Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta (2014) on hämmentävä. Parempaa sanaa sen kuvaamiseen en ole keksinyt. Pidin siitä kovasti, mutta samalla se hiukan typerrytti, enkä hetkittäin tiennyt mitä ajatella. Toisaalta lukukokemus oli jälleen kerran – kuten se aina on – hyvin sidoksissa elämäntilanteeseen ja lukuympäristöön.
Luin kirjan alkupuolta Kiinassa. Loppuvaiheessa kongressimatkaa, lentokenttähotellissa Pekingissä olin nyyhkimiseen asti uupunut ja koti-ikävässä. Kiinan kuuma ja kostea ilma, pöly ja tunkkaisuus ahdistivat, ja kaipasin vain kotiin, kotiin, kotiin. Käperryin luksushotellin sohvalle ja avasin Kultarinnan, ja luin suomalaisen metsän kuvauksia, jollaisia vain suomalainen voi kirjoittaa rakkaudesta metsään. Hengitin metsäilmaa ja näin kaikki vihreät sävyt, tunsin polun jalkojeni alla ja kuulin tuulen puissa – niin syvälle Kytömäen teksti minut mukaansa vei. Ehkä en olisi uponnut metsäkuvauksiin niin syvälle ilman Kiinan-kontekstia, mutta juuri sillä hetkellä ne kolahtivat.
Kirjan toinen osa puolestaan sivuaa lasten huostaanottoja ja asemaa kasvattiperheessä. Kaksi vuotta sitten en olisi ottanut sitä(kään) kontekstia näin henkilökohtaisesti, mutta nyt sitä luki tuntosarvet herkkinä, yhtä aikaa varovaisena ja arkaillen ja kuitenkin innokkaasti ja uteliaana.
Kultarinta on isän ja tyttären tarina. On tyttärellä äitikin, mutta hänen tehtävänsä on lähinnä käydä synnyttämässä ja sen jälkeen hiipua pois. Isä, Erik Stenfors, rakastaa metsää ja siirtää rakkauden niihin myös tyttäreensä Mallaan. Tarina sijoittuu nuoreen, vasta itsenäistyvään ja itsenäistyneeseen Suomeen. Kirjan alkuosa on isän tarina, jälkipuoli Mallan. Syystä tai toisesta pidin enemmän alkuosasta, ja vaikka Mallan osuus oli ehkä toiminnallisempi, se tuntui silti liian pitkältä, venytetyltä. Kirjan sivumäärä on muutenkin kunniakas, joten olisi ehkä kaivannut hieman tiivistämistä molempiin osioihin.
Päällimäinen tunne on silti hämmennys, sillä jo pelkästään kirjan kuvaama aika on kiehtova, mutta lisäksi Erik ja Malla ovat ihania henkilöhahmoja. Rakastin metsäosuuksia, vaikken niitä aina ymmärtänytkään, ja suomalainen kansanperinne tietenkin kolahti tällaiseen piilofolkloristiin. Se, mikä kirjan nimen kultarinta lopulta on, saa kukin lukija lopulta tulkita ihan itse.
Tätäkin on luettu blogeissa paljon. Esimerkiksi Lumiomenalle tuli ikävä metsään, Sinisen linnan kirjaston Maria uskoo kirjan kestävän aikaa ja Jokke puolestaan ei pitänyt kaikki kirjan kielikuvia kovinkaan osuvina eikä juonta kestävänä.
Illuusioita 
Voin hyvin kuvitella, että Kultarinnan metsäkuvaukset kolahtavat erityisen hyvin jossain kaukana ja etenkin suurkaupungissa. Kaipaan jo kovasti takaisin romaanin maailmaan, mutta en ihan vielä lue sitä uudestaan. Jännä nähdä aikanaan, millainen Kytömäen seuraava romaani on – odotan jo kovasti, vaikka julkaisuajankohdasta ei ole vielä tietoa.
Noin monisyisen esikoisen jälkeen toisen romaanin suhteen voi olla hetken aikaa takki tyhjä – vaikka enhän tiedä, miten pitkään Kytömäki on jo toistaan suunnitellut. Minäkin kyllä odotan mielenkiinnolla!