Heli Mäkelä & Tiia Trogen: Tunteita päästä varpaisiin. Kehotietoisuus lapsen ja aikuisen tunnetaitojen tukena (2022)
Kirja saatu kustantajalta.
En ole kovinkaan kehotietoinen ihminen. Olen tiennyt sen kauan, mutta en ole juurikaan tehnyt asialle mitään tai yrittänyt keskittyä kehoni kuunteluun. Aikuisiällä kehoni hyökkäsi itseään vastaan ja sain kolme autoimmuunisairautta. Koen, että kehoni on pettänyt minut, ja olen etääntynyt siitä.
Raskaudet osoittivat, että kehoni on mahtava ja pystyy aikamoisiin suorituksiin. Diabeetikon raskaus on aikamoista kehon tarkkailua, mikä osaltaan myös toi kehotietoisuuden astetta lähemmäs. Tajusin, että lasteni oman kehosuhteen kehittymisen vuoksi minun olisi hyvä nähdä kehoni hyväksyvästi. Siksi Heli Mäkelän ja Tiia Trogenin kirja kehotietoisuuden ja tunnetaitojen yhteispelistä kiinnosti minua, ja pyysin Kirjapajalta esittelykappaleen. Sain kirjan Tunnetaitoja päästä varpaisiin kuopuksen vauva-aikana ja aloitin sen lukemisen innokkaasti. Pian kirja kuitenkin jäi arjen jalkoihin, ja luin sen loppuun vasta nyt.
Tunteita päästä varpaisiin on konkreettinen apuväline omien tunnetaitojen ja kehoyhteyden vahvistamiseksi. Se sisältää tietoa, mutta myös runsaasti harjoituksia, joista lukija voi valita itselleen ja lapselleen sopivat. Pidin kirjan konkretiasta ja rauhallisesta tavasta avata käsitteet niin, että lukija pystyy kulkemaan tekstin mukana.
Mitä otin kirjasta mukaani arkeen? Kannattelun käsite on kuin huomaamatta livahtanut sanastooni. Se kuvaa havainnollisesti aikuisen tehtävää lapsen tunteiden äärellä. Tutista vieroittaminen hiljattain oli oikein testi tälle ajatukselleni: kannoin itkevää lasta öisin ja hoin mielessäni, että lapsi tarvitsee apua tunteensa läpikäymiseen, ja minun tehtäväni on kannatella häntä. Sama tyttönen kipuilee päivittäin oman tahtonsa ja vanhempien asettamien rajojen kanssa, jolloin kannattelen häntä jälleen tunteiden läpi – en hiljentäen tai kieltäen, vaan auttaen tunnemyrskyn ajan.
Etenkin isomman, leikki-ikäisen lapsen kohdalla tunteiden aallokon keskellä kannattelun tärkeys vahvistui kirjan luettuani. Lapsi ei tarvitse aikuista sanomaan ”älä itke” tai ”älä kiukuttele nyt” vaan apua tunteen keskellä olemiseen ja sen läpi kulkemiseen. Tunne on vain tunne, se menee kyllä ohi kuten myrskyillä on tapana tehdä.
Toinen kirjasta mieleen jäänyt asia on pieni yksityiskohta, joka muistutti, että lapsen ja aikuisen mittakaavat ovat erilaiset. Tämä pitäisi muistaa ihan joka päivä:
Lapsen kokemus ja tunteet ovat aina hänelle tosia. Tunteiden ääreen tulisi pysähtyä enemmän yhdessä ihmetellen ja tarkastellen kuin tuomiten omien ajatusten tai arvioiden pohjalta. Se, mikä meistä voi tuntua pieneltä, voi olla lapselle todella iso asia.
Jäin miettimään positiivisten tunteiden keskellä elämistä ja tietynlaista kannattelua. Tunnetaidoissa keskitytään usein hankaliin tilanteisiin ja kiukun ja surun kaltaisiin tunteisiin. Olisi kuitenkin hyvä opetella myös esimerkiksi onnistumisen ilon tunteen tunnistamista, toisen puolesta iloitsemista, tai ihan vain pelkän tyytyväisyyden tunteen tunnistamista ja sen keskellä viipyilyä. Se ei aina ole itsestään selvää aikuisillakaan.
Olisin toivonut kirjoittajilta hieman lisää armollisuutta vanhempia kohtaan. Kirja kertoo hyvin kauniisti, mikä on tunnetaitokasvatuksen ja kehotietoisuuden ihanne, ja miten lapsi hyötyy tästä. Esimerkit tunnekylmän tai lapsen tunteet ohittavan kasvatuksen seurauksista ovat surullisia. Totuus kuitenkin on, ettei kukaan jaksa olla koko ajan näin täydellinen vanhempi (paitsi ehkä Kaapon äiti ja isä, ks. Pikku Kakkonen). On inhimillistä välillä väsyä ja ärähtää lapselle, ettei nyt ole oikea aika kiukutella. Pidän inhimillisenä, etten jaksanut koko ajan kannatella fyysisesti tai henkisesti lasta, joka tuttivierotuksensa pahimpina öinä kävi päälleni varsin aggressiivisesti. Välillä vanhemmatkin väsyvät jatkuvaan, aika epäkiitolliseen kannattelutehtäväänsä.
Suosittelen vanhempia lukemaan Tunnetaitoja päästä varpaisiin, mutta vasta kun ovat ensin tehneet selväksi itselleen, että tämä ei ole ohje eikä edes suositus. Tämä on yksi tapa kehittää ja vahvistaa omaa suhdetta lapseen, kehoon ja tunteisiin. Kirjan on tarkoitus olla hyödyksi, ei lisätä vanhemmuuden paineita.
Illuusioita 