Vappu Kannas: Rosa Clay. Kustantamo S&S 2020.
Löysin Rosa Clayn sattumalta äänikirjapalvelusta, ja koska olen nimittänyt tämän vuoden elämäkertojen vuodeksi, otin sen kuunteluun. Aihe kiinnosti: biofiktio tummaihoisesta suomalaisnaisesta, joka todella on elänyt täällä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. En arvannut, miten tiukasti Rosan tarina minuun kiinnittyi, ja että kuljettaisin häntä mukanani koko syksyn.
Rosa Claysta (1875-1959) on kirjoitettu muitakin kirjoja, joiden ongelmallista suhdetta totuuteen ja Rosan oman ääneen voidaan kritisoida yhtä hyvin kuin tämänkin kirjan kohdalla. Kirjailija Vappu Kannas korostaa, että hän on tehnyt romaanin, ja ottaa monissa kohdin kirjailijan vapauksia suhteessa Rosan todelliseen elämäntarinaan. Pääpiirteet kuitenkin pitävät paikkansa: Rosa saapui Suomeen lähetyssaarnaajavanhempiensa kanssa. Hänet oli adoptoitu Ambomaalta, ja hänen äitinsä oli ankara nainen. Rosaa kuljetettiin kuin näyttelyesinettä tilaisuudesta toiseen, ja vanhemmat keräsivät hänen avullaan rahaa. Aikuistuttuaan Rosa kävi Sortavalan opettajaseminaaria, valmistui kansakoulunopettajaksi, ja työskenteli opettajana muun muassa Savon sydämessä ja Tampereella. Myöhemmin hän emigroitui Yhdysvaltoihin, mutta Kannaksen romaani jättää Rosan vielä Suomen puolella.
Kirjan kertojanääni on pääosin Rosan oma, ja se on vahva ääni. Se kertoo koskettavaa tarinaa vieraudesta, ulkopuolisuudesta ja hyväksytyksi tulemisen kaipuusta. Yksinäisyys saa monenlaisia muotoja, se kasvaa ja muotoutuu eri tavalla erilaisissa ympäristöissä. Sortavalan seminaarissa yksinäisyys helpottaa hetkeksi, kun Rosa saa ystävän, mutta se palaa jälleen ystävän avioiduttua. Yksinäisyys pienellä kyläkoululla keskellä savolaista metsää on pimeää ja synkkää, kun taas yksinäisyys liikettä kuhisevassa kaupungissa Tampereella ei ole niin selkeää. Voiko kaikista muista poikkeava koskaan olla muuta kuin yksinäinen?
Vaikutuin Kannaksen tavasta rakentaa Rosan vierautta ympäristöstään hetkiä kuvaamalla. Esimerkiksi kohtaus, jossa ohikulkija katsoo Rosaa ja sylkäisee tätä päin, jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Kannas kuvaa sen pieninä osasina: kuinka ohikulkijan pää kääntyy, suu irvistää, sylki lentää ja osuu juuri oikeaan kohtaan, ei aivan Rosan vaatteille mutta riittävän lähelle, jotta sen merkitys ei jää epäselväksi.
Rosa Clayn tarina on niin ihmeellinen, että se on melkein satu. On paikoin vaikea uskoa, että se on totta. Mitä pienessä Sortavalan pikkukaupungissa on ajateltu tummaihoisesta opettajaopiskelijasta tuohon aikaan? Tai työpaikoissa? Miltä Rosasta on tuntunut? Miten hän on jaksanut elää näin vahvan yksinäisyyden keskellä?
Kannaksen biofiktio ei tyydy jäämään vain Rosan elämäntarinaksi. Kirjailija vaihtaa välillä kertojaksi itsensä, ja kommentoi sekä Rosan elämää että kirjoittamisen prosessia. Tämä on taiteellinen ratkaisu, jonka merkitystä en ihan ymmärtänyt, ja heti kirjan päätyttyä mietin, että sen olisi voinut jättää pois. Nyt, kun äänikirjan kuuntelusta on jo pitkän aikaa, olen eri mieltä. Kirjailijan puhe ja reflektointi tekee tästä kirjasta paremman. Sen avulla Kannas oikeuttaa romaaninsa, puolustaa valkoihoisen naisen oikeutta kirjoittaa tummaihoisen naisen kokemuksista. Hän etsii kirjailijan rajoja ja osoittaa oman rajallisuutensa lukijalle, samoin kuin vapautensa kirjoittaa oma tulkintansa. Juuri kirjailijan tulkinnan vuoksi Rosa Clay nousee ”pelkkää” elämäkertaa korkeammalle tasolle siksi syvälliseksi, surulliseksi romaaniksi joka se on.
Rosan kuvat tähän postaukseen ovat Museoviraston kokoelmista. Ne ovat ajalleen tyypillisiä visiittikorttikuvia, joita myös Kannas on käyttänyt lähteenään ja inspiraationaan kuvitellessaan, mitä Rosa olisi voinut ajatella ja tuntea. Kirjan ja äänikirjan kannet ovat kustantamon sivuilta.
Illuusioita 