Diabeetikon mökkijuhannus

Omassa perheessäni mökki on rantasauna, jossa ei lapsuusmuistojeni mukaan vietetty yhtä saunareissua pidempää aikaa. Kesällä maatilalla riitti työtä kellon ympäri, ja lapset olivat mukana töissä. Nyt puolison mukana olen viime kesästä asti saanut viettää aikaa aivan erilaisesssa mökkeilykulttuurissa, jossa mökki on suvun yhteinen, siellä ollaan suurin osa kesälomasta tai ainakin niin paljon kuin mahdollista, ja ”oleminen” tarkoittaa täydellistä vapautta tehdä tai olla tekemättä. Puolisoni on kasvanut kaikki lapsuutensa kesät täällä, ja on hauskaa kuunnella hänen ja hänen serkkujensa muistoja lapsuuden kesistä. Kaikilla on täällä hyvä olla.

Vietimme juhannusta mökillä, jonne kokoontui myös muuta sukua. Juhannusaatto meni hyvin perinteisissä tunnelmissa: syötiin, saunottiin, istuttiin iltaa ja käytiin kylän kokolla. Seuraavana aamuna nukuimme pitkään ja aloitimme päivän aamu-uinnilla. Koko viikonlopun olen levännyt, rentoutunut ja ollut onnellinen.

Voisin kirjoittaa esimerkiksi juhannuksen ruoista tai jutteluista tai maisemista, mutta kirjoitan siitä mikä on eniten mielessä. Kevään ajan olen taistellut taas hankalien verensokerien kanssa, ja diabeetikon arki on ollut kaikkea muuta kuin leppoista. Siksi olen syvästi hämmästynyt, että juhannusaatosta tähän iltaan en ole mitannut yhtäkään yli 10 verensokeriarvoa. Jokainen mittaustulos mahtuu haarukkaan 3,6-9,6. Alle neljän on käyty kahdesti, enkä kummallakaan kerralla ehtinyt huomata matalan oireita; molemmilla kerroilla olin juuri aloittamassa kakun syöntiä, joten apu oli lähellä. Pääosin lukemat ovat liikkuneet 4,5 ja 7 välillä, olin syönyt mitä tahansa.

Osasyy hyviin lukemiin voi olla se, että mittaan hieman harvemmin kuin työpäivinä, mutta kyllä mittauksia silti kertyy 6-7 joka päivä. Mökillä syödään melko tuhtia ruokaa, ja näenkin pääsyynä sokerien tasaisuuteen täydellisen stressittömyyden. Kun olo on näin hyvä, ja ympäristössä pelkkää kauneutta, leppoisuutta ja hyväksyntää, myös ihmisen keho reagoi olemalla terve ja tyytyväinen.

Puolison loma alkoi virallisesti tänään, joten jatkoimme mökkeilyä edelleen pari päivää. Kävimme hiukan alennusmyynneillä kaupungilla ja hoidimme arkea odottaneita asioita. Poikkesimme myös Mikkelin Kenkäveroon, jossa vietimme kivan kahvitauon. Kenkäveron perennatarhassa loistivat pionit upeimmillaan ja lampaat rouskuttivat heinää varjoisassa aitauksessaan hyvin tyytyväisen oloisina.

Kenkäveron puodista sain lahjaksi korun. Se on kotimaisen korutaiteilijan Vernada designin kaulakoru, jossa on hohtavassa hopearenkaassa sanat unelmoi, usko, taistele ja uskalla. Tänään ei ollut mikään erityinen päivä, ja lahja yllätti minut ihan täysin. Sekin on yksi uusia asioita elämässäni: saada joskus lahja ihan vain koska. Koska ei tarvita mitään erityistä syytä. Koska niin vain voi tehdä.

Koru merkitsee minulle paljon, enkä ihan sattumanvaraisesti ihastunut siihen kaupassa (niin paljon että puoliso halusi sen minulle antaa, koska oletettavasti tajusi merkityksen). Korun sanat kuvaavat diabeetion arkea ja sopivat motoksi kenelle tahansa pysyvän sairauden tai vamman kanssa taisteleville. Sillä vaikka se joskus on näinkin helppoa kuin nyt juhannuksena, niin silti olen mitannut ja pistänyt jatkuvasti, enkä voi sairautta edes juhlapyhinä unohtaa. Tämä koru on uusi voimakoruni, ja sen teho moninkertaistuu sen rakkauden myötä, joka sen antamiseen sisältyy.

Seuraavat viisi viikkoa teen töitä varsin kevyellä otteella ja keskityn nauttimaan kesästä – ensimmäisestä kokonaisesta, yhteisestä kesästämme yhdessä. Mökin polut tulevat minullekin tutummiksi, mutta vietämme paljon aikaa myös yhteisessä kodissamme, johon muutin tasan vuosi sitten.

P.S. Juhannuksen rentouttavaa leppoisuutta voi lukea myös esimerkiksi Torpan tytön blogista, jossa Ilonan ihanat kuvat hehkuvat kesän parhaita puolia.