Ilon ja riemun päivä: sain kesän alussa asettamani Tiina-sarjan lukuhaasteeni loppuun. Jee! Ok, asetetin haasteen kesäksi ja ymmärrän kyllä, että elokuun lopun sijaan nyt on joulukuun loppupuoli, joten haastetta ei voi kutsua täysin onnistuneeksi. Yhtä kaikki, onnittelen itseäni, sillä lukuhaaste oli vaativampi kuin odotin.

Kyllähän Tiina-kirjat ovat nopealukuisia. Helposti menee kirja illassa, jos vain on aikaa siihen. Ongelma oli se, että minulla on ollut harvoin aikaa istua paria tuntia putkeen lukemassa ja jos sellainen harvinainen hetki olikin, Tiinat eivät välttämättä olleet se ykkösvalintani lukemistoksi. Haaste eteni hitaasti, mutta toisaalta varmasti: joka kuukausi luin aina muutaman.

Listaanpa kirjat nyt ensin ennenkuin kommentoin. Eli koko Anni Polvan 29-osainen Tiina-sarja näyttää näin komealta:

  • Tiina (1956)
  • Tiina aloittaa oppikoulun (1957)
  • Tiina kesälaitumilla (1958)
  • Tiina toimii (1959)
  • Tiina ei pelkää (1960)
  • Tiinalla on hyvä sydän (1961)
  • Tiina epäilee Juhaa (1962)
  • Tiina seikkailee (1963)
  • Tiina on aina Tiina (1964)
  • Tiinan uusi ystävä (1965)
  • Tiina saa ehdot (1966)
  • Tiinastako näyttelijä (1967)
  • Tiinaa harmittaa (1968)
  • Tiinalla on hauskaa (1969)
  • Tiinaa ei ymmärretä (1970)
  • Tiinan ampiaiskesä (1971)
  • Tiinaa tarvitaan (1972)
  • Tiina joutuu sairaalaan (1973)
  • Tiinakin ratsastaa (1974)
  • Tiina ottaa vastuun (1976)
  • Tiinalle otetaan pikkusisko (1978)
  • Tiina ei löydä Tinttamaria (1979)
  • Tiina saa suukon (1980)
  • Tiina eksyy (1981)
  • Tiina etsii juuriaan (1982)
  • Älä itke, Tiina (1983)
  • Tiina ja vieras poika (1983)
  • Tiina vauhdissa (1984)
  • Taitaa olla rakkautta, Tiina (1985)

Tiina-sarjan selkeä ongelma on mielestäni se, että se on niin pitkä. Kirjat on kirjoitettu vuosien 1956 ja 1985 välillä, mikä väkisinkin vaikuttaa tarinaan. Kirjoja ei ole tarkoitettu luettavaksi sarjana, toinen toisensa perään, sillä juonenkulku osasta toiseen ei täsmää ja toistoa on liikaa. Parhaiten Tiina-kirjat sopivatkin luettavaksi yksitellen, silloin tällöin. Toki hyödyllisintä on aloittaa alkupäästä, mutta kaikkia ei tarvitse eikä kannata lukea järjestyksessä.

Juonenkulun poukkoilu häiritsi, sillä sen vuoksi sekoittuivat esimerkiksi Tiinan ja Juhan iät. Jossain osassa (valitettavasti olen unohtanut missä) mainittiin, että Juha oli menossa rippikouluun mutta lykkäsi sitä vuodella, että pääsisi sinne samaan aikaan Tiinan kanssa. Toisaalta rippikoulusta vaietaan sen jälkeen pitkäksi aikaa kunnes yhtäkkiä joku aikuinen kommentoi paheksuen Tiinan ja Juhan suhdetta, kun eivät vielä edes rippikoulua ole käyneet ja silti koko ajan yhdessä. Välillä Veli menee kihloihin Punapäänsä kanssa, mutta seuraavassa kirjassa kihlat on jo unohdettu

Tiinan ja Juhan suhde on sarjaa kannatteleva aihe ensimmäisestä kirjasta viimeiseen. Edes Tiinan yliherkkä omatunto, jota pitää lepytellä piinallisilla käsitöillä tai muilla omatekoisilla rangaistuksilla, ole niin kirjasta toiseen kestävä aihe kuin Tiinan ja Juhan ystävyys, joka sarjan loppua kohti saa romanttisempia piirteitä. Todellakin, sarjan alkupu0lella Juha olisi saanut Tiinan nyrkistä, jos olisi yrittänyt jotain romanttista, mutta muutamassa viimeisessä kirjassa Tiina ja Juha jo suukottelevat, puhuvat naimisiinmenosta sitten joskus, miettivät rakkautta  – ja lopulta tietysti tunnustavat sen toisilleen. (Awww.) Kaikki tämä tietysti jatkuvan riitelyn ja tappelun keskellä, kuten Tiinan luonteeseen sopii.

Minua huvitti kovasti Tiinan feministinen asenne tulevaisuutta kohtaan. Kun Juha suunnittelee elättävänsä perheen ja Tiinan tekevän hänelle kotona ruokaa lounastunniksi, Tiina ilmoittaa useassa kirjassa, että hän aikoo mennä palkkatyöhön myös. Ei auta, vaikka Juhan vänkää vastaan, että eihän hänen eikä Tiinankaan äidit käy kodin ulkopuolella työssä – Tiina haluaa toimia eikä olla kotirouva. Koko sarjan läpi Tiinan toimeliaisuuden ja poikamaisuuden vastapainona toimivat saman talon tytöt Leila ja Elvi, joista erityisesti Leila on täysin päinvastainen Tiinan kanssa:

Ja vaikka hän [Leila] miten selitti, että naisellinen nainen ei tarvinnut matikkaa missään elämänsä vaiheessa, opettajat eivät ymmärtäneet häntä. Niiden mielestä ei yhteen- ja vähennyslasku yhdessä mini-kokoisen laskimen kanssa riittänyt kenellekään. Ei edes Leilalle, vaikka hän oli jo vuosia sitten päättänyt, että menisi naimisiin rikkaan miehen kanssa ja jäisi kotirouvaksi. (Tiina ja vieras poika)

Jos kaikki sarjan kesälomat laskisi yhteen, Tiina ei juurikaan kävisi koulua ja ikääkin kertyisi melko monta vuotta ylimääräistä. Viimeisissä osissa Polva ei enää viittaa Tiinan ja Juhan ikään muuten kuin lopun halailu-rakkauskohtauksessa ohikulkijoiden kommenteissa: ”Että jo noin nuorina, hyvänen aika!” (Tosin Ylen Elävän arkiston artikkelin mukaan Tiina on lopussa 14-vuotias.) Ongelmaksi sanoisin myös sen, että Juha on melkeinpä sairaalloisen mustasukkainen. Tiinasta se on vain ihanaa, osoittaahan vahtiminen ja mustasukkaisuus, että Juha välittää hänestä. Kirjassa arvellaan, että kaikki miehet vaan ovat sellaisia – huh huh! Kun Juha paheksuu Tiinan näyttelemisharrastusta, Tiina lupaa ettei enää koskaan näyttele – ja pitää lupauksensa myös koulun hyväntekeväisyysjuhlassa (vaikka toki Juha saa siitä toisia syitä mustasukkaisuuden heräämiseen).

Mutta sitten niitä hyviä puolia. Tiina on kieltämättä aika mahtava tyyppi. Hyvä on, ehkä tappeluja voisi olla vähemmän (jos lapset tappelisivat nykyään niin paljon kuin Tiina, niin vanhempiin olisi jo otettu yhteyttä ja lastenhuoltotoimenpiteitä käynnistetty), mutta äkkipikaisuudestaan huolimatta Tiina on oikeamielinen ja rehellinen ja sellaisena erittäin sopiva tyttökirjan roolimalli. Tiina ei epäröi puolustaa heikompiaan, vaikka joutuisi itse kärsimään siitä – ja toisaalta hän osaa laittaa nämä harmin aiheet omiin mittasuhteisiinsa: mitä siitä jos hame repeytyy lisää, äiti suuttuu kuitenkin jo tuosta äsken tulleesta palkeenkielestä. Mustelmiin – jopa kasvoissa – ja kipuun Tiina suhtautuu ällistyttävän stoalaisesti: kyllä se siitä pian paranee.

Juuri Tiinan ihanteellisuus on saanut monet ärsyyntymään ja kyllästymään sarjaan jo alkuvaiheessa, mutta ehkä tämä on juuri niitä asioita, joissa koko sarjan lukeminen kannattaa. Minusta Tiina nimittäin ei ole ärsyttävä vaan johdonmukaisessa kirkasotsaisuudessaan sympaattinen. Toisenlainen Tiina ei olisi enää Tiina. Ehkä tuollainen naiivi hyvyys ei ole todellista, mutta hei – näyttäkää minulle realistinen tyttökirjan sankaritar, niin minä näytän teille hyvin epäsuositun tyttökirjan.

Olin kiinnostunut myös Tiina-sarjan ajankuvasta, olenhan 1950-luvun(kin) tutkija. Aikalaiskuvaus ohenee sitä mukaan kuin sarjan kirjoitusajankohta etääntyy 1950-luvusta. Lopulta edes rinnakkaiskoulujärjestelmää (jako kansa- ja oppikouluihin) ei enää mainita – Tiina vain käy koulua. Jossain vaiheessa sotainvalidit ovat osa Tiinan arkimaisemaa, mutta äkkiä eräässä kirjassa sodasta onkin kymmeniä vuosia. Kaiken järjen mukaan Tiinan vanhemmat ovat olleen sodan aikana nuoria, mutta luultavasti isä ei ole palvellut rintamalla, vaikka toisaalta isän sairasteluun ja heikkoon terveyteen viitataan jatkuvasti.

Kirjasarjaa voisi analysoida monesta eri suunnasta: muun muassa kasvatuksen (Tiinan vanhempien kasvatusperiaatteet poikkeavat useimpien muiden naapuriperheiden kasvatuksesta), perhehistorian (Tiinan lähipiirissä on useita rikkonaisia perheitä, etenkin yksinhuoltajaäitejä), yhteiskuntaluokkien (Tiinan perhe on hyvin keskiluokkainen, mutta Tiina kohtaa niin varakkaista kuin hyvin köyhistäkin perheistä tulevia lapsia) tai jo mainittujen sukupuoliroolien ja tytöille ja pojille asetettujen odotusten näkökulmista. Blogipostaukseni on kuitenkin jo nyt liian pitkä, joten parempi tyytyä nyt tähän.

Seuraavaksi haluaisin löytää jostain Ylen vanhan tv-sarjan, joka pohjautuu Tiina-kirjoihin. Sarjasta on Elävässä Arkistossa muutamia klippejä, mutta kokonaista jaksoa en ole koskaan nähnyt.

Mainokset