutta se liittyy omaan projektiini, ei tähän teokseen.
Sivumennen sanottakoon, että tämä on ensimmäinen ja ainoa kirja, jonka olen koskaan saanut kustantajan suunnasta lahjaksi.
Pauliina Salminen on sanomalehti Keskisuomalaisen toimittaja, jolla tietääkseni on historia-alan koulutus. Hänen tietokirjansa Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia Itä-Karjalassa (2013) kertoo jatkosodan vuosista ja Suomen miehittämistä alueista. Kirjan aiheena on miehitysalueille tavallinen, mutta suomalaissotilaiden osalta varsin vaiettu aihe: itäkarjalaisten naisten ja suomalaisten sotilaiden väliset suhteet, niistä syntyneet lapset ja perustetut ja perustamatta jätetyt perheet. Suomen osalta samaa teemaa on käsitelty lähinnä saksalaissotilaiden ja suomalaisten naisten välisten suhteiden osalta – ja tässä puheenaiheessa saksalaisiin rakastuneet suomalaisnaiset syyllistettiin pitkään.
Salmisen kirjassa myötätunto on itäkarjalaisnaisten puolella. Suomalaissotilaat esitetään naisia useammin pettureita, perättömiä lupauksia antavina, epäluotettavina, hyväksikäyttäjinä ja vastuuttomina. Totta varmasti onkin, että itäkarjalaisten naisten asema on ollut vaikea: miehittäjävaltion sotilaille ei ollut paljon varaa sanoa ei, ja toisaalta suhteiden myötä saattoi saada esimerkiksi ruokaa perheelle.
Monet sotilaat lupailivat avioliittoa ja myös muuttoa Suomeen päästäkseen naisten vuoteeseen. Varsin usein valitettavasti paljastui, että sulhasella oli vaimo ja lapset odottamassa kotona. Tämä kävi ilmi sitten, kun sotaheila tuli raskaaksi ja alettiin keskustella elatuksesta. Toisinaan tilanne kärjistyi jopa varsin rumiin tekoihin: mies saattoi painostaa naista aborttiin (joka oli tietenkin laiton) ja mikä ehkä tunnetasolla vielä julmempaa, kieltää koko suhteen, väittää tyttöystävällään olleen jatkuvasti muitakin miehiä ja leimata rakkaudenvalojensa kohteen lähes prostituoiduksi.
Miehittäjän morsiamet perustuu arkistolähteisiin ja on juuri siksi todella lähellä aihettaan: empiria tulee esiin joka sivulla. Se on tietokirja, joten tyyli on lukijaa koskettava. Paikoitellen se menee sitten överiksi: tutkijana minua välillä ihmetytti kirjoittajan tekemät kärjistetyt tulkinnat. Esimerkiksi hän antaa ymmärtää (sanomatta ihan suoraan), että lapsikuolleisuuden kasvu ja suhteellinen määrä johtuisi myös lapsenmurhien lisääntymisestä. Vaikka lapsenmurhia varmasti tapahtui, se on kuitenkin niin äärimmäinen teko, että se on väkisinkin harvinaista – varmasti myös Itä-Karjalan olosuhteissa. On vaikea uskoa ilman perusteellisempaa tutkimusta, että lapsenmurhat olisivat aiheuttamassa imeväiskuolleisuuden tilastopiikkiä jatkosodan vuosina.
Voi olla, että minä puolestani tuossa asiassa tulkitsen kirjailijaa liikaa, mutta ehkä kyse on pienestä varovaisuudesta, jolla kirjan lähteiden käyttöön suhtaudun muutenkin. Miehittäjän morsiamet on tietokirja, joten on katsottava meriitiksi, että siinä ylipäätään on viitteitä. Kummallista sen sijaan on kirjallisuusluettelon alussa oleva ilmoitus, että kirjassa on käytetty runsaasti Itä-Karjalaa käsittelevää kirjallisuutta, esimerkiksi seuraavia. Mikä perustelu voi olla, että osa kirjallisuudesta on jätetty pois luettelosta? Se tuskin olisi lisännyt sivumäärää muutenkin pienikokoisessa kirjassa liikaa. Sen sijaan tutkimuskirjallisuuden valikoiminen lähdeluetteloon herättää kysymyksiä tutkimusetiikasta.
Toivottavasti joku tarttuu tähän aineistoon ja tekee siitä tutkimuksen. Kriittisen, tieteen sääntöjä noudattavan tutkimuksen, jossa ei tarvitse vedota lukijan tunteisiin niin paljon kuin tietokirjassa. Aihe on tärkeä ja kiinnostava. Suomalaisia sotilaita ei mielestäni tässä vedetä sen enempää lokaan kuin muitakaan miehittäjäsotilaita ympäri maailman ja kautta historian. Miehitystilanteissa tapahtuu aina vääryyksiä, mutta olisi tärkeää tuoda niitä esiin, myös suomalaisten ”sankarisotilaiden” osalta. Salmisen kirja osoittaa myös selkeästi, etteivät kaikki suomalaisten ja itäkarjalaisten suhteet sisältäneet hyväksikäyttöä, vaan myös syvää rakkautta ja palavia tunteita. Itä-Karjalassa myös lunastettiin lupauksia: mentiin naimisiin ja maksettiin aviottomien lasten elatusapuja.
Rahoituksen saaminen tällaiselle tutkimukselle tuskin olisi ongelma, niin kiinnostavasta aiheesta on kyse. Jään odottamaan lisää.
Illuusioita 
”Esimerkiksi seuraavia” kuulostaa siltä että on luettu kasa lähteitä, mutta ei muisteta, missä oli mitäkin ja sisältöäkään niin tarkasti, ja että osa oli sitten vähän ”viihteellisempiä”, jotka jätettiin listaamatta.
Niinpä, siltähän se kuulostaa, mutta haluan uskoa hyvää ihmisestä ja ajatella, että ihan niin se ei olisi mennyt, vaan tähän ”esimerkiksi seuraavia” -ilmaisuun olisi jokin oikea syys. Tosin en keksi mikä se voisi olla, mutta en silti halua ajatella täysin pessimistisesti, kun en tunne koko juttua.
Mutta kuten sanottu, toivon että aiheesta tehdään tutkimus – tietokirja jättää liian paljon aukkoja.
En malta olla kommentoimatta kirjoittana: Kirjallisuusluettelo pitää sisällään teokset, joihin olen suoraan viitannut. Koska olen kuitenkin tutustunut käytännössä kaikkeen mahdolliseen aihetta koskevaan kirjallisuuteen (poislukien mahdollinen venäjänkielinen kirjallisuus), poissuljen tuolla ilmauksella sen, ettei lukija oiti kirjallisuusluetteloa lukiessaan oleta, etten tuntisi lainkaan taustateosta tai sen tietoja, jollei teos luettelossa näy. Käytännössä tällaisia oletuksia tulisi, sen tiedän kokemuksesta. Lisäksi mainittakoon, että valmistelen itse asiasta mahdollisesti myös väitöstutkimusta.
Lisäksi haluan tietoisesti häivyttää ”kevyempien” tietokirjojen ja ”oikeiden” tutkimusten rajaa. On tuskin syytä olettaa, että pätevyydellä, jolla voisin tehdä ”oikeaa” tutkimusta, suhtautuisin tietokirjassani lähteisiini leväperäisemmin. Lähtökohta ”oikeasta” tutkimuksesta irtauttaa historiatietoa arkitodellisuudesta tarpeettomasti ja on varsin kyseenalainen katsontakanta. Ihmisläheisyys ei ole tutkimuksessa uskottavuusongelma, se on mielestäni vahvuus.
Olen iloinen siitä, että kirjallani on kriittisiä lukijoita.
Kiitoksin Pauliina
Hei,
ja kivaa että löysit blogiini! Ja hyvä, että pääsit selventämään kirjallisuusluettelon alkua – arvelinkin tuossa ylempänä, että selitys löytyy. Ilmaisu jota kritisoin, on harhaanjohtava, mutta ei kirjasi vahvuuksia himmennä.
En tarkoita, etteikö tutkimus voisi olla jännittävä ja elävästi kirjoitettu – juuri sellaisiahan parhaat tutkimukset ovat. Silti näen tietokirjan ja tutkimuksen väilllä eroja, vaikkakin välillä ne erot ovat veteen piirrettyjä. Itsekin tietokirjoja tehneenä ja asiasta hieman eri ihmisten kanssa keskustelleena sanoisin kuitenkin, että niitä on. Hyvä tutkija kirjoittaa molempia taitavasti, ja siinäpä tavoitetta itse kullekin [katsoo omaan napaansa].
Oletko aloittamassa jatko-opintoja Helassa – missä siis minäkin työskentelen? Tervetuloa, silloin tapaamme varmasti ja olisi tosi kiva tutustua ja jutella aiheestasi. Toistan taas ylempää, että aihe on tärkeä ja kiinnostava, ja hienoa jos teet siitä väikkärin.
ps. Löysit varmasti aiheesta tehdyn Pro Gradun.
Pahoitteluni; aihe ei liity omaan tutkimukseeni niin paljoa, että olisin lähtenyt etsimään gradua tai muuta kirjallisuutta. 🙂