Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Kyse on aina ja vain meistä kahdesta: Lilasta, joka haluaa minun antavan sen mitä hänen luonteensa ja olosuhteet ovat estäneet häntä antamasta, ja minusta, joka en pysty antamaan sitä mitä hän vaatii; Lilasta, joka suuttuu riittämättömyyteeni ja haluaa kostoksi häivyttää minut smaoin kuin on tehnyt itselleen, ja minusta, joka olen kirjoittanut kuukausikaupalla luodakseni hänelle muodon, jonka ääriviivat eivät hälvene, kukistaakseni, rauhoittaakseni hänet, jotta saisin itse rauhan.

Tammikuun aikana luin hitaasti, sivu kerrallaan edeten, Elena Ferranten Napoli-sarjan neljännen osan Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, 2014, suom. 2018). Samalla kun olisin halunnut lukea sen parissa päivässä kuten edelliset osat mutta elämäntilanne ei nyt sitä sallinut, halusin toisaalta myös säästellä lukukokemusta, sillä olen pitänyt tästä kirjasarjasta todella paljon. Ensimmäisen osan luin marraskuussa 2017 ja toisen osan heti perään; kolmannen osan herkuttelin jokseenkin tasan vuosi sitten.

Kirjasarja alkaa tilanteesta, jossa Lila oli kadonnut, ja hänen poikansa Rino soittaa Elenalle hädissään. Elena alkoi muistella heidän ystävyyttään ja elämäänsä ja kirjoittaa siitä tarinaa. Neljännessä osassa päästään naisten kypsään aikuisuuteen ja lopulta Lilan katoamiseen ja kirjoitusprosessiin, ”nykyhetkeen” asti.

Napoli-sarja on minusta hieno tetralogia. Jokainen osa täydentää toisiaan hallitusti. Niitä olisi vaikea ellei mahdotontakin lukea irrallisina teoksina, niin selkeästi tarina kulkee kronologisena jatkumona lapsuudesta ikääntymiseen.

Pidin eniten ensimmäisestä osasta, jossa minusta rakentui hienosti kuva napolilaisesta työläiskaupunginosasta lasten – nimenomaan tyttöjen – silmien kautta. Sukupuolella on tässä erittäin  paljon väliä, sillä minua kiehtoo juuri tytön näkökulma, se miten aikuisena muistellessa osaa kyseenalaistaa esimerkiksi väkivallan, tyttöjen ja naisten aseman ja maskuliinisen vallankäytön, mutta lapsen silmissä se on maailman järjestys.

Haastavaa sarjassa oli minulle Italian sisäpolitiikan historia, jota en tunne lainkaan. En pysynyt kunnolla kärryillä poliittisissa myllerryksissä ja kiistoissa 1960- ja 1970-luvuilta, mutta riittävästi kuitenkin niin ettei tarinan juoni etenkin kolmannessa osassa varsinaisesti kärsinyt. Olisi kiinnostavaa lukea tai vaikka kuulla joskus esitelmä sarjan sukupuolirooleista: sekä tytön kasvusta naiseksi ja feministiksi joka silti antaa elämänsä miesten polkea arvoaan, että kirjan miehistä, jotka kukin ovat omalla tavallaan esimerkkejä toksisen maskuliinisuuden haitallisuudesta.

Katsoin tammikuussa HBO:n sarjan My Brilliant Friend, joka käsitteli juuri ensimmäisen osan tapahtumat. Se auttoi visualisoimaan juurikin Lilan ja Linan kotiympäristön, tuon korttelin, jota minun oli vaikea hahmottaa. Millainen tila oikeastaan on työläiskortteli, joka on niin tiivis ja lasten kannalta suljettu, että he voivat kasvaa teini-ikään asti näkemättä merta vaikka asuvat Napolissa? Sarja oli muutenkin erinomainen filmatisointi, odotan jo mielenkiinnolla seuraavia osia.

Ferranten Napoli-sarja on yksi minuun eniten vaikutuksen tehneitä kirjasarjoja viime vuosilta, ja on suorastaan harmillista etten saa nyt kunnollista analyysia irti. Olen jutellut kirjoista ja tv-sarjasta kavereiden kanssa kyllä, ja miettinyt nyt koko helmikuun ajan kirjoista kirjoittamista. Tilanne nyt vain on mitä on, ja minun aivoni täysin jumissa. Tätä postausta olen kirjoittanut suurimman osan helmikuuta, aina lause tai rivi kerrallaan, minkä vauvalta olen onnistunut aikaa ja keskittymistä varastamaan. Tästä kirjasta kirjoittaminen ei käy ihan käden käänteessä vaan vaatii keskittymistä, joten sopivaa tilannetta on ollut vaikea löytää. Ja kun se löytyy, en enää muista mitä piti kirjoittaa.

Nöyrät pahoitteluni tynkäpostauksesta siis, mutta sitäkin suurempi ja lämpimämpi suositus, jos joku ei ole vielä Napoli-sarjaa lukenut. Kavereille voin myös lainata, kun koko sarja on omassa hyllyssä. Tulen varmasti lukemaan nämä uudelleen, ehkä jopa suhteellisen pian (vuoden, parin sisällä), sillä uskon toisen lukukerran vain parantavan kokemusta. Myös äänikirja voisi olla hyvä kokemus.