Tästä kirjasta kiinnostuin heti, kun luin ensimmäiset lehtijutut. Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia kuoleman kentillä (Hitler’s Furies. German Women in the Nazi Killing Fields, 2013, suom. 2014) liittyy toisen maailmansodan sukupuolihistoriaan ja nimenomaan naishistoriaan niin kiinteästi, että sen pitäisikin kiinnittää huomioni. Tämän lisäksi Hitlerin raivottaret tuo uuden näkökulman ja tuottaa uutta tietoa väkivallasta ja väkivaltaisuudesta, avaa kokonaan uuden näkökulman totalitarismiin ja sen sukupuolirooleihin, joten se kuului ehdottomasti lukulistalleni.

Pyysin kirjasta arvostelukappaletta, mutta vähän liian myöhään – kustantajalla ei ollut enää kappaleita ensimmäisestä painoksesta. Onneksi sain kirjan ystävältä synttärilahjaksi. Yritän vuodenvaihteessa kirjoittaa sen arvionkin, jota suunnittelin, mutta nyt saan itsestäni irti vain hajanaisia tunnelmia. Luin kirjan loppuun viime viikon reissussa. Olin aloittanut sen jo paljon aiemmin; alkuvaikeuden jälkeen se oli melko helposti ja nopeasti luettu.

Hitlerin raivottaret on hyvä esimerkki populaarista tietokirjasta. Siinä on taidokkaasti rakennettu draaman kaari: aloitetaan hitaammin, kiihdytetään vähän kerrassaan kunnes päästään pahuuden ytimeen. Sen jälkeen rauhoitellaan ja tasoitellaan, saatellaan lukija loppusivuille tyynnytellen. Kirjassa toistetaan useaan kertaan sen perusajatusta siitä, että myös naiset osallistuivat kansanmurhan toteutukseen. Se toistetaan hiukan jo liiankin usein, alleviivaavasti ja välillä jo turhankin tunteisiin vetoavasti. Tämän kirjan tarkoitus nimittäin on herättää tunteita.

Oikeinhan se on, siis tunteiden herättäminen, nimenomaan kielteisten tunteiden herättäminen tällaisen aiheen äärellä. Tuntuu kammottavalta lukea naisesta, joka ottaa pienen lapsen isältään ja murskaa lapsen pään kivimuuria vasten noin vain. (Mutta yhtä paha asia se olisi, jos tekijä olisi mies.) Väsyin välillä vaan siihen, että sukupuoliasetelman dramaattisuutta korostettiin niin kovin. Tekstistä huomaa, että sillä kosiskellaan muita kuin tieteellistä yleisöä, ja liiallinen tunteisiin vetoaminen alkaa helposti hieman häiritä minua. (Sen voi huomata esimerkiksi tästä kirjapostauksesta, jossa – samoin kuin nyt – käsittelyssä on hyvä kirja.)

Hitlerin raivottarien idea on niin yksinkertainen, että tuntuu melkein hullulta, ettei sitä ole kirjoitettu aikaisemmin. Ehkä taivastelun määrä kertookin nimenomaan historiankirjoituksen miespainotteisuudesta: kansanmurhan ja holokaustin toteuttajat ovat tutkimuksessa ja kulttuurituotteissa nähty ensisijaisesti miehinä. Miksi naisia ei ole tuotu esiin muuta kuin taustalla hyörivinä sihteereinä, sivustaseuraajina tai miesten maailmaan pakotettuina uhreina? Mikä estäisi naisia osallistumasta? Ajan naiskuva toki asetti naisen paikaksi kodin ja tehtäväksi lisääntymisen, mutta olisi naiivia ajatella, että naiset olisivat vain sulkeneet korvansa ja keskittyneet rodunjalostukseen keittiön ja makuuhuoneen välillä. Totta kai he kasvoivat samaan aatteeseen kuin miespuoliset ikätoverinsa ja totta kai he kykenivät yhtä julmaan antisemitismiin kuin miehet. Ja miksipä ei nainen surmaisi avutonta naista, miestä tai lasta siinä missä mieskin, jos se sopii hänen luonteeseensa, kasvatukseensa, aatteeseensa ja jos hän vain saa tilaisuuden toteuttaa tätä vimmaansa.

Erittäin huomionarvoista on myös se, miten naisten osuutta vähäteltiin sodan jälkeen. Lowerin mukaan monet heistä käyttivät sukupuoltaan hyväkseen, piiloutuivat naisen äiti- ja kodinhengetärroolin taakse ja esiintyivät viattomampina kuin olivat.

Wendy Lower on historian ammattilainen, ja olisikin mielenkiintoista lukea hänen tieteellisempiäkin tekstejään, lähdekritiikkiään ja aineiston kuvauksiaan. Pääviesti varmasti on silti sama kuin tässä kirjassa; akateeminen koristelu ei muuta tutkimustulosta. Kirja on minusta hyvin käännetty ja toimitettu, en ainakaan huomannut sanajärjestyskömpelyyksiä tai vastaavia, joita helposti jää nopeaan, huolimattomaan käännökseen.

Kirja sai melkoisesti julkisuutta ilmestyessään. Lue jutut esimerkiksi Ylen sivuilla tai Helsingin SanomistaKannattaa lukea myös Suketuksen blogipostaus, joka on kriittisempi kuin omani. Suketus ei ole nähnyt kirjan sukupuoliasetelman tarjoavan uutta (mistä olen toista mieltä, ehkä olemme lukeneet aiemmin eri kirjat), mutta komppaan kyllä häntä siinä, että kirja taivastelee asioita välillä vähän turhan paljon. Molemmat kyllä suosittelemme kirjaa luettavaksi, mutta ei ehkä niille jotka eivät kestä kuvauksia väkivallasta.

Mainokset