Kävi ilmi, että olin erään työkaverini kanssa aivan eri mieltä Virpi Hämeen-Anttilan esikoisromaanista Suden vuosi (2003). Keskustelussa yritin muistella, mihin perustui se lämmin läikähdys, joka ensimmäisenä tulee mieleen tätä kirjaa ajatellessa. En muistanut tarkalleen, enkä pystynyt argumentoimaan työkaverilleni omaa tykästymistäni kirjaan, joten päätin kerrata sen – entä jos se ei ollutkaan niin hyvä?

Mutta pidän minä tästä kirjasta vieläkin, ei voi mitään. Yhä vain se on naiivi ja höpsöttelyä, mutta edelleen se tuo hyvän mielen ja lämpimän tunteen sisälle: he ansaitsivat toisensa. Olen kirjoittanut Suden vuodesta silloin, kun luin sen viimeksi ja siitä tehty leffa oli teattereissa. Siitä postauksesta voi lukea juonen yms. Myös Henna katsoi leffan silloin, ja juttelimme molempien blogeissa enemmän ja vähemmän oleellisista ajatuksista kirjaan ja elokuvaan liittyen.

Ehkä hieman toistan itseäni, mutta toivottavasti saan sanottua myös jotain uutta. Työkaverini mielestä Sari Karaslahti oli ärsyttävän täydellinen, mutta en ole samaa mieltä. Oikeastaan minun käy häntä vähän sääliksi. Ei sairauden vuoksi, vaan koska Sari on joutunut kasvamaan aikuiseksi varhemmin kuin muut ikätoverinsa. 23-vuotiaana hän elää tarkkaa ja kurinalaista elämää epilepsiansa vuoksi. Ei kai ole ihme, ettei hän voi kiinnostua ikäisistään miehistä, vaan ihastuu opettajaansa? Hämeen-Anttila kuvaa Saria sivuhenkilöiden kautta, jolloin lukijalle voi jäädä se ”ärsyttävän täydellinen” mielikuva. Mutta ne, jotka kuvaavat Saria kauniiksi ja naisista upeimmaksi, ovat häneen ihastuneita miehiä (sic)! Mikaelan mielipide on jotakuinkin, että ”tavallisen mitättömän näköinen, ei edes meikkiä”, eikä Lottakaan heti silmittömästi ihaile Saria. Äitinsä mielestä Sari on nuutunut ja kalpea. Hänen tapansa liikkua ja puhua on erilainen kuin muilla ikäisillään, mikä herättää miesten huomion – ja jos joku herättää liikaa miesten huomiota, eivät muut naiset yleensä pidä hänestä. Mikaelakin vertaa Saria käärmeeseen. Roolihahmon uskottavuuden ongelma on se, ettei Mikko Groman missään vaiheessa romaania kritisoi Saria lainkaan. Sari nimittäin kyllä ärsyyntyy mieheen välillä ja pohtii hänen ikäviä ominaisuuksiaan, mutta Groman on liian umpirakastunut tehdäkseen samaa.

Sari auttaa Gromania tämän vaikeuksissa ja auttaa miestä saamaan uransa jälleen vauhtiin. Kirja päättyy onnelliseen kuvaan, hyviin aikoihin, mutta jostain syystä minulle ei jäänyt tästä sellaista epätodellista happily ever after -tunnetta. Sari ja Groman ovat kokeneet paljon ja olen varma, että kirjan viimeisen sivun jälkeen heidän elämänsä jatkuu kuten muidenkin: myötä- ja vastamäet seuraavat toisiaan. Kirja on vain parempi lopettaa hyvään kohtaan.

Kuten aiemmin, olen yhäkin sietämättömän kateellinen Sarille ja Gromanille (en vieläkään osaa sanoa Mikko Gromania etunimeltä) heidän kyvystää muistaa kaikki lukemansa. En minä muista, ja välillä käy mielessä ajatus, pitäisikö minun muistaa kaikki lukemani voidakseni tehdä sitä mitä nyt teen, eli v-kirjaa… Se ainakin helpottaisi asiaa.

Suden vuosi on naiivi, mutta kaunis. Se on kirjallisuutta rakastavan, paljon lukeneen ihmisen kirjoittama kirja siitä, miten ihmiset voivat täydentää toisiaan, jos hyvä onni käy. Suden vuosi on myös kirjallisuuden ystäviä varten tehty kirja, sillä sen sivut ovat täynnä viittauksia eri puolille kirjallisuuden historiaa, elokuvia ja muuta kulttuurimaailmaa. Luulen ehkä tunnistaneeni jonkin viittauksen enemmän nyt kuin aiemmilla lukukerroilla, mutta varmasti vielä monta kerrosta jäi mysteeriksi. Lopussa on jopa kirjallisuusluettelo.

Sama onnellisuuden taika toimi edelleen: hyräilin hyväntuulisena, kun tänä aamuna kuljin pitkin Helsingin katuja ja muistin Suden vuotta. Jos höpsötys saa mielen näin iloiseksi, niin ei se kovin huonoa voi olla.

Advertisements