Olin äskettäin käynyt tuossa rakennuksessa, olin mennyt sen ylimpään kerrokseen asti: seisonut siellä katsellen alapuolella leviävää kaupunkia, joka – tämä ei kai ollut yllätys – ei näyttänyt kovin erilaiselta kuin vuosia ennen koneiden pysähtymistä. Olin katsellut alas ja kuvitellut entistä aikaa – tätä me kaikki teimme aika usein yhdistellen, vertaillen ja tasapainoittaen tosiasioita mielessämme saadaksemme ne sopimaan, suuntauaksemme niihin. Nykyhetki oli niin merkillinen ja unenomainen että siihen sopeutuakseen oli käytettävä tätä menetelmää: silloin oli sellaista, vai oliko? Oli, silloin oli niin, mutta nyt…
Kirja kerrallaan Doris Lessing raivaa tietään lempikirjailijoiden listani kärkeen. Olen tähän asti lukenut vain Väkivallan lapset -sarjaa, mutta nyt lukemani Eloonjääneen muistelmat (The Memoirs of a Survivor, 1974, suom. 1988) oli myös hyvin mielenkiintoinen kirja.
Eloonjääneen muistelmat on dystopia, kuvaus epätoivottavasta tulevaisuuden yhteiskunnasta. Lessing kuvaa maailmaa, joka on tuhoutunut. Ei yhtä perusteellisesti kuin McCarthyn Tiessä, vaan toisella tapaa, hitaammin ja rakenteellisemmin. Yhteiskunta periaatteessa muka toimii vielä, virkamiehiä on ja jonkinlaista järjestäytynyttä valtiotakin jossain, mutta etäällä, eikä hallinto vaikuta ihmisten arkeen. Ruokaa metsästetään, väkivalta riistäytyy minä hetkenä hyvänsä käsistä, vettä on satunnaisesti. Ihmiset vaeltavat, lähtevät liikkeelle löytääkseen ruokaa jostain muualta, maaseudulta tai jostain, missä entistä maailmaa on enemmän jäljellä.
Tarinan kertojan luokse tuodaan tyttö, Emily. Tuodaan vain, ilman mitään selitystä, vain kehotus pitää tytöstä huolta. Emily on vielä tyttö, mutta naiseuden kynnyksellä. Hänen kauttaan kertoja kuvaa yhteiskunnan luhistumista, uusien selviytymiskeinojen kehittymistä, ihmisen toimintaa ilman yhteiskunnan tukipilareita.
Lessing ei paljoa selittele. Siinä vaiheessa, kun kertoja toteaa, että taitaisi olla aika kertoa vähän siitä, mitä on tapahtunut, ajattelin että nyt tulee selitys. Mutta Lessing tietää, miten hyvä tarina kerrotaan: lukijalle paljastetaan vain osa, ja mielikuvituksen ja tulkinnan osuus jää suureksi. Taitavasti toteutettuna tämä toimii, ja hyvin toimiikin. Lessing on kyllä Nobelinsa ansainnut, ei muuta voi sanoa.
Illuusioita 