Alppipolullani avautui tänä syksynä uusi risteys, ja tässä risteyksessäni tekemä valinta tuntuu juuri nyt aika tärkeältä. Viime viikolla aloitin uudella polulla, ja juuri niinkuin alppipolulla kulkiessa aina, en nytkään tiedä, mihin tämä johtaa.
Aloitin kurssilla, jonka järjestää Yrittäjäksi yliopistosta -hanke. Kurssini sisällön ytimessä ovat osuuskuntamuotoinen yrittäjyys, oman osaamisen tunnistaminen ja – minun kannaltani – uusien ajattelutapojen avaaminen. Vuoden kestävä kurssi on pisin koulutusohjelma, johon olen sitoutunut sitten opettajan pedagogisten opintojen (jos tohtorikoulutusta ei lasketa, kun se on vähän niinku koko elämä just nyt). Koulutus rakentuu viidestä, kolmepäiväisesta lähijaksosta, joista ensimmäinen oli viime viikolla.
En lähtenyt ensimmäiselle lähijaksolle kovin motivoituneena, sillä töitä olisi ollut ihan riittävästi ilmankin, eikä ensimmäinen infotilaisuus ollut vakuuttanut minua siitä, että koulutus vastaisi odotuksiani. Palasin sieltä kuitenkin innostuneena, iloisena ja paljon ajatusten siemeniä saaneena.
Saattaa olla, että koko koulutuksen oleelliseksi aiheeksi minun kohdallani jää se, että ylipäätään kykenen aidosti harkitsemaan ajatusta omasta yrittäjyydestä. Yrittäjäperheen lapsena olen aina vannonut, etten koskaan ryhdy yrittäjäksi, ja vähän pelästyin kun tajusin ilmoittautuneeni Yrittäjäksi yliopistosta -hankkeen kurssille. Voi olla, että kaikki pysyy ainakin päällisin puolin ennallaan, mutta ainakin nyt minulla on kutina, että tällä polulla näkemäni maisemat, kohtaamani ihmiset ja saamani mustelmat tulevat aiheuttamaan muutosta ainakin ajatusmalleissani, jos sitten ei koko muussa elämässäni.
Ensimmäisen lähitapaamisen aikana pohdin tiimin käsitettä ja tajusin, etten ole ikinä työskennellyt tiimissä, huipputiimistä puhumattakaan. Sellaisen saaminen itselle vaikkapa osuuskunnan muodossa loisi turvallisuutta, motivaatiota ja ylläpitäisi luovuutta. Tiimi ei kuitenkaan synny tyhjästä, eikä sitä voi rakentaa väkisin. Kollegan kanssa pohdimmekin eräänä iltana, ketä kumpikin meistä ottaisi omaan tiimiinsä, jos vaikkapa jonkin tehtävän vuoksi tulisi sellainen rakentaa. Asia ei ole aivan itsestään selvä. Millä perusteilla sinä kokoaisit tiimin: asiantuntijuuden, ammattitaidon, ystävyyden vai työtapojen perusteilla? Vai jollain muilla kriteereillä? Parastahan on, jos tiimi muodostuu sekä asiantuntijuudesta että hyvistä keskinäisistä kemioista.
Ensimmäisellä lähitapaamisella tutustuin myös hienoon, lahjakkaaseen porukkaan, joka kurssille osallistuu. Vaikka minusta on tullut varovaisempi ja varautuneempi tutustuja ”vanhemmiten” ja olen tarkempi omasta tilastani, onnistuin silti ihastumaan näihin ihmisiin. Heidän kanssaan tästä yrittäjyyskurssista voi tullakin jotain.
Illuusioita 
Helsingissä erinäisissä kissanristiäisissä laukanneena huomaan kuulevani jatkuvasti samaa mantraa monilta tiimi-tyyppisiltä ihmisiltä: ”hyviä tyyppejä”. Nämä ihmiset pitävät päässään eräänlaista hyvä tyyppi – huono tyyppi -kirjaa, jonka avulla miettivät tulevia projekteja. Ei sinänsä huono ajattelutapa, koska henkilökemioihin liittyy hirveän paljon työssäjaksamista ja innostunutta tekemistä.
Toisaalta, pelkkään ystävyyteen ei tiimityöskentely voi aina perustua, koska ystävyydessä tulee helposti sokeaksi juuri sille työn laadulle tai ammattitaidolle.
Vaikeita kysymyksiä ja hyvä postaus. 🙂
Niinpä – pelkän ystävyyden varaan rakennettu tiimi ei aina toimi, jos pitää tehdä työtä. Ja siinä voi mennä mönkään jotain työtehtävää arvokkaampiakin asioita.
Kiitos kommentista ja kannustuksesta, Anna! Ja hyvää joulua!