Kirjoittavan lääkärin Joel Haahtelan pienoisromaani Elena (2003) on jännä kirja. Se on helposti ja nopeasti luettu, väljää, kevyttä tekstiä, lyhyitä lukuja ja helposti lähestyttävä. Välipalakirja, voisi sanoa ilman välipalakirjaan liittyvää väheksyvää sävyä. Vaikka Elenan luki kevyeksi välipalaksi, se jäi kuitenkin mieleen moneksi päiväksi lähinnä tunnelmansa ja rytminsä vuoksi.
Elenaa kertoo mies, nimetön ja varsin hahmoton, aluksi ainakin. Hän näkee puistossa naisen, josta tulee hänelle melkeinpä pakkomielle. Hän seuraa naista, kuvittelee tälle elämän ja kiintyy, rakastuukin, ilman yhtään kontaktia. Hän saa vähitellen jopa selville naisen nimen ja osoitteen ja viettää joitakin iltoja kadulla Elenan ikkunan alla. Hän matkustaa Elenan kesätyöpaikkaan lomanviettokohteeseen, eikä vieläkään uskalla puhutella tätä naista, josta on tullut hänen elämänsä sisältö.
Varjostuksen tiivistyessä pidin Haahtelan kirjan sankaria aikamoisen sairaana ja odotin mielenkiinnolla, miten Haahtela ratkaisee tarinan. Kertomus todella avautuu vasta lopussa, ja kokonaisuuden paljastuttua en enää voinut inhota kertojaa, niin kummallista kuin hänen käytöksensä olikin.
En viitsi tähän spoilata Elenan koko juonta. Halukkaat löytävät sen kyllä netistä, ja joku lukija saattaa ehkä haluta kokea tarinan käänteet itse. Haahtela ei ole kirjoittanut mitään kovin dramaattista tai yllättävää, oikeastaan, eikä tällainen vähä vähältä paljastaminen ole uusi keksintö kirjallisuudessakaan. Se ei kuitenkaan vähennä Elenan mielenkiintoisuutta, ja suosittelen kyllä kokeilemaan – näin pienen romaanin kokeileminen ei ole kovinkaan työlästä.
Illuusioita 