Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin

Päätin siis hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.

Tämänkaltaisilla helmillä on täytetty matkakuvaus keski-ikäisestä kirjailijasta pitkin toisen maailmansodan jälkeistä Eurooppaa. Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin (1948) on matkakirja, jonka ääressä jopa minä viihdyin, vaikka joskus matkakirjoja vähän vierastankin. Mutta Waltarin kieli on kaunista, huumori välillä pistävää, välillä itseironista ja välillä kotoisen lämmintä.

Kun ihminen lähenee järkähtämättömästi neljänkymmenen iän ratkaisevaa kynnystä, ei kaikki enää ole yhtä helppoa ja yksinkertaista kuin nuoruuden onnellisina päivinä. Platon tosin väitti, ettei kenenkään pitäisi matkustaa yli oman maansa rajojen ennen kuin neljäkymmentä vuotta täytettyään, mutta Bernard Shaw puolestaan on ehdottanut, että kaikki yli kolmenkymmenen ikäiset pitäisi ampua, koska he vain jarruttavat kehitystä. Väittää voi mitä hyvänsä, ja omasta puolestani väitän, että juuri nuorena ja kehityskykyisenä ihminen hyötyy eniten matkoistaan.

Lähdin Istanbuliin kiehtoo minua erityisesti ajankohtansa takia. Waltarin matkustaa siis ympäri Eurooppaa ja lopulta mies otsikon mukaisesti Istanbulissa vuonna 1947, jolloin koko manner on vielä sodan jäljiltä sairas ja hämillään. Waltari kommentoi sodan jälkiä ja elämän voittoa eri maissa ja joutuu selittämään jos kenelle kohtaamalleen ihmiselle Suomen tilannetta sodassa ja sodan jälkeen: Ei, Suomessa ei ole Neuvostoliiton miehitysjoukkoja. Waltarin tapa kertoa saa sodanjälkeiset pulavuodet eläviksi. Melkein haistan hotellin rappukäytävän tuoksun ja tunnen lakanoiden kylmyyden, kun Waltari niitä kuvailee.

Alkumatkasta Waltarilla on mukanaan vaimonsa, josta hän puhuu minusta tarpeettoman pisteliäästi, tai sitten en vain tavoita sitä huumorin taajuutta. Loppuosan reissusta Waltari tekee yksin, kerää materiaalia esimerkiksi Zürichin museosta ja sitten lopulta Istanbulista. Istanbul on Waltarille muisto nuoruudesta, aivan kuin Pariisikin. Samoja kaupunkeja (ja koko joukkoa muita) hän kuvasi myös Yksinäisen miehen junassa vuonna 1929.

Välillä ääni on keski-ikäisen, välillä elämään väsyneen, kyynisen miehen, mutta välillä romantikko-Waltari pääsee taas vauhtiin:

Päivänlasku loi veteen purppuraisia läikkiä, ja Stambulin rinteiden pimentyessä loistivat moskeijat hehkuvina varjokuvina päivänlaskun punerrusta vasten. Laivan saavuttua perille jäin vielä seisomaan vanhalle sillalle sillankaiteeseen nojaten tahtoen painaa sydämeni syvimpään muiston tästä tummanhehkuvasta päivänlaskusta. Seisoin siinä, kunnes hämärä lankesi ja valot syttyivät helmiketjuina tummuneeseen Stambuliin. Ajattelin, että jos joskus olen hyvin onneton, voin muistella tätä hetkeä ja ajatella, että olen saanut elää sen.

Minä ajattelen noin aika usein elämyspaikoissa, elämyshetkissä tai erityisinä arkihelmipäivinäkin. Tai erityisen hyvien kirjojen kohdalla, jolloin tosin mieltä ilahduttaa tieto siitä, että niiden pariin pääsee koska tahansa uudestaan.

Pitäisi saada aikaiseksi lukea se Unio mystica – ehkä siinä valotettaisiin hiukan myös sitä, miltä osin Waltarin matkakuvaus on todellista, miltä osin kuviteltua. Toisaalta sillä ei ehkä ole väliä: miksi repiä palasiksi näin kaunista pakettia? Lähdin Istanbuliin on tasapainoinen, viihdyttävä matkakertomus ja oman aikansa kuvaus juuri tällaisenaan.

Saman teoksen on lukenut esimerkiksi penjami, joka myös kirjoittaa juonesta ja itse kertomuksesta enemmän.