Virginia Woolf: Päiväkirja I. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2015.
Virginia Woolf (1882-1941) on kirjallisuushistorian nimi, joka tunnetaan esimerkiksi modernismin edustajana, kirjallisuuden uudistajana ja feminismin varhaisena klassikkona. Olen lukenut vain pari hänen teostaan, mutta nyt tartuin hänen päiväkirjojensa ensimmäiseen osaan. Woolf piti päiväkirjaa pitkään, ja kirjoitti paljon, eikä päiväkirjojen käännös ole ollut mikään helppo urakka – ja tuskin myöskään kustantajan kultakaivos. Siksi erityinen hatunnosto nyt jo edesmenneelle Savukeitaalle ja käännöksen tehneelle Ville-Juhani Sutiselle tästä kirjallisuuden ystäville tehdystä palveluksesta.
Päiväkirjojen ensimmäinen nide alkaa vuoden 1915 tammikuusta ja päättyy 1919 loppuun. Taustalla käydään ensimmäistä maailmansotaa, mikä luonnollisesti näkyy myös päiväkirjassa. Täyden kuun öinä tarkkaillaan, onko sää pilvinen vai kirkas, pommitusten takia sännätään öisin ylös, kulutustuotteita säännöstellään yhteiskunnassa, lähistöllä työskentelee sotavankeja, ja myös Woolfin pariskunnan läheiset osallistuvan sotaan. Sota on silti ”vain” yksi taustatekijä, eikä Woolfin päiväkirja ole varsinaisesti sotapäiväkirja.
Woolf ottaa tavakseen kirjoittaa päiväkirjaa aina teen jälkeen, ja varaa sille puolisen tuntia. Hän kuvaa kirjailijan arjen toimia, kävelyretkien reittejä, aloittelevan kirjapainon hankaluuksia, ja etenkin sosiaalista elämää, jota Woolfin pariskunta elää. Päiväkirja täytyy vähitellen ystävien ja tuttavien luonnehdinnoista, tarkoista kuvauksista tai arvioista ihmisten luonteista, toimista, tavoitteista tai ominaisuuksista. Woolfin kynä on terävä ja erinomaisen oivaltava, hauska tai jopa hulvaton – ainoa mitä jään kaipaamaan on, että saisin nähdä nämä kuvatut henkilöt ja todeta, pitävätkö kuvaukset paikkaansa.
Paikoin kuvaukset ovat myös ilkeitä, ja ajattelin, että niiden kohteena olevat ihmiset pahoittaisivat mielensä, jos olisivat tienneet ystävänään pitäneen Woolfin ajatukset heistä. Toisaalta Woolf antaa itsestään rehellisen vaikutelma kertomalla yleensä henkilöstä myös jotain hyvää, ja hyväksymällä jokaisen juuri sellaisena kuin he ovat. Jokin hänen kirjoitustavassaan saa aikaan tunteen, että hän ei ole tavoitteellisesti ilkeä, ainoastaan äärettömän tarkkanäköinen. Woolf saattaa esimerkiksi kuvata jonkun henkilön vähintäänkin arveluttavasti, ja todeta sen jälkeen, että pitää kyseisestä henkilöstä.
Puhuin lähinnä Ermengardin kanssa – harvinainen vieras, mutta jotenkin kotoisa. Kuten L. huomautti, hänen kaltaistensa maalaisnaisten käytös on aina verkkaisen lehmämäistä, mikä on minusta varsin piristävää. Ermengard kasvattaa palkintosonneja, soittaa iltaisin kontrabassoa & kirjoittaa sopimattomia tarinoita lapsille. Hän tuntuu asettuneen täydellisesti itselleen sopivaan nurkkaan, jossa elelee nautinnollisesti ja jossa kveekariusko hieman hioo hänen kulmiaan.
Päiväkirja kasvaakin värikkään, vilkkaan seuraelämän kuvaukseksi. Woolfien piireissä liikkui paljon kirjailijoita ja taiteilijoita, ja ainakin näiden kuvauksien perusteella mitä moninaisinta väkeä, josta jokainen on omalla paikallaan arvostettu ja hyväksytty. Jollain tapaa päiväkirjan teräväkielisyys sopii sen senhetkisyyteen, tavoitteeseen tallentaa juuri sillä hetkellä saatuja ja annettuja vaikutelmia.
Teekutsut ovat minusta kaikista tilanteista epäluontevimpia, & saavat aikaan suunnattoman kiusallisen tunteen. Lisäksi F.W:n pariskunnan aivot olivat yhteenlaskettuna vain keskikokoisen jäniksen aivojen kokoluokkaa.
Ihmisvirta päiväkirjassa on jatkuva, ja selasin yhä uudelleen ja uudelleen kirjan lopusta löytyvään henkilöluetteloon. Toisaalta olen lukijana melko ylimalkainen enkä takertunut siihen, jos en muistanut kuka kukin oli – jatkoin vain eteenpäin, ja nautiskelin Woolfin tekstistä sellaisenaan. Bloomsburyn kirjailijaryhmä, jonka kantava jäsen Woolf oli, ei myöskään ole minulle niin tuttu, että olisin pärjännyt ilman henkilöluetteloa.
Olen hieman epäileväinen aina, kun kohtaan samasta muotista valetun halvan nuoren naisen, joka käy toimistotöissä Oxford Streetillä, asuu Harrow’ssa, & intoilee Robinson Crusoesta. En suostu laittamaan epäilyksiäni pelkästään älyllisen snobismini kontolle. Hänen kasvonsa, toisin kuin muiden lyhyttukkien kasvot, tuntuivat minusta rahvaanomaisilta & ikäviltä.
Välillä ajattelin, etten yksinkertaisesti voi pitää Virginia Woolfista. Päiväkirja ei anna kuvaa kovinkaan mukavasta ihmisestä (mutta pakko myöntää, etten tiedä miksi hänestä edes pitäisi pitää). Woolf suhtautuu erittäin alentuvasti ja jopa halveksuvasti työtä tekeviin, alempiin yhteiskuntaluokkiin, eikä oikeastaan mainitse kovinkaan montaa ihmistä edes jokseenkin hyvässä valossa. Hän tietää olevansa älykäs, ja pilkkaa surutta niitä, jotka eivät ole yhtä lukeneita ja sivistyneitä. Palvelijoista hänellä on aika huono käsitys, mutta kyllä iva kolahtaa välillä myös yläluokkiin, joskin harvemmin. On kuitenkin muistettava arvioida häntä oman aikansa kirjailijana. Iso-Britannia oli ja on luokkayhteiskunta, ja ainakin osa Woolfin kynän pistävyydestä johtunee siitä, että niin hänet on opetettu ajattelemaan. Sivistys, äly ja taiteiden arvostus ovat vallitseva ilmanala hänen kuplassaan, jos käytän nykypäivän termiä. Luokkayhteiskuntaan kuuluu ajatus, että ihmisten välillä on eroja eikä niitä ainakaan 1900-luvun alussa vielä ollut mahdollista tai tarkoituskaan ylittää. Woolf myös tietää olevansa kirjallinen, älyllinen snobi, mikä vain vahvistaa vaikutelmaa alentuvasta katseesta suhteessa muihin.
Virginia Woolfin päiväkirjojen ensimmäisen osan lukemiseen meni minulta monta viikkoa. Silti en hetkeäkään ajatellut jättäväni sitä kesken, sillä se oli koukuttavaa luettavaa. Woolf on taitava, niin kertakaikkisen taitava näissä lyhyissä (välillä kyllä aika pitkissä) merkinnöissään, että on vaikea uskoa niitä vain hetken luomuksiksi. Harva kirjailija pystyy monen kirjoituskerran, muokkaamisen ja uudelleen kirjoittamisen jälkeenkään tuottamaan yhtä tarkkanäköisiä kuvauksia, lennokasta tekstiä ja toisaalta itseironista pohdintaa.
Näiden henkilökuvausten ja vaikutelmien lukemisen seuraus on, että niitä alkaa miettiä suhteessa omaan elämänpiiriinsä. Millaisia luonnehdintoja tekisin omista tuttavistani? Osaisinko? – Luultavasti en. Ihmisille, jotka tietävät olevansa hyviä ihmistuntijoita ja havainnoivansa ihmisiä tarkasti, Woolfin päiväkirja on varmasti varsinainen rikas oppikirja. Myös mietin kauhunsekaisella uteliaisuudella, millaisen luonnehdinnan Woolf kirjoittaisi minusta. Todennäköisesti hyvinkin alentuvan, sillä: ”…minä niin vihaan keskinkertaisuutta! […] Keskinkertaiset ihmiset ovat yhtä kaikki hyvin omituisia tarkastelukohteita: nöyriä, tavoitteellisia & vailla harhaluuloja.” Woolfin maailman mittareilla kaltaiseni tavallinen tallaaja on nimenomaan keskinkertaisuus, ja tyytyväinen niin.
Illuusioita 