Ei, en minä osaa pitää Helsingistä, en vieläkään. Kauheasti minä joka kerta koetan, mutta ei siitä mitään tule. Ehkä minun pitäisi olla täällä useampi kuukausi peräkkäin, että oppisin tykkäämään.

Helsinki on jotenkin liian äänekäs. Se on liian likainen ja… En tiedä. Jotenkin Helsinki on koko ajan liikkeessä, koko ajan kiireinen ja tekemässä jotain tärkeää, niin kuin kaupunki ei pysähtyisi hetkeksikään hengittämään, nauramaan ja vain olemaan, aina pitää tehdä jotain… Kaipaan kotikaupungin rennompaa tunnelmaa, välittömyyttä ja puhtaampia katuja. Viihdyn siskoni luona ja hänen kotinsa on ihana suojapaikka, mutta kaupunki tässä ympärillä ei ole minun juttuni. Osa minusta pystyy ymmärtämään niitä, jotka rakastavat tätä kaupunkia; he ovat ehkä päässeet samaan hengitysrytmiin Helsingin kanssa, tuntevat sen omakseen. Minä en pysty, minä olen liian hidas tänne.

Tietenkin Helsinki-kokemukseni liittyy siihen, että olen täällä yleensä suorittamassa. Niin kuin nytkin: olen ollut tämän viikon Työväen Arkistossa v-kirjahommissa. Työ on edennyt hienosti ja luulen, että pääsen kotiin jo maanantaina, vaikka olin varautunut olemaan täällä parikin viikkoa. TyArk on kiva paikka, henkilökunta hurjan ystävällistä ja materiaali mielenkiintoista. Välillä unohdun taas vain lukemaan muistitietokyselyiden vastauksia, jotka eivät liity työhönikään mitenkään, mutta kun ne vaan ovat niin kiehtovia!

Helsinkiin liittyy mielessäni siis yleensä työ, mutta yhtä lailla näillä reissuilla pääsen myös lomailemaan. Arkiston sulkeuduttua minulla on vapaa-aikaa ihan toisella tavoin kuin kotona, missä on aina kotitöitä ja muuta arjen pientä puuhaa. Tähänkin viikkoon kuuluu asioita, joita voi tehdä vain täällä: kävin katsomassa Käskyn, viimeinkin! Missasin sen Jyväskylässä, ja kuitenkin elokuva oli hieno ja oli tärkeää, että näin sen. Eilen kävin katsomassa Ateneumin näyttelyn Waltari ja taitelijaystävät. Osuin paikalle juuri yleisöopastuksen aikaan, mutta valitettavasti en jaksanut seurata opasta, joka puhui liian pitkään. Olin oikeastaan eniten kiinnostunut Otto Mäkilästä, joka on suosikkitaiteilijoitani, ja heräävä päänsärky sai minut pakenemaan kierrokselta Mäkilän osuuden jälkeen – joka oli mitätön, sillä opas puhui alkupuolella niin pitkään, että hänen aikataulunsa petti ja Mäkilästä kuultiin vain pari sanaa. Harmi, sillä museolipun maksettuaan olisi voinut nauttia siitä enemmänkin, mutta ei tällä päänsäryllä, ei mitenkään.

Viikonlopuksi on tiedossa Helsingin Kirjamessut – ihanaa, ihanaa, ihanaa! Olen jälleen, kuten niin monena vuonna aiemminkin, tuttavaperheen yrityksessä avustajana. Odotan jo messuhallia ja kaikkea sen kuhinaa: SKS:n osastoa, kirjailijabongailuja, jotain kirjamessuostosta, joka tänä vuonna voisi olla Unio mystica, jollei se ole jo loppuunmyyty.

Ja sitten ystävät, he ovat Helsingin paras puoli. Sisko ja ystävät tekevät tästä kaupungista vierailemisen arvoisen ja saavat jaksamaan nämä työmatkat paremmin.

Mainokset