Tänään otettiin taas pieni asken ihmiskunnalle, mutta iso askel tälle yksilölle. Harppasin ison rajan tai kynnyksen yli vahvasti epämukavuusalueelle, jossa pelotti valtavasti, mutta jonka voittaminen tuntui mahtavalta.

Kävin siis uimahallissa vesijuoksemassa ensimmäistä kertaa diabetesdiagnoosin jälkeen. Kuten olen ennenkin todennut, en ole mikään erityisen liikunnallinen ihminen. Yhdeksän kuukautta olen nyt kuitenkin suhtautunut kaikenlaiseen ruumiillisen rasitukseen epäröiden ja varovasti, ja kaikkein suurimman kammon olen saanut muodostettua uimahallia ja vesijuoksua kohtaan. Viime keväänä ostettu sarjakortti on jäänyt lojumaan, koska en vain ole kyennyt menemään uimahalliin. Tällä pelolla on ollut enää hyvin vähän tekemistä varsinaisten diabetesongelmien kanssa. Kyse on enemmänkin korvieni välistä. Olen saanut paljon järkeviä neuvoja tankata ennen liikuntaa hiilareita, jolloin verensokeri ei laske. Jostain syystä ajatus siitä, että alkaisin saada matalan sokerin oireita vedessä on kuitenkin lamauttanut minut kauhulla. Ajattelin ensin, että pyydän vain jonkun kaveriksi. Jostain syystä kynnys avun pyytäminen tällaisessa asiassa  ei kuitenkaan ole ollut ihan sujuvaa – turhaan, tietenkin, mutta silti.

Tällä viikolla olen motivoinut itseäni parempaan itseni hoitamiseen. Ei siis vain diabetesta vaan ylipäätään kokonaisvaltaisempaa omasta itsensä huolehtimista ajatellen. Kukapa muu sen tekisi kuin minä itse? Sain virikkeitä tähän ravitsemusterapeutilta, joka myös patisti lähtemään sinne uimahalliin melkein itkunsekaisesta pelosta huolimatta. Hänen kehotuksensa oli aloittaa pienesti: tavoitteena olla ensimmäisellä kerralla vedessä 20 minuuttia. Se kuulosti hullulta, mutta toisaalta järkevimmältä mahdolliselta ratkaisulta.

Ja niin minä menin. Tarkistin uimahallin aulassa verensokerit ja tankkasin 40-50 grammaa hiilareita, enkä pistänyt insuliinia Siinä vaiheessa oltiin turhan matalilla koska tulin kaupungin kautta (3,9), mutta luotin hiilaritankkauksen auttavan. Pukukopeilla otin diabetes-kaulakorua pois, mutta paniikki meinasi iskeä. Puristin korua kädessäni hetken ja laitoin sen takaisin kaulaan. Hopeakoru sai luvan kestää klooriveden, koska se on ainoa näkyvä merkki sairaudestani (piikityksestä mustelmaisia reisiä tuskin huomaa kukaan, ellei ehkä joku toinen diabeetikko). Vesijuoksin reipasta tahtia 20 minuuttia. 15 minuutin kohdalla itketti silkasta riemusta. Kahdenkymmenen minuutin jälkeen olo oli ihan hyvä, mutta nousin kuitenkin altaasta. Kävin vielä viiden minuutin rentoutushetkessä porealtaassa. 50 minuuttia sen jälkeen, kun olin aulassa mitannut sokerit, olin pukuhuoneessa mittaamassa jälleen. Lukemana 6,1. Hurraa!

Nelli kirjoittaa Hyvät, huonot sokerit -blogissaan insuliinista ja liikunnasta ja havainnollistaa huomattavasti minua kokeneempana sen, miten vaikea insuliinin ja liikunnan yhtälö voi välillä olla. Olisi kiva, jos voisi aina laskea oikean luvun, joka toimisi joka kerta, mutta kun ei. Jokaisella kerralla lukemat voivat olla erilaiset, joten hommasta selviää vain suunnittelemalla ja varautumalla etukäteen kaikkeen. Ja mittaamalla lukemia tiuhaan,vaikka se sitten olisikin hankalaa joissain tilanteissa.

Tällä viikolla olen myös oppinut, että oman ruumiin tuntemuksia pitää kuunnella. Insuliiniannostukseni ei ole ihan kohdallaan, ja säädän sitä vähitellen, päivä kerrallaan. Jostain syystä nyt vaan on niin, että syksyllä sopiva annos onkin nyt liian suuri, ja lukemat tipahtelevat liian usein mataliksi. Mutta työstän asiaa! Tänä iltana mittailen nyt tiuhaan seuratakseni, miten liikunta vaikuttaa jälkikäteen. Rankka liikunta voi laskea sokereita jopa seuraavana päivänä, mutta luulisi että lyhyt pätkä vesijuoksua ei sentään sellaista aiheuttaisi.

Pitkän liikkumattomuuden jälkeen jo ennestään huonohko peruskuntoni oli rapistunut niin, että lyhytkin vesijuoksupätkä veti kyllä lihakset väsyneiksi. Onneksi olin toppavaatteissa liikkeellä, sillä laahustin kotiin niin hitaasti, että kevyemmissä kamppeissa olisi tullut kylmä. Kävelin kotiin, ihailin pakkasen koristamia puita ja ajattelin, että kaikki on sentään hyvin.

Pakkanen tekee timantteja puihin Viitaniemessä.

Pakkanen tekee timantteja puihin Viitaniemessä.

Mainokset