Kahden puolen vuodenvaihdetta olen lukenut ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken kirjoja. Köyhän lokakuu. Päiväkirja (Oktober i Fattigsverige. Dagbok, 2012, suom. 2013) tarttui mukaan kirjastosta erään köyhyyttä ja väkivaltaa kokeneen ihmisen vinkistä, ja sen luettuani oli pakko lukea myös Alakosken aiempi romaani Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (Håpas du trifs bra i fengelset, 2010, suom. 2010). Köyhän lokakuusta en pystynyt joulun alla kirjoittamaan ja arvelin, että josko toisen kirjan jälkeen kykenisin jopa bloggaamaan näistä.

Mutta tiukkaa tekee nytkin. Luin Hyvää vangkilaa toivoo Jenna loppuun kaksi päivää sitten, ja vieläkään en oikein pysty sanomaan siitä mitään, alkaa vain itkettää, etenkin kun nyt hain hyllystä Köyhän lokakuun, joka poltti mieleeni jäljen joka ei hevillä unohdu. Jo esikoisromaanissaan Sikalat Alakoski käsitteli köyhää maahanmuuttajalapsuuttaan Ruotsissa, perheensä alkoholiongelmia ja väkivaltaa sekä sen kaiken vaikutusta lapsiin. Hyvää vangkilaa toivoo Jenna ja Köyhän lokakuu jatkavat samojen teemojen parissa, vain eri suunnista ja eri tyyleillä.

Hyvää vangkilaa toivoo Jenna kertoo Annista, jonka veli Sami on narkomaani. Annin kerronnan kautta avautuu huumeriippuvaisen ihmsen läheisen arki, väsymys, stressi, luottamuksen ja luottamuspulan välinen ristiriita, sekä yhteinen lapsuus – Sami ja Anni ovat toisilleen kaikki mitä on. Selvittäessään veljensä asioita Anni kohtaa jatkuvasti myös oman taustansa: perheen köyhyyden, vanhempien alkoholiongelmat, liian varhaisen aikuistumisen ja kaiken sen, mikä ajaa monet köyhien perheiden lapset päihteiden väärinkäyttäjiksi.

Köyhän lokakuu taas on alaotsikkonsa mukaisesti päiväkirja. Susanna Alakoski käy kirjassa läpi perhettään ja lapsuuttaan koskevia sosiaalitoimiston papereita. Raporteissa kerrotaan, kuinka lapset ovat hakeneet apua, kuinka perheen äiti on hakenut apua, kuinka äiti on yrittänyt itsemurhaa useita kertoja, isä käy aina ajoittain katkaisuhoidossa ja kuinka lapsi tulee lopulta itse pyytämään, että pääsisi sijaisperheeseen. Sijaisperheessä kaikki on hyvin, mutta Susanna oli siinä vaiheessa jo liian ahdistunut voidakseen olla siellä onnellinen. Häpeä perheen köyhyydestä on hallinnut hänen elämäänsä aikuisikään asti.

Kumpikaan näistä ei ole helppo kirja, mutta Köyhän lokakuu vaatii lukijalta keskittymistä myös tyylinsä vuoksi. Kirja koostuu pirstaleisesta tekstistä, jossa vuorottelevat lainaukset, lyhyt huomiot, pidemmät menneisyyden kuvaukset, tutkimustiedon punninta, nykyhetki, paniikkihäiriö ja sosiaalitoimiston lausunnot. Hyvää vangkilaa toivoo Jenna on tyyliltään perinteisempi ja siinä mielessä helpompi luettava, mutta ihan helpolla sekään ei lukijaansa päästä. Minulla ei ole kokemusta läheisen päihderiippuvuudesta, mutta silti kirja koski kovasti. En osaa edes kuvitella miten tällainen teksti vaikuttaisi lukijaan, joka tuntee aiheen paremmin, jopa valitettavan omakohtaisesti.

Hyvää vangkilaa toivoo Jennan aloitettuani itkin jo ensimmäisten 30 sivun jälkeen. Jatkoin, vaikka mieli teki antaa periksi. Juttelin tästä työpaikan kahvihuoneessa ja työkaverini sanoi, että älä jätä kesken. Että kannattaa lukea loppuun, sillä hänen mielestään Alakosken kirjoissa on raskaista aiheista huolimatta aina toivoa, jonkinlainen toivon pilkahdus. Juuri sillä hetkellä en sitä tajunnut, mutta nyt ehkä voin olla samaa mieltä. Koska olin lukenut Köyhän lokakuun tiesin, että Alakosken veli selvisi vuosikymmenten huumekierteestä lopulta kuiville. Se antoi toivoa, että kirjan Sami selviäisi myös, ja sen myötä myös kertoja-Anni selviäisi ainakin jollain tapaa.

Susanna Alakoski on tänä päivänä, oman menneisyytensä selvittämisen jälkeen, vahva puhuja ja kannanottaja. Hänen viestinsä näissä molemmissa kirjoissa on – minun tulkintani mukaan – selvä: Yhteiskunnassa puhutaan rikollisuudesta, päihdeongelmista, mielenterveysongelmista, lastensuojelurikkomuksista, perheväkivallasta, maahanmuuttajien ongelmista ja muusta, ja niihin etsitään monia syitä. Nykyään jopa osataan nähdä näiden asioiden intersektionaalisuus – ilmiöt vaikuttavat toisiinsa. Silti Alakosken mukaan sanotaan aivan liian harvoin ääneen sitä, mikä näitä ongelmia aiheuttaa. Köyhyys. Köyhyys ajaa lapset ja vanhemmat päihdeongelmiin, köyhyys ajaa lapsen ja nuoren kadulle, pois kotoa ja rikolliselle polulle, köyhyys ahdistaa, masentaa ja aiheuttaa syvää häpeää ja lisää mielenterveysongelmia. Alakoski puhuu köyhyyden tunnistamisesta ja näkemisestä, ettei silmiä ummistettaisi. Että ongelmien syitä etsittäessä nähtäisiin ja sanottaisiin ääneen myös se, että köyhyys on ongelma.

Näiden kirjojen ja muutaman muun elämään liittyvän asian vuoksi minulla on viimeiset pari kuukautta ollut sysimusta sosiaalinen omatunto. Oman elämän hyvinvointi ja tasapaino tuntuvat korostetun suurilta lahjoilta. Minulla on työtä, terveyttä (no jaa, jossain määrin), ja yllin kyllin materiaa. Minulla on ystäviä ja turvaverkko, ja pääsen lääkäriin kun haluan. Minun ei tarvitse valita hammaslääkärikäynnin ja uusien kenkien hankinnan välillä, minä saan ne molemmat. Nämä ovat syitä olla onnellinen, mutta huono omatunto tulee siitä, etten tee juuri mitään parantaakseni osaltani niiden oloa, joilla on vähemmän kuin minulla.

Jos joskus tapaisin Susanna Alakosken, minulla ei olisi mitään kovin originellia sanottavaa, vain samaa, minkä epäilemättä monet muutkin ovat sanoneet. Silti haluaisin sanoa sen: Kiitos, tack så väldigt mycket. Dina böcker har varit viktiga för mig. All lycka till dig.

Minun on nyt pakko etsiä kevyempää luettavaa. Niin tärkeää kuin onkin lukea yhteiskunnallisia kirjoja, nyt on aika etsiä jotain kevyempää, tai ainakin eri aiheesta kertovaa. Välillä tuntuu, että olen liian herkkä lukemaan tällaista, mutta en voi olla lukemattakaan. Jospa luen vain jotain muuta välillä.

Mainokset