Viimesimmällä käynnilläni lainasin äidin kirjahyllystä Selma Lagerlöfin romaanin Jerusalem (Jerusalem, 1901-1902, suom. I osa 1902, II osa 1938). Joskus lapsena olen lukenut Nils Holgerssonin seikkailut, mutta muuten Lagerlöfin tuotanto on minulle vielä toistaiseksi tuntematonta.

Jerusalem teki kyllä vaikutuksen. Teos sijoittuu 1800-luvulle, taalainmaalaisten, hyvinvoivien talonpoikien pariin. Keskuksessa on Ingmarilan talo, pitäjän kunnioitetuin suku ja sen kohtaamat muutokset. Kylää vavahduttaa herätysliike, joka vie mukanaan ison joukon siirtolaisia Jerusalemiin. Ensimmäinen osa eepoksesta kertoo tapahtumista ennen siirtokunnan lähtöä, jälkimmäinen heidän elämästään Jerusalemissa.

Lagerlöf kuvaa ensin Ingmarilan taloa ja sukua, Ingmar Ingmarinpoikien ketjua. Varsinainen päähenkilö on nuori Ingmar, joka joutuu Jerusalemiin intoavan siskonsa vuoksi katsomaan sukutilansa huutokauppaa. Ingmar joutuu valitsemaan sukutilan ja rakkauden väliltä. Rakastettu, Gertrud, lähtee Jerusalemiin. Ennen tarinan päätöstä Ingmarkin vielä tekee pyhiinvaellusmatkansa Pyhään kaupunkiin.

En tiedä Jerusalemin vastaanotosta aikanaan, mutta minusta se vaikuttaa ajankohtaansa nähden melko modernilta romaanilta. Lagerlöfin määrittelemänä rakkaus ja avioliitto eivät ole pyhiä tai rikkomattomia, eikä rakkaus kestä aina ikuisesti. Kirjailja ei esitä romanttista, vaaleanpunaista rakkaustarinaa, vaikka spoilaankin nyt kertomalla, että loppu on onnellinen ja täynnänsä rakkautta. Mutta olisi liian naiivia Ruotsin Akatemian ensimmäiseltä naisjäseneltä ja ensimmäiseltä naispuoliselta kirjallisuuden Nobelistilta kertoa tarina, jossa Ingmar ja Gertrud saisivat vaikeuksien jälkeen toisensa ruusun terälehtien sataessa hiljaa heidän ylleen ja ennustaen ihanaa tulevaisuutta.

Lagerlöf kertoo mielenkiintoisesti myös tästä muutoksen myrsyn aiheuttavasta herätysliikkeestä. Hän ei tuomitse eikä paheksu, vaikka keinoja olisi. Lukiessa minulle tuli tunne, etten saanut kirjasta eväitä paheksua tai nauraa ylettömälle uskonnolliselle kiihkoilulle, vaan Lagerlöf yritti sanoa, ettei tässä asiassa ole oikeaa eikä väärää. Uskovat ovat yhtä oikeassa kuin ne, jotka eivät usko – tai uskovat niinkuin ennenkin. Jälkeenpäin olen miettinyt, että Ingmar Ingmarinpojan kautta sympatiat kääntyvät kuitenkin kotiin jäävien puolelle, mutta Jerusalemin siirtokunnan jäsenet eivät silti näyttäydy tyhminä, taitamattomina, lapsellisina tai mitään muutakaan: he vain uskovat enemmän ja eri tavalla.

Toivottavasti Jerusalemin aiheena oleva herätysliike ei karkota lukijoita, sillä kirja ei yritä käännyttää ketään. Lagerlöf on erinomainen kirjailija, ja minusta ainakin tuntuu nyt, että Gösta Berlingin taru on ehdottomasti luettava.

Mainokset