Minja Koskela: Äidiksi tuleminen

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen. Into Kustannus 2021.

Raskaus kiinnitti minut ruumiiseeni tavalla, jota en ollut joutunut ennen ajattelemaan. Se yhdisti minut puheeseen äitiydestä erityisenä naisen paikkana, joka on ennalta määrätty ja välttämätön. Sellaisessa kuvauksessa äitiys on paikka, johon en halunnut päätyä, vaikka olinkin matkalla sitä kohti.

Minja Koskela taisi siirtyä pienen piirin tuntemasta vaikuttajasta koko kansan tietoisuuteen viimeistään tämän kevään kuntavaaleissa, joissa hän sai Helsingissä huikeat noin 5600 ääntä ja nousi kaupunginvaltuustoon Vasemmistoliiton valtuutettuna. Jo sitä ennen hän kuitenkin on ollut yhteiskunnallinen puhuja ja vaikuttaja, feministi ja kirjailija, jolla on sanottavaa – ja kuulijoita.

Koskelan tuorein kirja, Äidiksi tuleminen, on henkilökohtainen ja poliittinen kirja äitiydestä ja sen merkityksistä nyky-Suomessa. Koskela kertoo kirjassaan taitavin, herkin sanoin lapsuudenperheensä ongelmista, omasta keskenmenostaan sekä toisesta raskaudestaan, joka päättyy lapsen syntymään. Keskeistä teoksessa on äitiyden problematiikka: mitä se on, mitä sen odotetaan olevan ja miksi yleistä äitiyspuhetta on joskus vaikea tunnistaa omaksi.

Instagramin suosituimissa raskauspostauksissa raskaana olevalle ruumiille annetaan attribuutteja kuten voimakas, mystinen, kykenevä ja viisas. Usein raskaana oleva ruumis kytketään sukupuoleen puhumalla naiskehon erityisyydestä ja alkukantaisuudesta.

Kirjan teema, lapsettoman naisen muutos kohti äitiyttä, on ollut Koskelalle selvästi vaikeaa. Ymmärsin kirjan niin, että hänestä on ollut vaikea tunnistaa itseään siitä julkisesta äitiyskuvastosta, joka asettaa tai josta voi lukea itseensä ja äitiyteensä kohdistuvia odotuksia, rituaaleja tai tunteita joita ”pitäisi” tuntea raskausmatkan aikana. Siksi Koskela etsi raskausaikana käsiinsä feministiteoreetikoita ja luki esimerkiksi Simone de Beauvoiria; tuttujen feministien kirjoituksista hän löysi kaikupohjaa omille, hämmentyneille ajatuksilleen käynnissä olevasta prosessista, äidiksi tulemisesta. Kirjan nimi viittaa siihen: kukaan ei ole äiti luonnostaan, vaan se on prosessi joka joskus vaatii ruumiin muuttumisen lisäksi myös henkistä muutosta.

Koskelan kirja on taidokas yhdistelmä yhteiskuntatieteellistä keskustelua ja henkilökohtaisia tunteita, päiväkirjaa ja muistoja. Teoreettista käsitteistöä viljelemällä kirjoittaja suuntaa kirjansa ensisijaisesti lukeneille, koulutetuille vanhemmille tai vanhemmiksi haluaville. Ehkä oletus taustalla on, että näin raju itsensä etsiminen ja kriittinen katse äitiydestä käytävään keskusteluun on mahdollista vain sellaiselle, jolla on koulutuksensa tai kasvatuksensa ansiostosta välineitä analysoida ja kyseenalaistaa diskursseja, valtaa, sukupuoliasetelmia tai ruumiillisuuden vaikutuksia?

Kirjoitin aiemmin keväällä instagramissa ärsyyntyneeni Anu Silfverbergin Äitikortista. Koskelan Äidiksi tuleminen oli minulle paljon mieluisampi lukukokemus, mutta molempia kirjoja vaivaa sama asetelma: kirjoittajat kertovat, että suurimman osan (?) ihmisistä tai valtavirtaa edustavan kuvaston tapa ajatella äitiydestä on viallinen, ja että heillä on parempi. Silfverbergin tyyli oli provosoida ja karrikoida, ja siksi se ärsytti; Koskela ei tee vastakkainasettelua ollenkaan niin räikeästi, ja on on siksi helpommin lähestyttävä. Erityisesti olen iloinen siitä, miten hyvin hän läpi kirjan kyseenalaistaa sitä, että raskaus- ja äitiyskuvastomme on merkittävällä tavalla valkoiseen cis-heteronaiseuteen kuuluvaa. Mieleeni on jäänyt esimerkiksi kysymys siitä, miltä ”naisen rinnat on luotu ruokkimaan vauva” -tyyppinen lause ja luonnollistaminen kuulostaa muun kuin cis-naisen korvaan.

Suurimman osan kirjsta olinkin Koskelan kanssaan lempeästi samaa mieltä. Yhteiskunnassamme on outoja kuvastoja, joita liitetään äitiyteen miettimättä, mistä ne johtuvat. On ehdottomasti totta, että kaikki eivät ajattele äitiydestä samalla tavalla, ja äitiyden roolin kapeutta on ehdottomasti syytä leventää. Nämä ovat kuitenkin todella kuplautuneita diskursseja, ja siksi niiden yleistäminen on ongelma. Somessa roiskuva vihamielisyys eri tavalla asioista ajattelevia kohtaan niinkin merkityksettömissä asioissa kuin lapsen kenkien valinta tai kantoliinassa kantaminen vs. vaunuissa työntäminen saa naurettavia mittasuhteita, mutta en millään jaksa uskoa näiden keskustelijoiden edustavan valtavirtaa. En myöskään usko, että naisen kehon myyttisyyden korostaminen, Äiti Maan palvominen naisen ruumiin kautta tai muu raskausajan henkistymisen korostus kuuluisivat valtavirran äitiyskuvastoon. Koskela puhuu paljon raskauden ja äitiyden luonnollistamisesta: raskautta ja lisääntymistä pidetään naiseuteen niin luonnollisesti kuuluvana, että kaikki muu on epäluonnollista.

Sosiaalisen median kuvastossa samankaltaisina toistuvat raskauteen liittyvät ruumiilliset kokemukset muodostavat yhdessä ketjun, jota kutsun jaetuksi raskaustarinaksi. Peilatessani itseäni jaettua raskaustarinaa vasten en löytänyt omaa kokemustani. Jaetussa raskaustarinassa tuotettiin pahoinvointikertomusten ohessa puhetta raskauteen kytkeytyvästä ainutlaatuisesta naiseudesta ja feminiinisestä voimasta.

Ja nyt seuraa oma valistunut arvaukseni: suurin osa äidiksi ensimmäistä, toista tai ties monettako kertaa tulevista – riippumatta aiempien keskenmenojen määrästä – kunnioittaa kehoaan sen tuottaman ihmeen vuoksi. Koska ihmeeltä lapsen kehitys äidin kohdussa todella tuntuu, vaikka sitä ei yhdistäisi mihinkään jumaluuteen – tai ehkä juuri puhtaan biologiselta kannalta katsottuna tapahtuma on ihmeellinen toisiaan seuraavien sattumien ketju. Tosi moni odottava äiti joogaa (kuten Koskelakin), koska siitä tulee hyvä olo ja se auttaa liitoskipuihin, ei siksi että jooga alunperin liittyy itämaiseen mystiikkaan. Minä kunnioitan kehoani, koska se kasvattaa lapsen ja yrittää ainakin myös ruokkia sen, mutta en pidä sitä Äiti Maan perintönä feminiiniselle sukupuolelle. Se vain on biologinen, evoluutioon perustuva ihmeellinen fakta.

Tosi moni etenkin ensimmäistä kertaa äidiksi tuleva on aivan eksyksissä siitä, mitä äitiys tarkoittaa, koska vauvan käyttöohjeita ei ole kirjoitettu naisen tai miehen geeneihin millään musteella. Itse se on opeteltava, ja erilaisia tutkimuksia ja suosituksia tulvivassa maailmassa on vaikea tunnistaa ja löytää oma valintansa. Näin minullekin kävi, enkä selvinnyt täysin kivuitta esimerkiksi siitä, että esikoiseni imetys jäi hyvin lyhyeksi, ja petyin, kun hän odotusteni vastaisesti ei innostunut sormiruokailusta. Oma uupumukseni lopetti vauvan kestovaippojen käytön (kierrän tarkoituksella ilmaisua kestovaippailla, vaikka en ihan ymmärräkään miksi se tuntuu olevan monille niin vastenmielinen sana). Mediassa tuotetut odotukset ovat osa Koskelan kuvaamaa jaettua raskaustarinaa, mutta sen sijaan että haluaisin löytää itseni kaltaisen kuvan sieltä, voin tutkia sitä hymyillen ja valikoida ne kohdat, joista pidän sen sijaan, että kyseenalaistaisin koko kertomuksen.

Raskauteen liittyy myös pelkoa, etenkin kun taustalla on kokemus oman kehon pettämisestä ja keskenmenosta. Siitä minäkin tiedän jotain, vähintään yhtä paljon kuin Koskela, sillä keskenmenon lisäksi kehoni on aikuisiällä pettänyt minut useita kertoja hyökkäämällä itseään vastaan ja kehittelemällä autoimmuunisairauksia.

Ehkä lopputulemani on, että Äidiksi tuleminen hyvä kirja, mutta en sitten kuitenkaan ole ihan kohderyhmää. Toinen, käynnissä oleva raskauteni on ollut vaikeampi kuin edellinen myös tavoilla, joista Koskela ei kirjoita ja joita ei ääneen sanota, mutta silti minusta tuntui lukiessani, että olen etäällä aiheesta. En osaa ajatella äitiyden roolimalleja tai odotuksia enää niin monimutkaisesti ja vaikeasti kuin tämä kirja esittää. Ekan raskauden aikana kirja olisi ehkä puhutellut enemmän, mutta nyt jo onneksi tiedän, että äärimmäisyyksiin menemättä löytyy se omakin tapa olla äiti. On yhtä ok kuulua valtavirtaan ja janota epiduraalia synnytykseen kuin pitää kehoaan temppelinä tai ihannoida lääkkeetöntä synnytystä. On yhtä ok palata työelämään (jos on niin onnekas että on paikka minne palata) kuuden kuukauden jälkeen synnytyksestä kuin kolmen vuoden kuluttua. Mikään niistä asioista ei tee toisesta äidistä toista parempaa, ja ajattelutapojen väliltä löytyy tusinoittain välimuotoja.

Kuplautumisesta vielä: luulen, että Koskelan havainnoima somekuvasto on ollut kovin erilaista kuin oma somefeedini, jossa äitiysmyyttejä puretaan naurun, parodian ja arkipäiväistämisen keinoin tehokkaasti ja iloisesti. Paskapyykkiä unohtamatta. Terveisiä ja kiitoksia instagramiin sellaisiin suuntiin kuin @tornadoblogi, @tinnahenriikka ja @sariannasitnb sekä monet muut, jotka naurun keinoin puhuvat äitiyden monista eri muodoista, mutta myös vaikeista hetkistä sekä muun muassa mielenterveysongelmien vaikutuksesta vanhemmuuteen. Lisäksi suosittelen kaikki lukemaan kirjagramista @riittatadinsadut erinomaisen tyylikkään arvion tästä kirjasta, paljon omaani paremmin tehdyn.

Huomaan arvioni olevan ristiriitainen. Toisaalta pidin kirjasta kovasti, toisaalta vierastin sen tapaa tehdä asioista monimutkaisia, kun tässä on muutakin nyt mielessä kuin identiteettini kehitys. Jään silti lukukokemuksessa selvästä plussan puolelle, ja suosittelen kyllä kirjaa lämpimästi etenkin raskaana oleville, joilla on aikaa ja tarmoa pohtia äitiyden merkityksiä tai teorioita. Lisäksi toivoisin, että vanhemmuuteen matkalla olevien aikuisten kanssa työskentelevät lukisivat tämän kirjan.

Omia ajatuksiani äitiydestä valottaa myös teksti, jonka kirjoitin blogiin luettuani Sanna Wikströmin toimittaman kirjan Lasten oppeja äideille (2018). Se kirja edustaa ehkä juuri sitä ajattelutapaa, josta Koskela ei tunnista itseään – enkä kokonaan minäkään. Silti pidin siitä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.