Viime viikkojen voittaja hiipivän pettymyksen sarjassa on brittiläisen Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi (The Stranger’s Child, 2011, suom. 2012). En tiedä mistä olin suuret ennakko-odotukseni saanut; ehkä viehättävästä, erittäin onnistuneesta kansikuvasta, ehkä siitä että kirja kuvaa brittiläistä yläluokkaista yhteiskuntaa ja ainakin alkaa ensimmäisen maailmansodan tienoilta, tai ehkä olin lukenut jonkin kehuvan blogipostauksen – vaikkapa Leena Lumen tunteikkaan, arvoituksellisen kuvauksen kirjasta. Jos olisin lukenut vaikkapa Jaanan kritiikin, olisin saattanut jättää kannen houkuttelevuudesta huolimatta Hollinghurstini kirjaston hyllyyn ja lainannut jotain muuta.

Mutta luettu mikä luettu, ja sillä hyvä. Vieraan lapsi ei ollut mitenkään hirvittävän huono, ainoastaan liian pitkä ja hiukan liian pitkäveteinen minun makuuni. Sen juoni pyörii Cecil Valance -nimisen runoilijan ympärillä. Cecil vierailee ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä ystävänsä George Sawlen perheen luona Two Acresin tilalla. Cecil on nuori, lupaava runoilija, joka hurmaa koko perheen, erityisesti Georgen pikkusiskon Daphnen. Kuten lukija nopeasti arvaa, Georgen Cecil on hurmannut jo aiemmin, ja huomattavan perusteellisesti; nuoret miehet ovat rakastavaisia.

Vierailunsa päätteeksi Cecil kirjoittaa Daphnelle runon ”Two Acres”. Koska hän kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja runoilijanura jää kovin lyhyeksi, ”Two Acresista” tulee Cecilin kuuluisin runo, jota luetaan vuosikymmenien ajan englantilaisissa kouluissakin. Mutta mistä runo kertoo? Osa lukee sitä englantilaisuuden ja englantilaisen maiseman kuvauksena, osa rakkausrunona Daphnelle, ja myöhemmin, kun Cecilin homoseksuaalisuus alkaa paljastua, osa näkee siinä rakkaudentunnustuksen Georgelle.

Hollinghurstin kirja rakentuu viidestä osasta, joista jokainen liikku eri ajassa ja osittain eri ihmisten parista. Tavalla tai toisella Cecil, George ja Daphne kuuluvat kuvioon läpi koko kirjan (kansikuvassakin juoksee kolme henkilöä, kaksi miestä ja nainen), mutta heitä katsotaan myöhemmissä osissa paljolti muiden silmin. Erityisesti kyse on Cecilin hahmosta tai siitä, millainen kuva hänestä kenenkin käsissä rakentuu. Historioitsija minussa piti tästä kovasti, sillä Hollinghurst osoittaa selvästi, miten fragmentaarisesti menneisyyden ihmisten elämäntarinat rakentuvat, ja miten paljon kyse on tulkitsijasta, lähteistä ja esitetyistä kysymyksistä. Osittain Hollinghurst pääsi yllättämään minutkin, joissain yksityiskohdissa, mutta muuten kirja oli melko tasapaksua luettavaa.

Paikoitellen teksti oli varsin nautinnollista. Päivällinen, jossa on kokoonnuttu muistelemaan Ceciliä, jotta ensimmäinen elämäkerran kirjoittaja saisi aineksia:

Olo oli eittämättä kiusaantunut ja niin hän [George] tyhjensi monta lasillista samppanjaa toivoen että ne rauhoittaisivat, mutta ainoa seuraus oli, että hän oli pian kuumissaan ja hiprakassa, ja ruokasalin pramea sisustus peileineen ja kultauksineen alkoi näyttää kamalammalta kuin koskaan, eräänlaiselta makaaberilta huvipuistolta. Totta kai kuolleita muisteltiin ja heidän velkansa annettiin anteeksi, ja anteeksiantaminen kuului suremiseen muutenkin. [–] Siinä he istuivat ja itse kukin osallistui keskusteluun nöyrästi vähäpätöisellä panoksellaan. Tuntui kuin pöydässä olisi leijunut luotaantyöntävänä lemuna valheellista hurskautta ja kuuliaista alamaisuutta, joka kohosi kohti kattokupoleita kuin keitetyn kaalin haju.

Nämä päivälliset tunnistin kuin olisin itse joskus ollut vastaavassa tekopyhän hurskauden ja kuuliaisen alamaisuuden aiheuttamassa keitetyn kaalin hajussa. Ja George kävi minua sääliksi suurimman osan aikaa, vaikka hän olikin historiantutkija.

Sinällään tämä jäi hyvänä lukuseikkailuna mieleen ihan vain siksi, että se oli ensimmäinen kirjalainani HelMet-kortillani. Hankin kirjastokortin pääkaupunkiseudulle syksyllä, kun tarvitsin siellä ollessani johonkin teemajuhlaan tiettyjä cd-levyjä. Nyt eräällä työmatkalla pidin taukoa Sellon kirjastossa ja etsin sieltä käsiini matkalukemista, minkä vuoksi Vieraan lapsi tarttui mukaani.

Mainokset