Juha Itkonen: Ajo

Jotenkin minulta oli jäänyt rekisteröimättä, että Juha Itkoselta ilmestyi syksyllä uusi romaani. Se johtuu ehkä siitä, että vaikka pidin kovasti hänen kahdesta ensimmäisestä kirjastaan Myöhempien aikojen pyhiä (2003) ja Anna minun rakastaa enemmän (2005), kolmas kirja Kohti (2007) on ensivaikutelmasta huolimatta jäänyt mieleen lievänä pettymyksenä. Sen jälkeen en ole saanut aikaiseksi lukea Itkosen kirjoja. Hänen uusimman romaaninsa Ajo (2014) bongasinkin oikeastaan vasta mainintana Jaanan blogista. Jäi mieleen lukusuosituksena ja kun Ajo sitten tuli vastaan kirjaston viikkolainana, nappasin sen heti mukaani.

Pitkästä aikaa luin kirjan yhdeltä istumalta. Se ei välttämättä johtunut pelkästään siitä, että Ajo imaisi minut mukaansa vaan myös siitä, että olosuhteet sallivat sen: oli aikaa palata sunnuntaina aamuinsuliinin jälkeen sänkyyn, aloittaa uusi kirja ja lukea puoleenpäivään. Kun sain Ajon loppuun, olin jo syönyt aamupalan ja päivä käynnistynyt hienolla kirjaseikkailulla.

Ajo on monen kertojan tarina. Alkuun oli vaikea käsittää, mitä tekemistä näillä kertojilla oli keskenään, mikä heitä yhdisti? Kärsivällisenä lukijana uskoin, että se paljastuu ennen pitkää – ja toki kirjan nimi kertoo jo omalta osaltaan, mikä on keskeistä. Tarina sijoittuu pääosin kahdelle aikatasolle: nykyhetkeen ja 1960-luvulle. Tosin hienojakoisuutta tarvitaan: lukiolaispojan päiväkirja vuodelta 1965 ja hänen äitinsä Heljän kesä ja syksy 1966 täydentävät toisiaan. Nykypäivässä kulkee Aino, joka on pienen pojan äiti ja elämässään kriisitilanteessa.

Kirja oli mielestäni hieman sekava, etenkin alkupuolelta. Vähitellen eri kertojien osuuksista kuitenkin alkoi muodostua kokonaisuus. Olen Jaanan (linkki yläpuolella) kanssa täsmälleen samaa mieltä, että Ainon tarina on epäuskottavampi ja pinnallisempi kuin Heljän, jonka kokemus koskee sydämeen asti surun kautta. Kirjan markkinoinnissa on ilmeisesti useaan kertaa toistettu sitä, minkä Itkonen kertoo jälkisanoissa: Heljän tarinan taustalla on omaan sukuun liittyvä tragedia, josta kirjailija on ammentanut.

Ajo palautti uskoni Itkoseen. Se on sikäli iloinen asia – kuten Lumiomenan Katja toteaa – että on mukava huomata erään suosikkikirjailijansa olevan edelleen suosikkiasemansa arvoinen.