Erik Wahlström: Tanssiva pappi

Erik Wahlströmin romaanista Tanssiva pappi (Den dansande prästen, 2004) on kirjoitettu monenmonituista kertaa, että se tomuttaa pölyttyneitä käsityksiä, rikkoo kipsiveistoksia ja maalaa muotokuvaa uudelleen. Niin se tosiaan tekee: Wahlström nauraa auki kuiviksi käpertyneet sanat ”kansakoulun isä” ja kuvaa Uno Cygnaeuksen ennen kaikkea ihmisenä – pehmeänä, itsekkäänä, nautinnonhaluisena, lapsellisena – sellaisena kuin me kaikki olemme. Kiinnostuin kirjasta, kun Tilda kirjoitti lukukokemuksestaan, mutta vasta nyt muistin lainata sen kirjastosta.

Romaani on elämäkerta, mutta ei onneksi ala aivan lapsuudesta asti, vaan Cygnaeuksen valmistumisesta papiksi. Jo siinä vaiheessa hänen suurin heikkoutensa, naiskauneus, sai hänet pulaan. Lehtolapsi piian kanssa sekä hurmattu kirkkoherran tytär jouduttivat Cygnaeuksen lähtöä Alaskaan siirtomaaseurakunnan papiksi. Siellä hän viipyi 5 vuotta, palaa Pietariin ja johti siellä kirkkokoulua. Pedagogi ja Suomen historian opiskelija minussa heräsi tässä kohdin, sillä alkupuolen naisseikkailujen ja luonteen kuvauksen jälkeen romaani alkaa kehitellä kuvaa kansakoulun isästä. Cygnaeus alkaa siis saada ajatuksia lasten kasvatuksesta ja koulusta ja siitä, miten se olisi parasta järjestää.

Tie Jyväskylän seminaarin johtajaksi on kuitenkin vielä pitkä. Wahlström kuvaa hauskasti Cygnaeuksen kamppailua J.V. Snellmania vastaan ja nauraa päin naamaa ajan poliitikoille ja heidän järjestelmilleen (ja minusta tuntui, että Wahlström nauroi samalla ihan nykypäivänkin politiikalle näyttäen miten naurettavaa se joskus on).

Hauska on myös Wahlströmin huomio Cygnaeuksen tärkeästä tavoitteesta saada tytöt ja pojat samanarvoisina kouluun. Se on muuten aika tärkeä asia, sillä ei missään tapauksessa ollut 1800-luvulla itsestään selvää, että tytöt otettiin kansakoulun penkille alusta asti. Cygnaeus ajoi tyttöjen tasa-arvoista koulutusta opettajaseminaarissakin itsepäisesti ja saikin tahtonsa läpi – onneksi. Wahlström kuitenkin osoittaa tälle tasa-arvopyrkimykselle motiivin, joka vähän vesittää sen feministisyyttä. Minua naurattaa silti.

Hänen ensimmäinen periaatteensa oli sukupuolten täydellinen tasa-arvo kansakoulussa. Ja hän suorastaan suosi tyttöjä. – – Kaikki poloiset piiat, mamsellit, neidit ja naiset, naidut tai naimattomat, joita tämä mustekala on teidän tahtoanne vastaan nipistellyt, kosketellut, syleillyt ja suudellut, pakottanut kuuntelemaan ruokottomuuksiaan tai jotka olette punastuneet hänen julkeista katseistaan, lohduttautukaa sillä, että sama kaiken naiseuden hallitsematon tenho johti hänet ehdottamaan naisystävällistä kansakoulua ja kansakoulunopettajien koulutusta.

Jumala toimitti Unon maailmaan pakettina, kokonaisuutena.

Olisi toki ollut parempi, jos hän olisi voinut pitää ajatuksensa ja sormensa ojennuksessa ja kuitenkin päätynyt ehdottamaan samaa kansakoulua. Mutta maailma on sillä tavoin kokoonpantu, että on valitettavasti todennäköisempää että naisille immuuni ja moraalisesti ylevä mies olisi seurannut aikansa yleistä mielipidettä ja ollut sitä mieltä, että tytöt eivät tarvinneet yhtä paljon koulua kuin pojat, hehän pysyisivät kuitenkin kotona ja hoitaisivat lapsia, kun heistä tulisi isoja.

Suomen kansakoulun isä, Uno Cygnaeus

Niin, Wahlström todella kuvaa hellän humoristisesti Unon heikkoutta naisiin. Välillä kuva on kyllä myös traaginen, kun puheenvuoron saa seminaarin naisopiskelija, joka on kauhuissaan ja peloissaan Unon seksuaalisesta lähentelystä, eikä tiedä mitä tehdä. Tämä tumma välähdys on kuitenkin lyhyt ja ohimenevä: pääosassa on kuitenkin lapsellisen omahyväinen Uno, seminaarin ”setä”, komea johtaja, josta kaikki opettajattariksi opiskelevat pitävät.

Tanssiva pappi oli minusta vähän liian pitkä. Jostain syystä sen lukeminen oli hidasta minulle, hitaampaa kuin kirjojen yleensä. Sivupolkuja on liikaa: miksi samaan romaaniin on ollut pakko lisätä niin paljon isoja sivuhenkilöitä? Elämäkerralliseen tapaan kuvataan Emma Irene Åströmiä, Suomen ensimmäistä naismaisteria, samoin August Soldania ja lisäksi vielä Alaskasta Suomeen tuodun pikkutytön kohtaloa. En ehkä ole tarpeeksi analyyttinen nähdäkseni näiden venytysten merkitystä Cygnaeuksen tarinalle, mutta varsinkin Åströmin elämäkertaa kirjan sisällä olisi voinut lyhentää.

Wahlströmin kirjasta ei ota selvää, mikä on totta ja mikä tarua, eikä sen jostain syystä tällä kertaa ole väliksikään. Aikakauden tunnelma tulee hienosti esiin, ja Tanssiva pappi on minusta kerrassaan hauska kirja.

Kuvan lainasin täältä.

Edit. samana iltana. Kamalaa, minulle tuli yhtäkkiä olo, että kirjoitukseni antaa ihan väärän kuvan mielipiteestäni. Tarkoitukseni oli sanoa, että Wahlströmin piirtämän kuva Uno Cygnaeuksesta käpälöimässä ihan jokaista naissukupuolen edustajaa olisi kamala, inhottava ja naisia alentava, jos sen kirjoittaisi huonompi kirjailija. Mutta Wahlström kirjoittaa Unonsa niin säälittäväksi pelleksi, ihan raukka-mieheksi, joka ei tajua omaa naurettavuuttaan, etten voi kuin hymyillä vinosi sille. En siis naura tämän romaani-Unon piirteelle sinällään, vaan sille miten Wahlström sen kuvaa.

Haluaisin silti uskoa ihmisistä hyvää ja toivon, että Uno Cygnaeus oikeasti ollut ihan noin kamalan heikkona naisiin.

Meniköhän nyt saivarteluksi?