Kuvataiteilija, kirjailija Hannu Väisäsen esikoisteos Vanikan palat (2004) piti tietysti lukea, ennen kuin jonain päivänä satun saamaan käsiini palkitun jatko-osan Toiset kengät. Väisäsen kirja oli hyvää luettavaa, rentouttavaa ja hienoja kuvia mieleen piirtävää.
Vanikan palat kertoo omaelämäkerrallisesti Väisäsen lapsuudesta kasarmialueella 1950-luvun Oulussa. Muistikuvia väläytetään viisilapsisen pesueen toiseksi nuorimmaisen pojan, Anteron silmin. Perheen äiti kuolee heti kirjan alussa, ja lasten isä kasvattaa enemmän ja vähemmän johdonmukaisesti lapsilaumaansa. Välillä isä juo, välillä on uskonnollinen, välillä hankkii äitipuolia ja välillä kotia hoitaa kotisisar. Isä lausuu runoja, ja vippaa hyväsydämisyydessään rahaa ympäriinsä, vaikka on itsekin vähävarainen.
Vanikka kulkee kirjassa mukana koko ajan. Siihen viitataan, siihen palataan, se kuuluu kertojan elämään niin oleellisesti, ettei muuta vastaavaa olekaan. Vanikkaa käännetään moneen suuntaan, sitä analysoidaan lapsen luovuudella värikkäästi.
Vanikka täytyy muistaa esimerkiksi koulun luonnontiedontunnilla:
Vielä nopea katsaus kivikuntaan. Vaistoni sanoi minulle jotakin sieltä puuttuvan. Sieltä puuttuu vanikka. Se on ruokaa, mutta kuuluu myös kivikuntaan. Minä jos kuka osaisin maalata vanikan hyvin havainnolliseen tapaan. Panisin sille tarvittaessa silmätkin. Ihminen on vanikan luonnollinen vihollinen ja puolustautuakseen vanikka tekeytyy kivikovaksi. Vesi on vanikan uhri. Sitä se juo litroittain. Hampaita vanikka syö melkein huvikseen.
Muistitietotutkijalle Vanikan palat on samaan tapaan kiinnostava kuin Eeva Kilven lapsuusmuistelo Rajattomuuden aika. Kirjan luvut eivät ole juonellisesti toisiinsa sidottuja, eikä kirja muodosta yhtenäistä tarinaa. Jokainen luku on pala vanikasta, oma rapsahtava osansa lapsuudeksi sanottua suurta kokonaisuutta. Muistikuvat ovat todella eläviä, värikkäitä ja vahvan tuntuisia. Niissä aisteilla on usein suuri merkitys: hajut, värit, äänet, maut ovat tärkeitä, samoin erilaisten pintojen tuntuminen, tuntoaistin käyttäminen. Vahvat aistikokemukset sopivat kuvaan tulevan taiteilijan lapsuudesta, ja tekevät kirjasta puhuttelevan.
Hiukan liian pitkä Vanikan palat minusta kyllä oli. Väisäsen olisi varmaankin ollut vaikea päättää, mikä näistä taiten kirjoitetuista vanikan paloista olisi poistettava, sillä yhdessä ne muodostavat kokonaisen vanikan, mutta minusta vaikkapa sata sivua vähemmän olisi ryhdistänyt kirjaa. Ei niin, etteikö näitä jaksaisi lukea, kyllä tämän kirjan parissa viihtyy, mutta joskus pituus ei vain ole tyyliratkaisuna onnistuneimpia, kun viesti olisi mennyt perille jo kolmellakin sadalla sivulla.
Kustantajan kirjailijaesittelyn voi lukea täältä.
Kirjan kansikuva lainattu täältä.
Illuusioita 
Heippa k-m! Ilmeisesti sun kynttilän niistäjä oli jäänyt kummittelemaan mieleeni, sillä juuri äsken kynttilää sammuttaessa muistin: niistäjä voi olla myös sellainen saksien näköinen vekotin, jossa kynttilän liekki napsautetaan pienissä saksissa olevien metallielevyjen väliin.
(Eipä siis tällä kertaa muuta asiaa, jatkan valmistautumista Melrose Place -juhliin)
Olet muuten erittäin paljon oikeassa. Luulen, ettei sellaisen tukahduttimen nimi ollenkaan välttämättä ole niistäjä, mutta kun en tiedä parempaakaan, niin sanon sitä niistäjäksi.
Kuten monet muutkin, odotan kuvia MP-juhlatamineista. 🙂
Muistikuvat ovat kivoja mutta Hannulla hataria ja fiktiiviisyys paljastui ajasta, paikoista, henkilöistä, tapahtumista. Mukavahan se on värittää kertomuksiaan ja kun niitä oikein miettii ne alkavat tuntua faktoilta. Samaan aikaan samassa paikassa Hannua vanhempana asuneena luin kirjaa lähes huvittuneena. Kaikkea se pienen pojan ajatusmaailma kylvää;)