Beyond the supermarket window, the snow cloud looks so heavy it’s a wonder it’s still up in the sky. Jim imagines it collapsing to the moor with a thud. He pictures it punctured open, spilling white over the hills, and he smiles. And then almost as soon as he has that thought, another follows, and he doesn’t know why but this second one is like a jab in the solar plexus. He can hardly breathe.

Despite the years he has lost, sometimes a memory flies back. It can be very small, the detail that sparks a piece of his past. Glancing at it, another person might not look twice. And yet an insignificant detail can zoom out of its ordinary setting and induce such sorrow he feels twisted inside.

It was a winter afternoon like this, long ago, when they discharged him from Besley Hill the first time.

Viime viikolla istuin Heathrown lentokentällä. Koneen lähtöön oli vielä pari tuntia, ja minulla oli mukana vain David Nichollsin Sinä päivänä, johon olin kyllästynyt jo alkuunsa. Harvinaista kyllä, en halunnut jatkaa kirjaa enää riviäkään. Työasioita olisi toki ollut laukussa, mutta kirjakauppa houkutti enemmän. Pitkän ja hartaan valinnan päätteeksi ostin Rachel Joycen romaanin Perfect (2013). Valitsin sen siksi, että Joycen edellinen kirja Harold Fryn odottamaton toivioretki oli minusta sympaattinen tarina, ja matkalla on aina mukava lukea jotain kivaa, hyväntuulista eikä liian vaikeaa. Plussaa aina siitä, jos matkalukeminen sijoittuu kohdemaahan. Kirjavalinnassa auttoi myös Perfectin kaunis kansi, joka varmaankin oli saman kuvittajan käsialaa kuin edellisessä kirjassa.

6tag_070415-205930Eikä harmittanut. Matka kotiin sujui viihtyisästi Rachel Joycen tekstin parissa, ja kirjasta riitti vielä pääsiäisloman alkupuolellekin. Perfect oli mielestäni parempi kuin Harold Fry, vaikka parempi-huonompi -vertailut ovatkin yleensä vähän hulluja. Mutta tarina oli parempi, kiinnostavampi, eikä kirja käynyt pitkäveteiseksi samalla tavoin kuin Harold Fryn loputon vaellus hetkittäin kävi.

Perfect liikkuu kahdella aikatasolla, nykypäivässä ja kahden pienen pojan lapsuudessa vuonna 1972. Byron ja James ovat parhaat ystävät. He käyvät samaa elitististä yksityiskoulua ja molempiin kohdistuu paljon perheen odotuksia, erityisesti isien. Byronin äiti on kaunis ja hyvä, kiltimpi kuin monet muut äidit, ainakin Jamesin mielestä. Mutta Byroninkaan äidillä ei ole kaikki hyvin, kuten lukija välittömästi tajuaa, toisin kuin 11-vuotias päähenkilö – tietenkin. Lapsen näkökulmasta asiat ovat erilaisia. Byronin äiti joutuu ongelmiin ja pojat aloittavat operaatio Perfectin auttaakseen häntä.

Nykypäivässä tarina kulkee hiljaisen, änkyttävän, nykykielellä ehkä syrjäytyneen Jimin mukana. Jimillä on pitkä historia Besley Hillin mielisairaalan kanssa: sisään, ulos, sisään – kunnes paikka suljetaan. Nyt Jimillä on jälleen yksi työpaikka, oma arkinen elämänsä, isoja ongelmia joiden kanssa hän juuri ja juuri pärjää. Kunnes joku ihminen tulee lähelle ja katsoo pitkään, katsoo tarkemmin kuin muut, jaksaa odottaa että Jim saa änkytykseltään sanottua asiansa ja näkee, että sulkeutuneen kuoren alla on hyvä ihminen.

Kuten myös Harold FryPerfect on kirja, jossa uskotaan hyvään ihmisessä. Sellaista on hyvä välillä lukea, koska sen jälkeen on helpompi nähdä hyvää myös ihmisissä ympärillään. Jimin tapa nähdä kauneutta pienissä asioissa on ihailtavaa. Minusta Joyce myös kuvaa pakko-oireita hyvin hienotunteisesti ja sitä, miten vaikea kenenkään ulkopuolisen on ymmärtää Jimin tarvetta toistaa samat rituaalit joka päivä, toistaa tietyt liikkeet, sanat, mitä vain – ainoana perusteena jatkuvalle toistolle se, että muuten hän aiheuttaa onnettomuutta.

Samalla tavalla kuin Jimin herkät mielenliikkeet, Joyce onnistuu minusta kuvaamaan hienosti Byronin tunteet hänen nähdessään, mitä hänen äidilleen tapahtuu, mutta ymmärtämättä sitä ja voimatta puuttua siihen mitenkään.

Sanoinko jo, että tämä oli sympaattinen kirja? Taisin sanoa, mutta toistan: tästä tuli hyvälle tuulelle, sellaisella sinisenhaikealla tavalla. Toivottavasti Joyce kirjoittaa pian jotain lisää. Kotisivuilta vasta sain tietää, että Joyce on kirjoittanut Haroldin ystävästä Queenie Hennesseystä kirjan, The Love song of Miss Queenie Hennessy. Senkin voisin lukea, kyllä vain.

Advertisements