Helan tutkijayhdistys järjesti viime viikolla keskustelu- eli klubi-illan sosiaalisesta mediasta tutkijan työkaluna. Mainitsin kiinnostavasta illasta Twitterissä, jolloin Kaisa Kyläkoski (joka kirjoittaa muun muassa Sukututkijan loppuvuosi -blogia) kyseli lisää ja kannusti kirjoittamaan aiheesta tännekin.
Illan keskustelun alustajina toimineet olivat molemmat hyvin pro-some-henkisiä. He kertoivat omista kokemuksistaan ja esittelivät vähän myös joitakin some-työkaluja. Toisena puhujana oli yliopistonopettaja, joka hoitaa tiedekunnassamme tieto- ja viestintätekniikan opetusta. Toinen alustajista taas oli tutkija, joka myös opettaa paljon.
Oli ehdottoman hyödyllistä, että esimerkiksi blogipohjien helppokäyttöisyyttä ja monipuolisuutta sivustopohjina tuotiin esiin. Itsekin olen esimerkiksi perustanut ensi kevään Kansatieteen päivien kotisivut blogipohjalle juurikin siksi, että niiden päivittäminen on helppoa ja ulkonäkö helposti kohtalainen. Näillä sivuilla en kuitenkaan hyödynnä sitä blogipohjien ominaisuutta, joka tekee niistä erityisen hyviä opetuskäytössä: vuorovaikutuksellisuus. Helppo saatavuus, kiva ulkoasu sekä yksinkertainen ja matalan kynnyksen kommentointimahdollisuus tekee vaikkapa blogimuotoisen kurssin kotisivun monin kerroin vuorovaikutuksellisemmaksi kuin mikään Optiman keskustelualue pystyy.
Molemmat alustajat laittavat surutta tuottamiaan materiaaleja verkkoon – niin opetusmateriaaleja kuin tutkimuksellisempaakin tavaraa, kuten keskeneräisiä käsikirjoituksia tai konffaesitelmiä, joiden jakamiseen esimerkiksi Academia.edu on loistava väline. Toisaalta kyse on myös avoimuudesta. Tiedon jakaminen harvoin vahingoittaa jakajaa, mutta voi tuoda iloa ja lisätä oivalluksia jossain muualla. Tämä herätti keskustelua plagioinnin ja kopioinnin vaaroista. Avoimuuden vahvuutena nähtiin toisaalta myös se, että esimerkiksi opetusmateriaalien ja kurssisivujen pitäminen kaikille avoimina lisää läpinäkyvyyttä yliopistossa. Emme me täällä mitään salatieteitä harrasta, vaikka norsunluutorni joskus vaikeapääsyinen onkin. Olisi hienoa, jos julkisten kurssisivustojen avulla vaikkapa etnologian opetus tulisi laajemmin tunnetuksi.
Hyvä idea oli myös blogin perustaminen jo hankkeen rahoitusta haettaessa. Osoitteen voi laittaa hakemukseen ja kertoa, mihin blogia tullaan käyttämään. Samalla tulisi myös suunniteltua sosiaalisen median käyttöä ja tavoitteita, mikä myös lisää sen pitkäjänteisyyttä (mikään ei ole tylsempää kuin kesken ilman selitystä jätetty blogi). Tämä olikin ehkä henkilökohtaisesti tärkein oivaltamani asia: somen käyttöä olisi syytä suunnitella. Sillä tavoin se pysyy hallinnassa ja toteuttaa parhaiten tarkoitustaan. Olen miettinyt tätä oman elämäjulkaisemiseni hajanaisuutta. Nyt hoksasin, että kyse on suunnittelemattomuudesta.
Kunhan ehdin, teen siis some-suunnitelman. Pohdin, millä tavoin käytän Twitter-tiliäni, Facebookia, portfoliotani ja Academia.edua. Voisin yrittää saada kadonneen salasanan taakse jumittuneen LinkedIn-profiilini auki ja päivittää sen. Jonain päivänä voi olla tarpeen myös pohtia tämän blogin visiota ja tehtävää: olisiko syytä luoda tutkijuuteen ja tutkimushankkeeseen keskittyvä blogi ja jättää henkilökohtaisemmat asiat vaikkapa nimimerkin taakse toiseen paikkaan? Jonain päivänä, vaikka samaan aikaan kun teen sen viestintäsuunnitelman, jollainen olisi pitänyt tehdä jo jatko-opintojen alussa (tämän opin kurssilla muutama viikko sitten)…
Näistä tutkijoiden blogeista, joissa omaa hanketta tai vaikkapa väitöskirjaa pyöritellään hieman populaarimmin, syntyi myös aika kriittistä keskustelua, jossa oli tärkeitä pointteja. Vaikka itsekin olen kurottautunut moneen sosiaaliseen mediaan, ei esimerkiksi verkostoitumistyökaluja tai bloggaamista saa alkaa pitää itseisarvona. Kaikkien ei ole pakko, sillä kaikille eivät sovi samat välineet. Tämä on sekä persoonakysymys että tutkimuksen aiheeseen liittyvä. On tutkimusaiheita, joita ei kannata avata blogissa. Esimerkiksi maahanmuuttotutkijan tulee olla henkisesti varsin vahva, jos aikoo avata tutkimusbloginsa kommenteille. Vaikka kommentit laittaisi kulkemaan hyväksynnänkin kautta, on ne silti luettava, ja pahimmillaan ne voivat olla aika satuttavia. Montaakaan julkista keskustelufoorumia ei tarvitse lukea ymmärtääkseen, että kaikissa kommenteissa ei ole kyse mistään ”kyllähän pitää olla valmis ottamaan vastaan palautetta työstään” -keskustelusta, vaan suorasta loanheitosta.
Sosiaalisessa mediassa on siis paljon hyödyntämisen mahdollisuuksia myös tutkijalle, mutta suunnitelmallisuus on tärkeää. Someen ei pitäisi syöksyä silmät ummessa päätä pahkaa vaan miettiä, millaiselle yleisölle asiansa suuntaa ja mitä hyötyä välineestä on – silloin väline tulee valittua ja hyödynnettyä oikein. Media ei välttämättä ole itseisarvo vaan sen tuottama hyöty. Jos katsoo, että hyötyä ei ole, mikään pakko ei ole ryhtyä some-seikkailijaksi. Sitten toisaalta voin kyllä sanoa, että ihan kivaa tämä on ilman kovin tarkkaan harkittua plus-miinus -listaakin. 🙂
Illuusioita 
Mieleen jäi pyörimään tuo pohdintasi siitä, pitäisikö sinun jakaa tehdä toinen blogi työlle ja toinen henkilökohtaisemmalle pohdinnalle. Toisaalta tämähän blogihan on kuin elämä, ei siinäkään ne rajaudu tiukasti erikseen, vaan lomittain ja se on näin lukijan kannalta viehättävää.
Täytyy tosin myöntää, että itse sitten on myös vähän varovainen jakamaan julkisesti kovin laajasti linkkejä työkirjoituksiisi (kuten tähän), kun ajattelee, että sitten linkki myös yksityisempiin pohdiskeluihin lähtee liikkeelle.