Kävi ilmi, että olin erään työkaverini kanssa aivan eri mieltä Virpi Hämeen-Anttilan esikoisromaanista Suden vuosi (2003). Keskustelussa yritin muistella, mihin perustui se lämmin läikähdys, joka ensimmäisenä tulee mieleen tätä kirjaa ajatellessa. En muistanut tarkalleen, enkä pystynyt argumentoimaan työkaverilleni omaa tykästymistäni kirjaan, joten päätin kerrata sen – entä jos se ei ollutkaan niin hyvä?
Mutta pidän minä tästä kirjasta vieläkin, ei voi mitään. Yhä vain se on naiivi ja höpsöttelyä, mutta edelleen se tuo hyvän mielen ja lämpimän tunteen sisälle: he ansaitsivat toisensa. Olen kirjoittanut Suden vuodesta silloin, kun luin sen viimeksi ja siitä tehty leffa oli teattereissa. Siitä postauksesta voi lukea juonen yms. Myös Henna katsoi leffan silloin, ja juttelimme molempien blogeissa enemmän ja vähemmän oleellisista ajatuksista kirjaan ja elokuvaan liittyen.
Ehkä hieman toistan itseäni, mutta toivottavasti saan sanottua myös jotain uutta. Työkaverini mielestä Sari Karaslahti oli ärsyttävän täydellinen, mutta en ole samaa mieltä. Oikeastaan minun käy häntä vähän sääliksi. Ei sairauden vuoksi, vaan koska Sari on joutunut kasvamaan aikuiseksi varhemmin kuin muut ikätoverinsa. 23-vuotiaana hän elää tarkkaa ja kurinalaista elämää epilepsiansa vuoksi. Ei kai ole ihme, ettei hän voi kiinnostua ikäisistään miehistä, vaan ihastuu opettajaansa? Hämeen-Anttila kuvaa Saria sivuhenkilöiden kautta, jolloin lukijalle voi jäädä se ”ärsyttävän täydellinen” mielikuva. Mutta ne, jotka kuvaavat Saria kauniiksi ja naisista upeimmaksi, ovat häneen ihastuneita miehiä (sic)! Mikaelan mielipide on jotakuinkin, että ”tavallisen mitättömän näköinen, ei edes meikkiä”, eikä Lottakaan heti silmittömästi ihaile Saria. Äitinsä mielestä Sari on nuutunut ja kalpea. Hänen tapansa liikkua ja puhua on erilainen kuin muilla ikäisillään, mikä herättää miesten huomion – ja jos joku herättää liikaa miesten huomiota, eivät muut naiset yleensä pidä hänestä. Mikaelakin vertaa Saria käärmeeseen. Roolihahmon uskottavuuden ongelma on se, ettei Mikko Groman missään vaiheessa romaania kritisoi Saria lainkaan. Sari nimittäin kyllä ärsyyntyy mieheen välillä ja pohtii hänen ikäviä ominaisuuksiaan, mutta Groman on liian umpirakastunut tehdäkseen samaa.
Sari auttaa Gromania tämän vaikeuksissa ja auttaa miestä saamaan uransa jälleen vauhtiin. Kirja päättyy onnelliseen kuvaan, hyviin aikoihin, mutta jostain syystä minulle ei jäänyt tästä sellaista epätodellista happily ever after -tunnetta. Sari ja Groman ovat kokeneet paljon ja olen varma, että kirjan viimeisen sivun jälkeen heidän elämänsä jatkuu kuten muidenkin: myötä- ja vastamäet seuraavat toisiaan. Kirja on vain parempi lopettaa hyvään kohtaan.
Kuten aiemmin, olen yhäkin sietämättömän kateellinen Sarille ja Gromanille (en vieläkään osaa sanoa Mikko Gromania etunimeltä) heidän kyvystää muistaa kaikki lukemansa. En minä muista, ja välillä käy mielessä ajatus, pitäisikö minun muistaa kaikki lukemani voidakseni tehdä sitä mitä nyt teen, eli v-kirjaa… Se ainakin helpottaisi asiaa.
Suden vuosi on naiivi, mutta kaunis. Se on kirjallisuutta rakastavan, paljon lukeneen ihmisen kirjoittama kirja siitä, miten ihmiset voivat täydentää toisiaan, jos hyvä onni käy. Suden vuosi on myös kirjallisuuden ystäviä varten tehty kirja, sillä sen sivut ovat täynnä viittauksia eri puolille kirjallisuuden historiaa, elokuvia ja muuta kulttuurimaailmaa. Luulen ehkä tunnistaneeni jonkin viittauksen enemmän nyt kuin aiemmilla lukukerroilla, mutta varmasti vielä monta kerrosta jäi mysteeriksi. Lopussa on jopa kirjallisuusluettelo.
Sama onnellisuuden taika toimi edelleen: hyräilin hyväntuulisena, kun tänä aamuna kuljin pitkin Helsingin katuja ja muistin Suden vuotta. Jos höpsötys saa mielen näin iloiseksi, niin ei se kovin huonoa voi olla.
Illuusioita 
Mä en ole nähnyt elokuvaa, ja taas sama ongelma kuin usein, etten tiedä haluanko nähdä edes (hahmoilla on jo ulkonäkö jonka olen luonut omassa päässä)
Mä ajattelin että kirjan lopun tienoilla Sarille tulee epilepsiakohtaus, mutta sitä ei kerrota kirjassa.
Mitä pahaa on, jos kirja on naiivi tai paremminkin elämänmyönteinen? En ainakaan jaksa väittää lukevani pelästään Alastalon saleja tai Paavo Haavikkoa 😉
Minulle kirja oli humanismin ylistystä. Ehkä kirjan henkilöiden ammatit ja taustat olivat melkoisen karrikoituja, mutta niinhän sitä juonta saadaan kehitettyä.
Oikeastaan kirja voisi olla Hämeen-Anttilan pamfletti köyhien humanisti tutkijoiden puolesta.
Mitä pahaa on, jos kirja on naiivi tai paremminkin elämänmyönteinen? En ainakaan jaksa väittää lukevani pelästään Alastalon saleja tai Paavo Haavikkoa 😉
Minulle kirja oli humanismin ylistystä. Ehkä kirjan henkilöiden ammatit ja taustat olivat melkoisen karrikoituja, mutta niinhän sitä juonta saadaan kehitettyä.
Oikeastaan kirja voisi olla Hämeen-Anttilan pamfletti köyhien humanistitutkijoiden puolesta.
Muistan, että kirja herätti minussa jonkin verran ristiriitaisia tuntemuksia. Perusfiilis, joka kirjan luettua jäi, oli tyytyväinen ja hyvä.
Jokin kirjassa kuitenkin häiritsi: ehkä juuri tuo mainitsemasi naivius ja rakkaustarinan sokerinen yksioikoisuus.
Enitenkin pidin kirjassa kuitenkin Hämeen-Anttilan ajatuksista ihmisyydestä ja elämästä. Tuli tunne, että vaikka tarina oli paikoin jopa ärsyttävä, kirjailija ei nää maailmaa niin naivina ja ihmisiä niin yksitasoisina, kuin mitä kirjan perusteella saattaaisi äkkipäätä olettaa. Päinvastoin, välillä mennään aika syvälle ja raotetaan sitä tosiasiaa, että ratkaisut joita elämässämme teemme, saattavat näyttäytyä toisille outoina, irrationaalisina. Asioillahan on aina vähintään kaksi puolta.
Kirjan lukemisesta on jo paljon aikaa, mutta jotenkin tähän tapaan muistan ajatelleeni.
Kiitin messuilla Hämeen-Anttilaa ja mainitsin nimenomaan Suden vuoden, koska se on minulle tärkeä kirja. Kirjailija kuulosti yllättyneeltä: ”Vieläkö sitä luetaan!?” Minä tietysti vakuutin ja kerroin, että kirjasta saa hyviä keskusteluja kahvipöytään. Hän totesi, että pitäisi varmaan kirjoittaa toinenkin yliopistomaailmaan sijoittuva romaani.
Ilona: Kari Heiskanen (vähän yli 50-v.) näyttelee elokuvassa Mikko Gromania (n. 40-v.). Kyllä se ehkä kannattaa nähdä, sitten kuitenkin. 😉 Ei vaan, olenpa pinnallinen ja kamala, on elokuvalla muitakin ansioita.
Tilda: ei naiivius tai elämänmyönteisyys ole minunkaan mielestäni synti. On ihanaa lukea Suden vuoden kaltaisia hömppäkirjoja, joissa lukijaa ei tietystä naiiviudesta huolimatta aliarvioida.
Himmu: Suden vuosi on siitä jännä, että siinä on noita mainitsemiasi syvyysulottuvuuksia ja aikamoisia ihmisyyden pohdintoja, mutta kirjan voi lukea huomaamatta niitä, vain pinnalta ja nopeasti, jolloin se toimii vain rakkausromaanina.