Väitöskirjaa tehdessäni työni pääohjaaja, etnologian professori Pirjo Korkiakangas mainitsi monta kertaa Eeva Kilven lapsuusmuistoja käsittelevät kirjat. Hän suositteli niitä minulle nimenomaan niiden erityisen muistamista käsittelevän teeman vuoksi, muistitietotutkimusta kun olin tekemässä. Huolimatta siitä, että ihailen Eeva Kilpeä kirjailijana tosi paljon ja siitä, että pääohjaajani suositteli kirjoja, en ole saanut aikaiseksi lukea yhtäkään Kilven sotamuistoja käsittelevästä trilogiasta. Sarjaan kuuluvat Talvisodan aika (1989), Välirauhan aika – ikävöinnin aika (1990) sekä Jatkosodan aika (1993). Näiden muistelmaromaanien jälkeen Kilpi on vielä kirjoittanut varhaislapsuutensa muistoista teoksen Rajattomuuden aika. Kertomus lapsuudesta (2001). Tämä viimeksimainittu löytyy omasta hyllystäni, mutta sekin lukemattomana.

Mutta nyt lainasin kirjastosta niistä ensimmäisen äänikirjan muodossa. Eikä varmaankaan jäänyt viimeiseksi.

Kilpi oli talvisodan syttyessä 11-vuotias, riittävän vanha siis muistaakseen aika paljon. Hän asui perheineen Hiitolassa, Karjalassa, ja sota todella vyöryi päälle pommikoneina ja nopeana pakona ja evakkomatkana. Miesten lähdettyä sotaan perhekunta koostuu Kilven äidin ja siskon lisäksi lähipiiriin kuuluvista tädeistä ja serkusta. Kenestäkään näistä ei käytetä etunimiä vaan persoonallisia nimityksiä: Pipi-täti, Nuoritäti, Koiviston serkku, sekä Nuorentädin aviomies Pastori. Nämä ikään kuin perheen sisäiset nimitykset tekevät henkilöt jollain tapaa tutummiksi kuin ehkä oikeat nimet tekisivät. Olen myös samaa mieltä kuin Sari blogissaan, että tällaiset nimet toimivat erityisen hyvin äänikirjassa, koska ne eivät kertaakaan sekoitu toisiinsa.

Kilven tapa muistella romaanin muodossa on kiehtova. Sen sijaan, että hän vain kirjoittaisi mitä tapahtui, hän kulkee muistoissaan edes takaisin, pohtii mitä hän muistaa ja mitä on unohtanut. Muistamisessa on aina kyse myös unohtamisesta, ja Kilven tapa reflektoida omaa muistiaan on taitava, koukuttava ja kaunis. Muutamakin omaelämäkerran kirjoittaja voisi oppia Eeva Kilveltä etenkin kaunista sanankäyttöä (Kilpi on kiistatta yksi parhaista kotimaisista kirjailijoista), mutta myös suhtautumista itseen: sekä siihen muistelevaan, iäkkääseen itseen että siihen pikkutyttöön, jonka kokemuksia muistellaan.

Liisi Tandenfeltin ääni vei kerrasta mukanaan pikkutytön sotakokemuksiin. Äänikirja toimi hyvin, ja heti kun ehdin, tilaan seuraavan osan lähikirjastooni. Myös esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu tämä teos, ja itse asiassa koko sarja. Kannattaa myös lukea Eeva Kilven hieno haastattelu Kotiliedestä vuodelta 2016.

Mainokset