Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2021.
Kirja saatu arvostelukappaleena.

Luin Kaari Utrion Pirita, Karjalan tyttären (1972) jo pikkutyttönä. Vähän liian nuorena ehkä, ja muistan että äiti näki mitä luin ja sanoi, ettei se taida olla lapsille sopivaa luettavaa. Ei hän kuitenkaan ottanut kirjaa pois minulta, ja luin loppuun yhden lapsuuteni kiehtovimmista romaaneista, isosiskoni suosituksesta. Pirita on edelleen mielestäni yksi Kaari Utrion parhaita kirjoja.

Opiskellessani historiaa opin, että suhtautuminen Utrioon oli ”ammattilaisten” parissa kaksijakoista: Yhtäältä häntä ei pidetty ”oikeana” historiantutkijana, eikä Utrion tietokirjoihin kannattanut viitata. Toisaalta varsin moni naispuolinen historianopiskelija ja myöhemmin -tutkija auliisti myöntää, että Kaari Utrion teoksilla on ollut vaikutusta uravalintaan. Hyvin kirjoitetut historialliset romaanit ovat johdattaneet lukemaan lisää historiasta ja lopulta tutkijaksi tai historianopettajaksi asti. Tämä vääntö viihdekirjailijan uskottavuudesta on antanut leiman Utrion koko uraan, etenkin alkuvaiheeseen.

Toimittaja ja kirjailija Anna-Liisa Haavikon kirjoittama elämäkerta Kaari Utriosta kiinnosti minua juuri siksi, että vain harva kirjailija on pysynyt lukulistoillani niin kauan, lapsuudesta tähän päivään asti. Kirja osoittautui ei vain yhden henkilön elämäkerraksi vaan laajemmaksi katseeksi suomalaiseen kirjallisuus- ja kulttuurielämään 1900-luvun jälkipuolella ja 2000-luvun alussa. Tämähän sopii tietenkin mitä parhaiten Utrion omaan kirjoitustapaan: hänen romaaneissaan yhden henkilön tarinan kautta nähdään paljon suomalaisen ja eurooppalaisen arjen historiasta. Tätä menetelmää tai lähestymistapaa kutsutaan mikrohistoriaksi.

Aloitetaan kannesta: nainen tupakoimassa kirjan kannessa on 2020-luvulla jotain niin harvinaista, että väistämättä hätkähdyttää. Tupakointi, silmälasit, korut ja punaiset hiukset ovat kuitenkin Kaari Utrion tavaramerkkejä siinä missä myyntimäärätkin, että kansikuva on ehdottomasti perusteltu. Eräs ystäväni kuvaili kannesta heräävän ”ysärifiboja”, mutta näen tupakointikuvan valinnassa sitä samaa rohkeutta ja oman linjan vetämistä, jota Utrio on vuosikymmenien mittaisella kirjailijanurallaan tehnyt.

Kaari Utrion isä Untamo Utrio oli yksi Tammen perustajista. Tästä taustasta ja isän lahjaksi antamasta kirjoituskoneesta ponnisti kirjailijan ura, joka on elämäkerran perusteella ollut määrätietoinen ja tavoitteellinen alusta asti. Suhde Tammeen on ollut sekä hedelmällinen että välillä vaikea juuri läheisyyden vuoksi. Taloudellisesti vaikeina vuosina Kaari Utrion kirjat kannattelivat koko yhtiötä.

Elämäkerran taustalla oma Utrio-pinoni.

Laajasta elämäkerrasta ei blogissa pysty sanomaan kaikkea, mutta nostan esiin muutaman itselleni mieleen jääneen aiheen. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota siihen, miten Kaari Utrio kertoo kirjailijaksi ryhtymisestään. Hän ei romantisoi tai kaunistele ammattia tai siihen ajautumista vaan kuvaa sitä työnä siinä missä muitakin ammatteja. Aloittaessaan kirjoittamisen Utrio asui varuskunnassa ensimmäisen aviomiehensä kanssa (tämä oli uusi tieto minulle!) eikä upseerin rouvalle oikein sopinut palkkatyö. Kaari oli kuitenkin älykäs, tarmokas ja koulutettu, eikä viihtynyt pelkästään kotirouvana. Hän päätti kirjoittaa historiallisen viihderomaanin, ja opiskeli aihetta tarkasti ennen kuin kirjoitti. Hän otti selvää lajityypin juonikuvioista, henkilökuvauksesta ja yleisöä puhuttelevista tavoista kuvata seksiä ja väkivaltaa. Hän ei siis kirjoittanut luomisen tuskasta tai kirjoittamisen vimmaisen tarpeen vuoksi, vaan tehdäkseen kirjan joka myisi hyvin. Olen iloinen tämän näkökulman esiin tuomisesta, sillä suurin osa luovasta työstä on ihan silkkaa työtä, jossa on ajateltava rahaakin. Kirjoittamisen flow tulee kyllä, ja luovuutta tarvitaan, mutta luovuus ei riitä jos et osaa ajatella yleisöäsi, ja mitä he haluavat lukea.

Toinen minua kiinnostanut näkökulma Kaari Utrion uraan on myös taloudellinen: elämäkerrassa tuodaan esiin sekä muiden että Kaari Utrion omalla suulla se, että hän ymmärsi kustannusmaailmaa ja uskalsi (ja osasi) puhua myös rahasta. Tätä eivät kaikki kirjailijat aina ymmärtäneet, ja esimerkiksi Kirjailijaliitossa syntyi joskus epäsopua aiheen ympärillä. Arvostan Utrion tapaa olla rehellinen ja kaunistelematon rahakysymysten edessä. Vaikka kirjat myivät hyvin, myös rahallisesti tiukkoja aikoja oli ajoittain. Menestys vaati kovaa työtä ja riskinottoja – ja kuten sanottu, ymmärrystä taloudesta ja rahan merkityksestä. Myös puolison rooli on tärkeä: vielä 1900-luvun loppupuolella oli harvinaista (ja taitaa olla edelleen), että aviopuolisoista nainen tienasi enemmän kuin mies, mutta Kai Linnilälle tämä ei ollut ongelma.

Linnilän pariskunta juhli syksyn [1998] kirjasaaliin valmistumista saunomalla ja katsomalla sen jälkeen ruohottunutta lampea. Vaatimattoman juhlinnan jälkeen alkoi Kaarin hiljaisuus. Kai tiesi, että uutta oli syntymässä. Pitkän suhteen taikaa oli, että tunsi toisen käänteet niin tarkkaan, että ymmärsi, mitä luomisvaihetta puoliso eli.

Kolmas, jo ennestään tiedetty lukijaa puhutteleva kirjan punainen lanka on Kaari Utrion ja Kai Linnilän pitkä, rakkaudentäyteinen avioliitto. Haavikko kirjoittaa parisuhteesta kauniisti, mutta ei nostalgisoiden tai romantisoiden. Kaarin ja Kain parisuhde oli täynnä ristiriitoja ja konflikteja, mutta myös toisen tukemista, kunnioittamista ja rakkautta. Yhteinen yritys voi lujittaa tai erottaa aviopuolisot; Kai ja Kaari tekivät siitä menestyksen jakamalla tehtävät kummankin vahvuuksien mukaan. Lopulta yrityksestä tuli perheyritys, kun mukana työskentelivät niin Kaarin Meri-äiti kuin Kain ja Kaarin poika vaimoineen.

Viimeisenä aiheena nostan esiin kuvaukset kirjailijoiden maailmasta. Eihän se uutta ole, että kulttuuripiireissä alkoholi on virrannut runsaasti etenkin aiempina vuosikymmeninä, kenties edelleen. Utrion elämäkerta kuitenkin tuo taas uuden näkökulman aiheeseen: Kain pitkät ryyppyputket, kollegoiden viinanhuuruiset vierailut ja juhlat, ja alkoholin vaikutuksen luovaan työhön. Kun Kai raitistui, myös Kaari joutui kohtaamaan oman alkoholinkäyttönsä ja sen määrät. Tällainen reflektio ei ole vielä riittävän yleistä, sillä etenkin niin kutsuttujen suurten ikäluokkien työ- ja arkielämä ovat olleet varsin alkoholintäyteisiä. Omassa elämässäni ja rajautuneessa kuplassani alkoholi ei enää näyttele niin suurta osaa etenkään työelämäyhteyksissä, mutta onhan runsas juominen edelleen yksi yhteiskuntamme ongelmakohdista. Alkoholismi ja luova työ ovat yhdistelmä, josta vasta nuorempi sukupolvi on pyristellyt eroon: luova voi olla myös ilman viinaa. Myyttinen taiteilijanero alituisessa alkoholipöhnässä on mielestäni jo vähän vitsi ja kuriositeetti. (Samaan ilmiöön olen törmännyt myös tutkijana, ja olen useasti kuullut vitsiksi piilotettua napinaa siitä, miten nuoret tutkijat eivät enää konferensseissa juopottele myöhään yöhön vaan keskittyvät työhönsä.)

Varsin myötäsukainenhan tämä elämäkerta on, mutta se ei tee siitä huonoa. Kaari Utriosta piirtyy kuva toimeliaana, ahkerana ja lahjakkaana naisena, joka ei joustanut feminismistään tai vuorovaikutuksestaan yleisönsä kanssa. En voi kuin ihmetellä Utrion energiaa: hän käy jatkuvaa, laajaa kirjeenvaihtoa moneen suuntaan, osallistuu sekä kotikunnassa Somerolla että laajemmin monenlaiseen yhdistystoimintaan, on mukana välillä myös politiikassa ja samaan aikaan julkaisee lähes täsmällisesti kirjan vuodessa.

Ison osan kirjoja vastaanotto käydään elämäkerrassa läpi, etenkin ne jotka herättivät keskustelua ja kritiikkiä, samoin merkittävimpien niistä luomisen prosessi. Kuvitus on mainiota, ja vanhoja kuvia olisi voinut olla enemmänkin. Haavikon käyttämä lähdeaineisto on laajaa, ja Utrio on antanut elämäkerturin luettavaksi niin päiväkirjansa kuin kirjeenvaihtonsa (molemminsuuntaisen, sillä myös lähetetyt kirjeet ovat säilyneet kalkkeeripaperin avulla). Haavikko on ehtinyt pitkän elämäkertaprosessin aikana keskustella myös Kai Linnilän kanssa, joka menehtyi yllättäen sairaskohtaukseen vuonna 2017.

Jäin miettimään elämäkerran kustantajakysymystä: miksi elämäkerran kustansi Siltala eikä esimerkiksi Utrioiden vanha ystävä Tammi? Utrioiden oma kustantamo Amanita sitä tuskin olisi voinut tehdä, aihe olisi tullut liian lähelle. Tällainen seikka on esimerkki asiasta, jota en olisi tullut miettineeksi ilman kirjan lukemista ja uudenlaisen näkökulman avautumista suomalaiseen kustannusmaailmaan.

Minulle rakkaimpia Utrion kirjoista ovat kepeät, romanttiset epookit, jotka sijoittuvat 1800-luvun Helsinkiin. Ne ovat minun lohtukirjojani, niitä joiden kanssa aika katoaa ja hymy pyrkii väkisin suupieliin. Utrion teoksista viimeisimmät on jo julkaissut Utrioiden perheyhtiö Amanita, vaikka suurin osa Kaari Utrion tuotannosta on Tammen kustantamaa. Hupsu rakkaus (2017) on ilmeisesti jäävä Kaari Utrion viimeiseksi romaaniksi,ellei jotain erityistä ilmaannu muuttamaan suunnitelmia. Onneksi vanhoissakin kirjoissa riittää luettavaa, sillä vaikka Utrio itse suhtautuu varsin kriittisesti uransa alkuvaiheen teksteihin, lukijat löytävät ne kyllä. Uusintapainoksia otetaan edelleen.

Kiitos Siltalalle arvostelukappaleesta.

Osallistun tällä Keski-kirjastojen lukuhaasteen 2021 kohtaan 5. Kirja kertoo henkilöstä, jota olet joskus ihaillut.

Koska on kesä ja luin tätä mökillä ja myös kodin terassilla, täyttyy Pieni Helmet -lukuhaaste 2021 kohdasta 11. Kirja, jota luet ulkona.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.