Perjantai-iltana, puoli tuntia ennen vieraiden tuloa, ehdin lukemaan päivän sähköpostit. Yksi viesti sai melkein itkemään, sillä sen sisältö toi hurjan työmäärän lähipäiville. Odotettu, vieraille omistettu viikonloppu tuntui mahdottomalta, sillä työasiat vyöryivät yhtäkkiä niskan päälle kuin painava ukkospilvi. Soitin kollegalle ja yhdessä sovimme, että palaamme asiaan vasta maanantaiaamuna. Alkuviikko tulee menemään yötöiksi, mutta kumpikin oli suunnitellut viikonlopun tietokonevapaaksi, ja halusimme pitää siitä kiinni.

Yhdessä ystäväpariskunnan kanssa saimme vieraaksemme opiskeluaikaisia ystäviä etelämmästä. Tätä vierailua oli odotettu ja suunniteltu pitkään, enkä antanut yllättävän työnakin pilata viikonloppuani. Välillä sen ajatteleminen vei fiiliksen alas, mutta hyvä seura piti kyllä huolen, että pysyin järjissäni. Tässä seurassa asioista voi tarvittaessa puhua, ja kyllä minä siitä puhuinkin: työn ja vapaa-ajan erottamisen vaikeudesta ja siitä, miksi minun oli pakko lauantaina uimarannallakin vastata puhelimeen, vaikka näin soittajasta että kyse on työasiosita. Ja miten se aina puhelimeen vastaamisen valmius voi hyvinkin olla osa itsensätyöllistäjän elämää aina, tai ainakin aika pitkään.

Mutta tässä seurassa minä rentoudun. Juttelimme siitä Prinsessan kanssa: miten osa aikuistumista ja oman paikan löytämistä on se, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Itsensä hyväksymiseen tarvitsee ystäviä, juuri sellaisia kuin nämä, joista osan olen tuntenut jo kymmenen vuotta. Ystäviä, joiden kanssa voin olla rauhassa oma itseni, miettimättä sen kummemmin mitä sanon tai teen, mutta jotka silti pitävät minusta. Ja joista minä pidän, varauksetta ja kaikkine piirteineen. Jotenkin tuntuu, kuin näkisin omat ääriviivani paremmin, niin kuin olisin näiden ihmisten kanssa aikaa vietettyäni jälleen vähän enemmän ihminen, niin kuin muistaisin paremmin kuka olen ja miksi kannattaa olla minä.

Miten siitä alusta voi olla jo kymmenen vuotta? Ja missä vaiheessa meistä tuli näin aikuisia? Huomaan meidän olevan nuoria ihmisiä, joilla on aikuisten vastuut, aikuisten puheenaiheet, mutta jotka edelleen nauravat kuin lapset. Yhdessäolon liike ja tahti on muuttunut. Tänä päivänä mukana kulkee lapsia, joiden purona pulppuava puhe sekä ilon ja itkun vuorottelut väistämättä rytmittävät myös aikuisten yhdessäoloa. Myös vielä syntymätön, odotettu uusi vauva vaikuttaa kaikkien rytmiin, ei ainoastaan kahden ihmisen.

Viikonloppu oli rauhallinen, helteinen, nauruntäyteinen ja hyvällä ruoalla kyllästetty. Kyllä minä tämän avulla selviä alkuviikosta, joka tulee olemaan varmaan koko vuoden kiireisin ja työntäyteisin puristus. Kerron lisää sitten kun se on ohi, jos jaksan.

Kiitos rakkaille – kiitos kun tulitte!

Mainokset