Eilen olin kaverini väitöstilaisuudessa. Väitös sujui hienosti ja asiallisesti, ja olin hurjan ylpeä ja tyytyväinen kollegani puolesta.

Illalla sitten juhlittiin karonkassa. Ilta oli juhlava, hauska ja vauhdikas – juuri niinkuin kuuluikin. Päivänsankari rentoutui tiukan puristuksen päätteeksi, ja ympärillään häntä juhlivat ystävät ja kollegat.

Tämä oli vasta toinen karonkkani, mutta tästä eteenpäin niiden tahti tihenee. Mitä useampi vuosi jatko-opintoja on takana, sitä lähemmäksi tulevat lähimpien kavereiden karonkat, sillä lähimpiäni ovat ne juuri vähän ennen itseä tai samoihin aikoihin jatko-opintoja aloittaneet eli pian loppusuoralla tutkimustaan olevat. Tulevan kahden tai kolmen vuoden aikana luulen saavani ravata karonkoissa monen monituista kertaa.

Ja sitten, voi sitten on ne omatkin juhlat. Kaverin väitökseen ja juhliin osallistuminen tuo väkisinkin mieleen sen oma Suuren Päivän jossain hamassa tulevaisuudessa. Jossain siellä kaukana se häämöttää, vaikka välillä meinaakin usko pettää. Hassua kyllä, epäilen joskus kyllä sitä valmistuuko väitöskirjani koskaan, mutta karonkan järjestämistä en ole juurikaan epäillyt. Pidän juhlien järjestämisestä ja suunnittelusta niin paljon, että karonkan miettiminen on mitä parhainta motivointia väikkärin tekoon – jos ei muuta, niin syntyy ainakin kunnon kempalot!

Ihan vielä en silti kutsukortteja kirjoittele, sillä ainakin kaksi vuotta pitää vielä omia juhlia odottaa. Siihen asti nautiskelen muiden karonkoista. Ja ainakin niin kauan vingun asioista täällä blogissa.

Ja lämpimät onnittelut tuoreelle tohtorille (jos hän tätä sattuisi lukemaan)!

Mainokset