Me ollaan eloonjääneitä, hän sanoi naiselle lampun liekin yli.

Vai eloonjääneitä? nainen sanoi.

Niin.

Mitä sinä hyvä ihminen puhut? Ei me olla elossa. Me ollaan eläviä kuolleita kauhuelokuvassa.

Cormac McCarthyn Tie (The Road, 2006, suom. 2008) on erinomaisen hyvä kirja. Se on hiljainen, vähäeleinen ja yksinkertainen, mutta palaset ovat oikein paikallaan. Kirjan voi lukea nopeasti, sillä teksti etenee hyvin ja kevyesti juuri yksinkertaisuutensa takia. Toisaalta Tie on kaikessa vähäeleisyydessään niin syvä ja jollain tapaa kivulias lukukokemus, että sen parissa voi viettää useammankin illan ihan vain siksi, että yhdellä kertaa lukeminen sattuu liikaa. Jollain tapaa kirjan tarina on niin  riisuttu kaikesta turhasta, että se riisuu myös lukijan aseista.

Tie kertoo isästä ja pojasta, jotka kulkevat läpi tuhoutuneen maan. He kävelevät kohti etelää pitkin tietä, välttelevät muita kulkijoita ja etsivät kulkiessaan ruokaa, vaatteita tai mitä tahansa muuta, joka pitää hengissä. Maailma on tuhoutunut, yhteiskuntaa ei ole; on vain tuhkaa, harmautta, nälkää ja väkivaltaa. McCarthyn dystopiassa muut ihmiset eivät ole elämän lähde, vaan suurin osa merkitsee kuolemaa. Silti isä koettaa vakuuttaa pojalle, että hyvyyttäkin on, että he ovat ”niitä hyviä”, ja että muitakin hyviksiä on ja he löytävät heidät.

En ole nähnyt kirjasta tehtyä elokuvaa, ehkä pitäisi. Ihan pian ei kuitenkaan tee mieli sitä katsoa, sillä tuntuu vaikealta uskoa, että Tien tunnelmaa olisi mahdollista siirtää valkokankaalle.

Sain lukuvinkin täältä, ja myös ainakin Kirjavinkeistä löytyy arvostelu.

Mainokset