Työkaverini toi minulle kirjan ja sanoi, että minun ehkä kannattaisi lukea tämä. Pitkäksi aikaa unohdin sen hyllyyn, mutta onneksi viimein luin: sain kyllä viihdettä huomattavasti takakannen lupauksia enemmän!
Eeva Tenhunen on kotimainen dekkaristi. Luen dekkareita hyvin vähän, joten ehkä siksi en ollut kuullut hänestä aikaisemmin, mutta olen iloinen, että työkaverini tutustutti minut häneen. Esikoisromaanissa Mustat kalat (1964) Tenhunen nimittäin esittelee päähenkilönsä neiti Liisa Rautasalon, historianopiskelijan ja tässä tarinassa Olavinlinnan kesäoppaan. Aina hauskaa, kun oman ammattikunnan edustajat ratkovat rikoksia (vaikka juuri nyt en ole museon kesäopas enkä historianopiskelija, mutta eipä viilata pilkkua).
Mustat kalat sijoittuu siis Olavinlinnaan ja seikkailu alkaa siitä, kun yksi kesäoppaista murhataan. Klassisesti etenevässä tarinassa mahdollisia murhaajia on vain tietty määrä, ja kun ruumiita alkaa ilmestyä lisää, myös tunnelma tiivistyy. Loppukohtaus on kliseisempi kuin kaikki dekkarikliseet yhteensä: komisario kokoaa kaikki asianosaiset yhteen ja kertoo vuorotellen jokaista osoittaen, kuinka juuri hän voisi olla murhaaja, mutta ei sitten kuitenkaan ole.
Juonellisesta vanhanaikaisuudestaan huolimatta minä viihdyin tämän dekkarin parissa, mutta ehkäpä enemmänkin miljöön ja 1960-lukulaisen puhetavan vuoksi. Mukana oli häivähdys yliopistomaailmaakin, ja kaikki neidit ja herrat ja teitittelyt ja rakkausjutut olivat varsin hupaisia.
Kesken lukemisen huomasin googlettaa Eeva Tenhusen, ja sain tietää, että Liisa Rautasalo ja tässä sivuosassa esiintyvä komisario Martti Halla ovat jatkossa aviopari. Joko olin aivan puusilmä, tai sitten heidän romantiikkaosionsa oli jätetty kirjoittamatta tai piilotettu tosi hyvin rivien väliin. Ainoa vihje siihen suuntaan oli se, että Liisa kuvaili komisario Hallan hiuksia tuuheiksi pariinkiin otteeseen. Sekö oli se juttu 1960-luvulla? Niin ja komisario osasi lohduttaa itkevää sankaritarta lopussa, mutta sekin tapahtui varsin ritarillisesti ja ilman vihjeitä avioliittoon.
Avioituivat he missä ja milloin tahansa, minä ainakin voisin lukea suomalaisen historianopiskelijan seikkailuista murhien ja rikosten maailmassa enemmänkin. Samaan teemaan voin myös lämpimästi suositella ranskalaisen Fred Vargasin ”kolmesta evankelistasta” kertovia dekkareita: nämä kolme päähenkilöä ovat juurikin työttömiä historian tutkijoita…
Illuusioita 
Eeva Tenhusen kirjoista käsissäni on kulunut eniten ei-dekkari Rakas perhe, jossa on enimmäkseen yliopistoelämää. Ja siinä vasta romantiikka onkin piilotettu…
Sain kuulla, että romantiikkaosuus on toisessa saman sarjan dekkarissa, eli tuuhean tukan ihailu ei ollut vielä itse asiaa. 😀 Kirjoitan sitten lisää, kunhan luen toisenkin Tenhusen!
Minäkin sain Tenhusia luettavaksi ja pidin niistä kovin. Tiesitkö, että Leena Lehtolainen on tehnyt lisurinsa juuri Tenhusen teoksista?
En tiennyt, kiinnostavaa! Sain tänään lisää luettavaa, ja lupasin vastalainaksi Vargasin kirjoja. Niistä ainakin jonkin tuon myös sulle luettavaksi, jos en ole jo aiemmin tuputtanut? Ehkä olen, en muista?