Juuri hän kävi minussa kuin kylässä, pistäytyi ja häipyi sen sileän tien. Nyt minusta tuntuu, että ovi jäi raolleen, jostain suoraan puhaltaa sisään kylmää pakkasilmaa.

Heidi Köngäksen esikoisromaani Luvattu (2000) on yksi parhaista kotimaisista kirjoista, joita olen lukenut. Sen jälkeen olen lukenut Köngäksen kirjoista Vieraan miehen, mutta en muita. Nyt kirjastossa tuli vastaan Dora, Dora (2012), jonka kaverini mainitsi ja suositteli, joten otin sen mukaani. En muistanut sen olleen Finlandia-ehdokas. Vahvin syy lukuvalintaan oli juuri kirjailijan esikoisromaani, joka on jättänyt minuun jäljen.

Köngäs on ehkä parhaita tietämiäni intohimon kuvaajia. Hän osaa sanallistaa ne sanattomiksi jääneet tunteet ja ajatukset, tiedostamattomatkin tarpeet, jotka vaikuttavat ihmisten välillä milloin vahvemmin, milloin heikommin. Polte, palava tunne, voimakas intohimo, kieltäytyminen, nautinto – kaiken sen ja paljon enemmänkin Köngäs osaa kuvata terävästi, lyhyesti ja liikoja vellomatta.

Dora, Dora kertoo jouluntienoosta 1943. Varusteluministeri, ainoana katuvana natsina historiaan jäänyt Albert Speer matkaa Lappiin tarkistamaan Petsamon nikkelikaivosta. Kirja on kuvaus Speeristä ja tämän seurueesta: sihteeri Annemariesta, tulkiksi nimitetystä Eerosta sekä viihdytysjoukkona mukana olevasta taikurista. Enemmän kuin päähenkilöistään Dora, Dora kertoo kuitenkin vallasta, himosta, sodasta ja intohimoista – ja myös rakkaudesta, vaikka sitä on välillä vaikea tunnistaa, etenkin kun kyseessä on Albert Speer ja läähättävä uskollisuus Führerille. Onneksi herkkä Annemarie on rakkaudessaan tutumpi.

Olenko menettänyt hänet? Ei ole ketään toista, ei ketään toista, jonka kanssa voin puhua samalla tavalla. Hänen sanojensa suola ei lähde ranteista, se on jäänyt kellonremmin alle ja muuttunut osaksi minua. Minä tarvitsen niitä sanoja, niitä sopimattomia, rivon kirkkaita sanoja, tarvitsen hänen sanojaan minulle yhtä paljon kuin omia vastauksiani. Hän näki minut, näki minut sisältä päin.

Kaikki muut näkivät vain ulkokuoren, pelkän pinnan, mutta hän näki myös pinnanalaisen pahan, ja osui maaliin.

Albert Speerin matka Petsamoon jouluna 1943 on todellinen, samoin kirjan nimessä monitasoisia viittauksia sisältävä Mittelbau-Doran keskitysleiri hirvittävine olosuhteineen ja se, että Speer vieraili siellä hieman ennen Petsamon matkaansa. Kirjailijan luovuudella Köngäs rakentaa todellisuuden pohjalle fiktiivisen kuvauksen tuosta matkasta. Köngäksen kuvaamana Speer on silkkaa pahuutta; hän tietää itsekin olevansa sydämessään pimeä. Jollain tapaa Köngäs kuitenkin onnistuu selittämään Speerin, tai ainakin minulle tuli sellainen olo, että ymmärsin hänen sielunsa rumuudella olevan syitä. Valta oli yksi, intohimo toinen, kieroutunut mieli kai selittää suurimman osan.

Köngäksen käyttämä sadomasokistinen ja osin homoeroottinen selitys vallankäytölle ei ole natsijohdon kohdalla uusi, mutta en usko että Köngäs sellaiseen pyrkiikään. Sen sijaan hän oivaltaa itsestään selvyyden, johon en ole aiemmin sotakirjallisuudessa törmännyt: raiskaus on julma ja paha sodankäynnin ase myös silloin, kun uhrina on samaa sukupuolta oleva aikuinen.

Lapin sota on noussut esiin myös kaunokirjallisuudessa nyt viime vuosina. Paras on mielestäni Katja Ketun Kätilö, mutta ei Dora, Dora kauas jää. Vertaaminen ei tosin ole kovinkaan järkevää, kun teokset ovat niin kovin erilaisia. Kirjan alku oli pitkä ja meinasin jo kyllästyä, kunnes yhtäkkiä tahti kiihtyi ja kaikki muuttui. Loppu olikin tasoittelua. Kirja etenee neljän päähenkilön omina kertomuksina. Lyhyitä lukuja on helppo lukea. Kaiken kaikkiaan varsin sujuvaa.

Nyt tekee mieli lukea Luvattu jälleen kerran. Edellisestä lukukerrasta onkin jo monta vuotta.

Mainokset